Vaikea on vaimotoinna
ihmeyötä ihannella,
kun on kaikki kauniin kaiho
kullan jälkiin jännitetty.
Kun on poissa Poijan heili,
luonto arvon kadottaapi,
kaikki tuntuu tuskaisalta,
huolen harsoon haikeaapi.
Korven käkö, järven kuikka,
rannan aalto, lehdon puu —
mitäs noista, kun on poissa
oman sirkun sulo suu!
* * *
Ja ma kaipaan niin pohjattomasti
sitä pikkuista piikaistain;
ja ma kärsin niin polttavasti
että vaill' olen vaalijatain!
Kesä ympäri keijuu ja hymyy,
yörastahat viskuttelee;
minä akkunan laudalla istun
ja uutimet leijailee...
Näin hiljaa mä viipyä saatan
yön valkeutta ymmäten vain;
olis turha mun vuoteessa maata,
siell’ itku on kumppaninain.