Suvi ihanimmallaan.
Tuomet kukkii kohta.
Nurmi vihanimmallaan.
Yöhyt kirkas hohtaa.
Yksin soudan —
järven pintaa,
Loistavaa —
kuin lohen rinta...
Yksin soudan —
ihmettelen,
Suviyötä
sulostelen.
Enkä tiedä
miten olla?
Miten olla
moisna yönä,
jolloin kaikki Pohjan kauno
hermojani hiveleepi,
jolloin käen kulta kukku
henkeen asti helkkyileepi?
— Minä hullu — miksi heitinkään
Oman kullan sinne etelään?
Oman heilin, hempukkani,
Oman vaimon, vaapukkani?
Ei se vierellä nyt viivy,
Ei nyt keinu kaulassani,
Eikä varro vuotehossa
Valkorintaa tarjoellen
"Poijallensa rakkahalle!"
"Ainoalle!"
Ei! — Oi muistot mairehimmat,
herttaisimmat, hurmaavimmat,
jolloin nuorra oikeutemme
saimme lemmen jumalilta,
jotka ihmisille suovat
sylintäydet nautinnoita,
jumal juomaa juotavaksi
elon maljan pohjaan saakka!
Jotta sitten kunnialla
kärsimykset kestäisimme
muistellessa muinoisia,
mennehiä mairehia!...
14—15.6.1905.