Nyt en enää ole orpo!
Nyt en enää ole yksin!
Sydän syäntä, rinta rintaa
vasten vaellan sylityksin
oman kultani kanssa —
sen oman kultani kans...
Niin!
Jälkeen suurten särkymysten,
pettymysten, kärsimysten,
Sieluni nyt rauhan mailla
toivokkaasti taivaltaa
nuoren heilini kanssa! —
sen nuoren heilini kans...
Niin!
Ja kaikki turhat tuskailut
ne vihdoin haihtuvat,
kun haikehimmat haavelmat
nyt tosiks vaihtuvat...
Ah enhän koskaan ma uskonut että
elämä _mulle_ niin lempeä ois:
ett' todellisuus, joka tuhannet pettää,
minut, minut näin säästää voisi...
Ja millä lienen ma ansainnut
tämän onneni ruusumaan?
minä? minä? joka tuomittu olin
kurjuutehen kuolemaan? —
Ma luulen että nyt vihdoinkin
jo uskon myös Jumalaan,
kun uskon kultani silmihin
ja rakkauteemme vaan!