(Nuorelle maanmittarille).
Synkkään sydänmaahan joutuu ihmislapsi,
kun hän syntyy tähän maailmaan.
Korven kolkot vallat häntä väijyy,
kun hän lähtee tarpomahan taivaltaan.
Ei oo hällä ystävätä monta
taivaan tuulet hälle soittelee.
Yksin kaahlailee hän surun soissa,
yksin uhmaa, voimiansa koittelee...
Vihdoin virvoituksen löytäneensä uskoo:
honkanuotion hän metsään rakentaa.
Öisen lieskan lämpöisehen hehkuun
korpikumppanikseen _naisen_ saa.
Nyt hän luja luulee olevansa
metsän myrskysäitä kestämään.
Häll' on koto, vaimo, työ ja kansa —
ei hän enää harhaa yksinään!
Korven hongat veisaa huminaansa
yllä uupunehen urohon.
Tieteen tuima herra lukee kirjastansa:
"taudin myrkkyhyn mies kuollut on!"
Näinpä Luonto säälitön on aina,
ei se meitä armahtele aikanaan.
Tuomionsa kirot syvälle se painaa,
kaikki kohdistuvan näyttää _siihen vaan_.
Kaikkiko? Ah eihän suinkaan kaikki:
Ihmishenki sentään lienee kuoloton!
Uuden uskon meihin viiltää murheen veitsi,
konsa joku joukostamme mennyt on.
Mutta ah! Pian yöstä aamu nousee,
halla harmaja, tuo hirmuinen.
Se vie viljan kaikkein kallehimman:
ryöstää ihmistarmon, sydämen.
Tämä tunto yksin, ainoastaan
_se_ se meill' on lohduttaja kuolemaan,
Elon tarkoitus ei pääty hautaan:
se eloonjääneiss' yhä jatkuu vaan.
Me itkeä siis emme saisi, emme,
kuink' armottomalt' tuntukoonkin kohtalo.
On meidän tehtävämme yksi aina:
Elämän tutkimus ja taistelo!