Taistella tahdon
totuuden tähden,
iskeä suoraan
kaikkien nähden
valhetta vastaan —
valtoja vastaan!
Iskeä niin
että suuttuvat suuret
kansani kahlitun
julkiset jumalat!
Iskeä niin
että haihtuvat humalat...
iskeä niin
että repeevät juuret
"Eedenin puusta"...
Iskeä niin
että nyyhkivät naiset
hempeäjärkiset — rukoilevaiset.
Iskeä niin
että itsekkin itken,
itken ihmisten pelkuriutta,
uskojen hulluutta — sydänten sutta.
Lienenkö syntynyt
tähden sen alla,
miss' oli hurmetta hyytävä halla,
pakkanen ryskyi honkia halkoin
— sielläkö aatteni alkoi?
Siellä jos alkoi — virkanpa vielä:
tähtiä muitakin loisteli siellä,
kimmelsi kirkkaasti talvinen tanner,
tunturit uljaina huippunsa näytti —
riemu mun rintani täytti.
Ah! enkö taistelon kirpeimmän kesken
ikuisen Jumalan merkkejä huomais?
Tunnossa ihmisten ilkeyttä säälis;
elämän ehtoja huokais?
Julmaks mua soimaatte,
soinnuttomaksi —
ei! minut arvatkaa
onnettomaksi.
Tunnen ma kaiken,
mit' eissäni väikkyy,
huomaan ma kaiken,
mi horjuu ja säikkyy —
_siksi_ mun vereni
leimuu ja läikkyy
valhetta vainutessa!
(1906.)