TOISET (koettavat estää ja huutavat). Oletko sinäkin hispanialainen?
TOINEN. Mennä lyömään sitä kunnian miestä!
TOINEN. Niin oppinutta miestä!
(He karkaavat Saippuankeittäjän kimppuun.)
RAKENNUSMESTARI. Taivaan nimessä, rauhoittukaa!
(Toisia sekautuu kahakkaan.)
RAKENNUSMESTARI. Porvarit, mitä tämä tietää?
(Poikaset viheltelevät, nakkelevat kiviä, usuttavat koiria,
porvarit seista ällöttävät, kansaa paltoutuu siihen, toiset
kävelevät tyynesti edes-taas, toiset pitävät kaikenlaista
ilvettä, huutavat ja riemuitsevat.)
TOISET. Vapaus ja etuoikeudet! Etuoikeudet ja vapaus!
(Egmont esiytyy seurueensa kanssa.)
EGMONT. Hiljaa, hiljaa, hyvät ihmiset! Mit' on tekeillä? Hiljaa!
Erottakaa ne!
RAKENNUSMESTARI. Armollinen herra, te tulette kuin taivaan lähetti!
Hiljaa! Ettenkö näe? Kreivi Egmont! Kreivi Egmontille kunniaa!
EGMONT. Täällä myös? Mitä te aijotte? Porvarit porvareita vastaan! Eikö
edes meidän kuninkaallisen hallitsijattaremme läheisyyskään estä tätä
hurjuutta? Menkää erillenne, menkää käsityöhönne. Se on paha merkki,
kun te näin arkiona vietätte jouten-päivää. Mistä kina?
(Melu vaikenee vähitellen ja kaikki seisovat hänen ympärillään.)
RAKENNUSMESTARI. Heill' on tappelu ja tora etuoikeuksistaan.
EGMONT. Ne he vielä vallattomuudellaan saattavat repiä sämäksi. -- Ja
keitä te olette? Te näytätte olevan siivoja miehiä.
RAKENNUSMESTARI. Semmoisia me harrastamme olla.
EGMONT. Ammatiltanne?
RAKENNUSMESTARI. Rakennusmestari ja ammatinvanhin.
EGMONT. Ja te?
SOEST. Rihkamoitsija. Te?
EGMONT. Te.
JETTER. Räätäli.
EGMONT. Juohtuu mieleeni, te olitte pukuja tekemässä minun
palvelusväelleni. Teidän nimenne on Jetter.
JETTER. Suuri armo teiltä, että vielä muistatte sen!
EGMONT. Min' en helposti unhota, ketä kerran olen nähnyt ja puhutellut.
-- Ja nyt hyvät miehet, tehkää mitä teihin tulee, pitääksenne rauhaa
yllä! Te olette jo kyllin huonossa huudossa ennestään. Elkää ärsyttäkö
kuningasta enää! Hänen kädessään on kuitenkin lopulta valta ja voima.
Kelpo porvarilla, joka elää kunniallisesti ahkeralla työllään, on
kaikkialla niin paljon vapautta kuin hän tarvitsee.
RAKENNUSMESTARI. Ah, niin! Siinä juuri on pulma! Vetelykset, juopot,
laiskurit, teidän armonne luvalla sanottu, ne nuuskia kutjehtivat
joutessaan, ja näljissään kaivelevat etuoikeuksia, ne valhettelevat
utelijaille ja herkkä-uskoisille silmät korvat täyteen, ja saadakseen
rahaa jonkun olut-haarikan hinnaksi laittavat semmoisia mylheitä,
joiden kautta saattaa monta tuhatta ihmistä joutua onnettomaksi. Ja se
se olisikin heistä mieleen. Meillä on huoneemme ja taltemme liika hyvin
lukossa; sen tähden he mielellään tahtoisivat meitä hulhavaan ajaa
tulella ja tulipalolla.
EGMONT. Kaiken avun toivossa saatte olla. Toimenpiteisiin on ryhdytty,
joilla koetaan tarmon takaa vaimentaa tuota vammaa. Ponnistakaa
jäykästi sitä muukalaista oppia vastaan elkääkä luulko, että
etuoikeuksia vahvistetaan kapinalla! Pysykää kotona! Elkää suvaitko,
että kaduilla ryhmitytään yksin juonin! Ymmärtäväiset ihmiset saavat
paljon aikaan.
(Sill' aikaa on väkijoukko enimmäkseen hajautunut.)
RAKENNUSMESTARI. Suuri kiitos, teidän ylhäisyytenne, suuri kiitos
hyvästä ajatuksesta! Kaikki mitä meihin tulee koetamme tehdä.
(Egmont lähtee pois.)
Armollinen herra! Puhdas alankomaalainen! Ei tippaakaan häness' ole
hispanialaisuutta.
JETTER. Jospa hän olisi meillä hallitsijana! Häntä totellaan niin
mielisuosiossa.
SOEST. Siinä kuningas kyllä pitää varansa. Siihen paikkaan panee hän
aina jonkun omiaan.
JETTER. Vaan tokko sinä näit, mitä maata hänen pukunsa oli? Kokonaan
uusinta partta, hispanialaista kuosia!
RAKENNUSMESTARI. Kaunis herra!
JETTER. Hänen kaulansa olisi oivallinen herkkupala teloittajalle.
SOEST. Oletko sinä hullu? Mikä hiis' sinuun meni?
JETTER. Tyhmää kyllä, että tuollaista läikähtää päähän. -- Minulla nyt
on asianlaita näin. Kun minä näen jollakin kauniin, pitkän kaulan,
täytyy minun paikalla, vasten tahtoani, ajatella: tuotap' on hyvä
latvata! -- Nuo kirotut teloitukset! Niit' ei saa päästään pois. Kun
poikia on uimassa, ja minä näen jonkun alastoman selkäpiin, paikalla
lentää mieleeni tusinoittain niitä, joit' olen nähnyt vitsoilla
suomittavan. Jos minua vastaan tulee joku pönkämaha itrakas, kaavaa mun
silmiini niinkuin jo näkisin sitä roviolla paistettavan. Yöllä unessa
vavahtelee mulla kaikki jäsenet; ei saa yhtään iloista hetkeä. Kaikki
hauskuus, kaikki leikkisyys on mielestäni pian unhottunut; nuo kamalat
hahmot ovat, tulileimasimen lailla polttautuen, kuvastuneet minun
silmiini.
Egmontin asunto.
Sihteeri pöydän ääressä papereineen. Hän nousee rauhatonna ylös.
SIHTEERI. Hän ei vielä tule! Ja minä olen kaksi tuntia jo odottanut,
kynä kädessä, paperit edessä, ja juuri tänään olisin niin mielelläni
tahtonut päästä aikanaan irti. Olen kuin tulisilla hiilillä. Minä töin
tuskin maltan pysyä yhdessä kohti. "Ole tunnilleen täällä", käski hän
mulle vielä lähtiessään; nyt ei hän tule. On niin paljon tekemistä, en
kerkeä valmiiksi ennen puolta yötä. Tietysti, kyllä hän välisti
sukoileekin toisen kohtaa. Vaan parempana minä pitäisin, että hän olis'
ankara, ja että hänen hoteiltaan pääsisi toinen määrättynä aikana pois.
Sen mukaan osaisi sitten ojentautua. Hallitsijattaren puheilta hän on
lähtenyt jo kaksi tuntia sitten. Kuka ties, kehen hän on taipaleella
takertunut?
(Egmont astuu sisään.)
EGMONT. Mitä kuuluu?
SIHTEERI. Min' olen altis, ja kolme airutta on vartoomassa.
EGMONT. Minä lienen mielestäsi viipynyt kovin pitkään; sinä olet niin
tyytymättömän näköinen.
SIHTEERI. Teidän käskyänne noudattaen olen minä ollut odottamassa jo
kotvan aikaa. Täss' on paperit.
EGMONT. Donna Elviira arvaten suuttuu minuun, kun saa kuulla, että minä
olen sinua näin kauvan viivyttänyt.
SIHTEERI. Te suvaitsette leikkiä laskea.
EGMONT. Ei, ei! Ei sinun tarvitse sitä hävetä. Sinulla on hyvä aisti,
näkyy. Elviira näyttää aika sievältä, ja minusta vainenkin on mieleen,
että sulla on hovissa joku ystävätär. Mitä kirjeissä sanotaan?
SIHTEERI. Moninaista ja tuskinpa ilahuttavaa.
EGMONT. Silloinpa juur' on hyvä, että meistä tuntuu ilo ilolle kotona,
ett' ei sitä tarvita odottaa ulkoa. Onko paljon tullut asioita?
SIHTEERI. Onpa kyllä, ja kolme airutta on vartoomassa.
EGMONT. No, anna selko! Ota esiin kaikkein tärkeintä!
SIHTEERI. Kaikki on tärkeätä.
EGMONT. Yksi kerrassaan, vaan joutumiseen!
SIHTEERI. Kapteeni Breda lähettää kertomuksen siitä, mitä sittemmin
Gentissä ja sen ympäristöllä on tapahtunut. Meteli on enimmäkseen
tauvonnut. --
EGMONT. Hän arvaten kirjoittelee yhäti vaan yksityisistä
vallattomuuksista ja tyhmänrohkeista yrityksistä?
SIHTEERI. Niin, yhtä ja toista vielä tapahtuu.
EGMONT. Anna minun säästyä niiltä.
SIHTEERI. Viel' on kuusi pantu kiinni, jotka ovat Verwichissä Marian
kuvan raastaneet. Hän kysyy, pitääkö hänen nekin hirtättää muitten
mukaan.
EGMONT. Minä olen väsynyt hirttelemisiin. Niitä pitää aika lailla
suomia ja sitten päästää menemään.
SIHTEERI. Niiss' on kaksi vaimoa; pitääkö hänen niillenkin annattaa
selkään?
EGMONT. Niitä joutaa hän varoittaa, ja sitten laskekoon ne jalan
viljaan.
SIHTEERI. Brink, Bredan komppanian mies, tahtoo naida. Kapteeni toivoo,
että te antaisitte epuun. Nyt on jo niin paljon vaimoja joukon muassa,
kirjoittaa hän, että kun lähtään ulos, ei se näytä miltään
sotilaskululta, vaan mustalais-laumalta.
EGMONT. Olkoon vielä menneeksi tällä kertaa! Se on niin pulska, nuori
mies. Sen ohessa pyysi hän minulta lupaa niin hartaasti ennen kuin minä
läksin. Vaan tästä puoleen ei saa kukaan naimalupaa, niin ikävältä kuin
minusta tuntuukin, niiltä poloisilta, joiden elämä on kyllin raskas
ilmankin, kieltää heidän parhainta huviansa.
SIHTEERI. Kaksi teidän miehiänne, Seter ja Hart ovat pahoin pidelleet
erästä tyttöä, erästä kapakkatyttöä. He saivat sen vieneeksi kursoon,
ja tyttö-riepu ei jaksanut itseään puolustaa.
EGMONT. Jos se on kunniallinen tyttö, ja jos he ovat sille
väkinäisyyttä tehneet, niin kapteenin pitää heille vitsoja annattaa
kolmena päivänä peräkkäin, ja jos heillä on omaisuutta, niin hänen
pitää siitä sen verran pidättää, että tytölle voidaan antaa
myötäjäiset.
SIHTEERI. Yksi niitä vieraita opettajoita on salaa kulkenut Kominesin
kautta, ja sattunut satimeen. Hän vannoo olleensa Franskaan menossa.
Käskyn mukaan menisi häneltä pää poikki.
EGMONT. Hänet pitää saattaa hiljaisuudessa rajalle, ja hälle vakuuttaa,
että hän ei toiste niin vähällä pääse.
SIHTEERI. Kirje teidän kassanhoitajaltanne. Hän kirjoittaa, että
niukalti tulee rahaa kassaan, hän vaivoin saattaa lähettää sitä
pyydettyä summaa päivälleen; kapina on kaikissa asioissa tehnyt
suunnattoman häiriön.
EGMONT. Rahat täytyy minun saada! Hän joutaa katsoa, mistä niitä
lieviää.
SIHTEERI. Hän käkeää tehdä parastaan ja nyt vihdoin tuumii velkoa
oikeuden kautta ja panettaa velkavankeuteen Raimondin, joka teille on
niin vanhaa velkaa.
EGMONT. Sehän on luvannut maksaa.
SIHTEERI. Viime kerralla hän itse määräsi itselleen kaksi viikkoa.
EGMONT. Niinpä antaa hänen vielä olla kaksi viikkoa; ja sitten saa
oikeus ratkaista!
SIHTEERI. Siinä teette oikein. Hän ei puutu kykyä, vaan tahtoa. Hän
tekee varmaan toden, kun näkee, että teidän kanssanne ei käy enää
leikitellä. -- Edelleen sanoo kassanhoitaja, että hän käkeää puolen
kuukautta antaa olla maksamatta sotavanhuksille, leskille ja muutamille
muille, joille te eläkerahaa annatte. Voidaan ajan oloon keksiä
keinoja; joutavat vointiaan myöten tulla toimeen.
EGMONT. Mikä toimeen-tulija heiss' on? He tarvitsevat rahoja tiukemmin
kuin minä. Sen tuuman saa hän jättää sikseen.
SIHTEERI. Mistä te sitten käskette hänen rahoja ottaa?
EGMONT. Sitä saapi _hän_ miettiä! Se on hänelle jo edellisessä
kirjeessä sanottu.
SIHTEERI. Sen johdosta hän nyt tekeekin näitä ehdotuksia.
EGMONT. Nep' ei kelpaa. Hänen tulee jotakin muuta tuumia. Hänen tulee
esittää otollisia ehdotuksia, ja ennen kaikkia, hankkia rahaa!
SIHTEERI. Minä olen uudelleen pannut Kreivi Olivan kirjeen esille.
Suokaa anteeksi, että minä teille sitä huomautan! Se vanha herra
ansaitsee, ennen kaikkia, lavean vastuun. Te aijoitte itse hänelle
kirjoittaa. Hän rakastaa teitä niin kuin isä ikään, siitä saatte olla
varma,
EGMONT. Se ei tule minulta tehdyksi. On montakin vihaksipistävää
seikkaa, vaan kirjoittamista minä vihaan kaikista enimmin. Sinähän
jäljittelet niin hyvin minun käsi-alaani, kirjoita minun nimessäni!
Minä vartoon Oranialaista. Se ei tule minulta tehdyksi; vaan minä
toivoisin itse, että hälle tulisi kirjoitetuksi jotain, joka hänestä
oikein haihduttaisi hädät.
SIHTEERI. Sanokaa minulle noin osapuilleen ajatuksenne, minä sitten
panen paperille vastuun sekä annan teidän tarkastaa. Kirjoitettua se
tulee, että oikeudenkin edessä voi teidän käsi-alastanne käydä.
EGMONT. Anna kirje mulle! (Kun on siihen silmännyt.) Hyvä, rehellinen
vanhus! Olitko sinä nuorrakin jo noin karttelijas? Etkö koskaan noussut
vallin päälle? Jättäysitkö sinä sotarinnassa sinne, kunne varovaisuus
vaatii, rivien taakse? -- Se hurskas huolimies! Hän tarkoittaa mun
elämäni varjelemista ja mun onneani, älyämättä, että se on elävä
kuollut, joka elää omaa itseänsä turvatakseen. -- Kirjoita hälle, että
hän saa olla huoleti; minä toimin niin kuin minun tulee, minä kyllä
varon itseni. Arvoansa hovissa käyttäköön hän minun edukseni ja olkoon
varma minun suurimmasta kiitollisuudestani.
SIHTEERI. Ei mitään muuta? O, hän odottaa enemmän!
EGMONT. Mitä minä vielä sanoisin? Jos sinä tahdot enemmän sanoja
sommitella, niin sull' on ehdon valta. Se pyörii aina tämän yhden
pisteen ympärillä: että minun pitäis' elää toisin kuin minä tahdon
elää. Se että minä olen iloinen, otan kaikki tyynni kepeältä kannalta,
elän hauskasti, on minun onneni; ja sitä min' en vaihda minkään
hautakammion varmuuteen. Minulla ei ole suonissa yhtä veripisaraa, joka
lähtisi juoksemaan hispanialaisen elämän mukaan, minulla ei ole halua
sommittaa askeleitani tuon uuden, varovaisen hovitahdin mukaan. Elänkö
minä vaan ajatellakseni elämää? Pitääkö minun olla nauttimatta nykyistä
hetkeä, ollakseni varma seuraavasta, ja tämä taasen haaskata ikävässä
ja huolessa?
SIHTEERI. Minä pyydän teitä, hyvä herra, elkää olko noin tuima ja
tiukka sitä hyväsydämistä miestä vastaan. Tehän olette muutoin
ystävällinen kaikkia kohtaan. Sanokaa mulle joku lohdullinen sana, joka
voisi teidän jaloa ystäväänne rauhoittaa. Näettenhän te, kuinka
huolellinen hän on, kuinka hän teitä vienosti koskettaa.
EGMONT. Ja kuitenkin hän aina koskettaa sitä kieltä. Hän tietää
vanhastaan, mitenkä minun vihakseni pistää nämä varoitukset. Ne
hämmentävät vaan, eivät hyödytä yhtään. Ja jos minä unissani kävelisin
ja olisin astelemassa päätä viipoittavalla katon harjalla -- onko
ystävällinen teko minua nimeltäni huutaa ja varoittaa, herättää ja
surmata minut? Antaa kunkin kulkea omaa tietään; itse katsokoon
eteensä.
SIHTEERI. Ei! Teidän ei sovi olla hätäinen, vaan joka tuntee ja
rakastaa teitä --
EGMONT (kirjeeseen silmäten). Tässä hän esittää jälleen niitä vanhoja
loruja siitä, mitä me eräänä iltana pusasimme ja puhelimme,
ylimielisinä suruttoman seuruuden ja viinin helyltä, ja mitä
kinopäätelmiä siitä ja todisteita meitä vastaan on vedetty ja venytetty
kulkemaan kautta koko kuningaskunnan. -- No niin! Me neulotimme
tiukuhippoja, narrikappoja palvelusväen nutunhihoihin ja vaihetimme
sitten tuon hullun koristeen nuolitukkuun -- ja tämä on vielä sen
vaarallisempi esikuva kaikille, jotka tahtovat siinäkin selittää
miss' ei ole mitään selittämistä. Nuo molemmat hullutuksemme
iloisena hetkenä siitimme ja synnytimme, -- meidän on syy, että
kokonainen lauma jalosukuisia, kerjuu-pussit seljässä ja omatekoisine
pilkkanimineen, ivallisen nöyränä muistutteli muka kuninkaan mieleen
kuninkuusvelvollisuutta, meidän on syy, -- vaan mikä sitten? Onko
laskiais-kisa heti sillään valtionkavallus? Pitääkö niin kovin kateiksi
käydä, että meillä risotti tuo rihkama ryysyjä, joilla vaan tahtoo
nuoruuden into, virvoittanut mielikuvatti huolitella tämän elämän
raukkaa alastomuutta? Jos elämää katsotaan kovin totiselta kannalta,
niin mitä siinä sitten on? Jos aamu ei meitä herätä uusiin riemuihin,
jos ehtoolla meiltä tyyten ehtyy haluinen toivo, niin kannattaako edes
pukeutua ja riisuutua? Paistaako päivä tänäpänä, meidän hautoaksemme,
mitä eilen tapahtui, ja arvataksemme ja harkitaksemme, mitä kumminkaan
ei arvata ei harkita voi -- huostaa huomisen päivän? Anna minulta
säästyä nää mietiskelyt! Ne meidän sopii jättää oppinokareille ja
hoviliehakoille, he joutavat arvella ja aprikoida, mennä ja hiipiä,
luikerrella mihin voivat, juonitella itselleen mitä voivat. -- Kaikesta
tästä jotakin jos taidat käyttää, kyhäämättä kokonaista kirjaa, niin
minusta tuo on kuin paikallaan. Sen hyvän vanhuksen mielestä on niin
perin painavata kaikki tyynni. Niin puristaa ystävä, joka kättämme on
pitkään pidellyt, kerran vielä kovemmin, kun on sitä heittämäisillään.
SIHTEERI. Suokaa anteeksi mulle! Se huimaa silmää näin jalankävijän,
kun hän näkee miehen ajaa hyristävän vinhaa vauhtia ohi.
EGMONT. Lapsi! Lapsi! Seis! Niin kuin näkymättömäin henkien
ruoskittavana karkuuttaa ajan aurinko-valjaikko meidän kohtalomme
kepeitä vaunuja, ja meidän ei auta muuta kuin uljaalla mielin pitää
ohjaksia ja ohjata pyöriä milloin oikeaan, milloin vasempaan, missä
kiven, missä jyrkänteen sivuitse. Mihinkä matka pitää -- ties sen?
Tuskinpa enää muistetaan, mistä tultiin!
SIHTEERI. Herra, herra!
EGMONT. Minä seison korkealla, ja minä voin, ja minun täytyy vielä
korkeammalle kohota. Minussa tuntuu olevan toivoa, rohkeutta ja voimaa.
En vielä ole kerinnyt yhä kohenevan kunniani kukkulalle; ja jos minä
kerran siellä ylhäällä seison, niin tahdon minä lujana, pelkäämättä
seista. Jos minun pitää langeta, niin iskeköön minut ukkonen, myrsky,
niin, vaikka oma harha-askel syösköön minut suin päin syvyyteen! Minä
siellä sitten makaan tuhanten joukossa. Min' olen aina hennonut hyväin
sotatoverieni kanssa heittää veristä arpaa, pikku voitosta. Ja minäkö
kitkuttaisin, kun elämän koko vapaa arvo on vaarassa?
SIHTEERI. Oi herra! Te ette tiedä, mitä sanoja te lausutte! Jumala
teitä varjelkoon!
EGMONT. Pane paperisi kokoon! Oranialainen tulee. Valmista, mik' on
tärkeintä, että airuet pääsevät taipalelle, ennen kuin portit
suljetaan. Tuolla muull' ei ole kiirettä. Kreiville menevä kirje heitä
huomeneen; elä unhota Elviiraa, käy hänen luonansa ja vie hälle paljon
terveisiä minulta. -- Kuulusta kuinka hallitsijattaren laita on! Hän ei
kuulu oikein hyvin voivan, vaikka hän sitä kokee kaihtaa.
(Sihteeri pois. Oranialainen tulee.)
EGMONT. Terve tulemastanne, Oranialainen! Te ette näytä oikein
pirteältä.
ORANIALAINEN. Mitä te sanotte meidän keskustelustamme hallitsijattaren
kanssa?
EGMONT. En minä havainnut siinä tavassa, jolla hän meitä vastaanotti,
mitään erityistä. Olen hänet usein nähnyt semmoisena. Minusta näytti,
että hän ei voi oikein hyvin.
ORANIALAINEN. Ettenkö huomannut, että hän oli tavallistaan
karttelijaampi? Ensin tuntui kuin hän tahtois' ihan sulasti hyväksyä
meidän toimintamme tuossa uudessa rahvaan metelissä. Sittemmin
huomautti hän, mitenkä väärässä valossa sitä kumminkin saattaisi
katsella. Johtuipa sitten puheessansa vetämään tuota vanhaa, tavallista
virttään, ett' ei koskaan ole kyllin älytty, on halvasti arvattu hänen
sydämensä lempeys, hänen ystävyytensä meitä alankomaalaisia kohtaan,
niin ett' ei mikään tahdo suorita toivottuun päätökseen, jotta hänen
kyllä viimein täytyy väsyä, ja kuninkaan tulee pakko ryhtyä muihin
keinoihin. Kuulittenko sitä?
EGMONT. En kaikkea; minä ajattelin sill' aikaa jotain muuta. Hän on
vaimo, hyvä Oranialainen, ja nehän aina halajavat, että kaiken tyynni
pitää taipua heidän imarteen ikeensä alle, että jokaisen Herkkuleen
pitää heittää jalopeuran-talja päältään ja olla joukon jatkona
palvelemassa heidän rukkivaltikkansa luona, että, he kun itse ovat
rauharakkaita, se kuohu, mikä kansan tempaa, myrsky, minkä mahtavat
kilpailijat nostavat toisiansa vastaan, raukeaisi jollain
ystävällisellä sanalla, ja mitä eripuraisinten ainesten pitäisi taltua
heidän jalkainsa edessä suloiseen sopuun. Tätä hän kaipaa, ja kun hän
tälle kannalle ei voi asiaa ajaa, niin hänell' ei ole muuta neuvoa,
paitsi oikkuja, hän valittaa kiittämättömyyttä, älyttömyyttä, hän uhkaa
kauheilla tulevaisuuden-toiveilla ja uhkaa sillä -- että hän lähtee
tiehensä.
ORANIALAINEN. Ettenkö usko, että hän uhkauksensa tällä kertaa täyttää?
EGMONT. Ei ikinä! Miten usein olen minä nähnyt hänen jo matkalle
valmiina! Mihinkäpä hän lähti? Täällä hallitsijatar, kuningatar!
Uskotko sinä, että hän jaksaisi veljensä hovi-ilmoissa kehiä kaiheita
päiviä pääksytysten tai Italiaan mennä ja siellä haikailla vanhoissa
sukulais-keskuuksissa?
ORANIALAINEN. Hänt' ei pidetä semmoiseen päättämykseen kykenevänä, kun
hänen on nähty eperoivan, nähty peräytyvän takaisin; kuitenkin kytee
hänessä se; uutten olojen pakko ajaa hänet tuohon kauvan viipyneeseen
päätökseen. Jos hän lähtisi? Ja kuningas lähettäisi jonkun toisen?
EGMONT. No niin, tuo toinen tulisi sekä löytäisi kyllä minkä mitäkin
tekemistä. Se tulis' suuret ajatukset, aikeet ja eteykset päässä,
mitenkä hän muka kaikki tyynni oikaisee, kukistaa ja vallitsee, ja hän
saisi hoitaa tänään tätä, huomenna toista pikku seikkaa, toisna
huomenna kohtaisi niitä näitä vastuksia, kuluttaisi yhden kuukauden
suunnitelmia tehden, toisen tuskissaan turhaan menneistä yrityksistä,
puolen vuotta murheissaan yhden ainoan maakunnan tähden. Hänenkin
aikansa perisi hukka, hänenkin päänsä olisi pyörällä, ja kaikki tyynni
menisi vaan entistä latuaan, niin että hänen, sen sijaan kuin purjehtia
ulappaa aukeata ennen viitoittuun suuntaan, kestäisi kiittää Jumalaa,
jos hän tässä myrskyssä jaksaisi pitää haaksensa karilta.
ORANIALAINEN. Vaan jospa nyt neuvoisivat, että kuningas tekisi muutaman
kokeen?
EGMONT. Se olisi?
ORANIALAINEN. Että katsoisi, mitä yrittää runko päätä vailla.
EGMONT. Kuinka?
ORANIALAINEN. Egmont, min' olen monena vuonna tarkannut kaikkia meidän
suhteitamme visusti. Minä seison aina kuin sakkipelin edessä, enkä pidä
yhtäkään vastapuolen liikettä mitätönnä; ja niin kuin ihmiset, joiden
aika antaa, suurimmalla tarkkuudella tutkivat luonnon salaisuuksia,
niin pidän minä ruhtinaan velvollisuutena ja tehtävänä, että hän tulee
tuntemaan kaikkein puoluetten ajatuskannat ja aikeet. Minä, syystä
kyllä, pelkään jotakin purkausta. Kuningas on kauvan toiminut varmain
perustusten mukaan; hän näkee, että hän ei sillä tavoin saa mitään
aikaan; mitä siis on pikemmin luultava, kuin että hän koettaa jotakin
toista keinoa?
EGMONT. Sitä min' en usko. Kun tullaan vanhaksi ja ollaan niin paljon
koettanut, ja kun maailma ei tahdo kuontua oikeaan reilaan, niin johan
tuosta täytyy lopulta saada kyllänsä.
ORANIALAINEN. Yhtä keinoa hän ei ole vielä koettanut.
EGMONT. No?
ORANIALAINEN. Kansaa säästää ja ruhtinaita hukata.
EGMONT. Kuinka moni on tuota jo kauvan peljännyt. Turha huoli!
ORANIALAINEN. Ennen se oli minussa huolena; vähitellen on se minussa
muuttunut luuloksi, vihdoin varmuudeksi.
EGMONT. Vaan onko kuninkaalla uskollisempia palvelijoita kuin me?
ORANIALAINEN. Me palvelemme häntä laillamme; ja meidän kesken sanottu,
me osaamme kuninkaan ja meidän oikeudet tarkoin punnita.
EGMONT. Ken ei sitä tee? Me olemme hänelle alamaisia ja suopeita
palvelijoita kaikessa, mitä häneen oikeudella tulee.
ORANIALAINEN. Vaan jos hän nyt vaatis' itselleen enemmän, ja nimittäisi
epä-uskollisuudeksi, mikä meistä nähden ei ole muuta kuin että pidetään
oikeuksistamme kiinni?
EGMONT. Me tiedämme puolustautua. Hän kutsukoon Kultaisen Taljan
ritarit kokoon! Me annamme heidän tuomita lain mukaan.
ORANIALAINEN. Vaan mitä jos tuomio tulisi ennen kuin asia tutkitaan,
rangaistus tulisi ennen kuin tuomio julistetaan?
EGMONT. Se olisi vääryys, jonka tekijäksi Fiilippi ei koskaan rupea, ja
hulluus, jommoista min' en usko hänestä, enkä hänen neuvonantajistaan.
ORANIALAINEN. Vaan jos ne nyt olisivat vääriä sekä hulluja?
EGMONT. Ei, Oranialainen, se ei ole mahdollista. Ken uskaltaisi meihin
väkivallan kättä puuttaa? -- Koettaa meitä vangita, olisi kerrassaan
hukka-yritys ja turha. Ei, he eivät uskalla hirmuvallan lippua niin
korkealle kohottaa. Tuulenpuhti, joka tämän sanoman lennättäisi halki
maan, puhaltaisi ponnettoman palon ilmituleen. Ja mihinkä he sitten
pyrkisivät? Tuomita ja syyhyn langettaa kuningas ei yksin voi; vai
tahtoisivatko he salamurhaajain lailla meidät kettää? -- Sitä he eivät
voi tahtoa. Hirmuiseen liittoon yhdessä silmänräpäyksessä yhdistyisi
kansa. Viha ja ikuinen ero kaikesta Hispania-nimestä julistaisi silloin
leimansa väen-väkisin.
ORANIALAINEN. Liekit riehuisivat silloin meidän hautojemme päällä, ja
meidän vihollistemme veri vuotaisi turhaksi sovitusuhriksi.
Ajatelkaamme, Egmont!
EGMONT. Vaan mitenkä se olisi mahdollista?
ORANIALAINEN. Alba on matkalla tänne.
EGMONT. Sitä min' en usko.
ORANIALAINEN. Minä tiedän sen.
EGMONT. Hallitsijatar ei sanonut tietävänsä siitä mitään.
ORANIALAINEN. Sitä varmemmin minä olen vakuutettu. Hallitsijatar jättää
paikan hänelle. Hänen murhaaja-himonsa tunnen minä, ja sotajoukon tuopi
hän tullessaan.
EGMONT. Uudelleen maakuntia raskauttamaan? Kansa tulee siitä tuiki
vastahakoiseksi.
ORANIALAINEN. Sen päämiehet pannaan takavarikkoon.
EGMONT. Ei, ei!
ORANIALAINEN. Riennetään pois, kumpikin maakuntaansa. Siellä
varustaudumme; julki väkivallalla ei hän alota.
EGMONT. Eikö meidän pidä häntä tervehtää tervetulleeksi jos hän tulee?
ORANIALAINEN. Me vitkailemme.
EGMONT. Ja jos hän tullessaan meidät kuninkaan nimessä määrää tänne?
ORANIALAINEN. Etsimme verukkeita.
EGMONT. Ja jos hän jyrkästi vaatii meitä?
ORANIALAINEN. Pyydämme anteeksi jonkun syyn nojalla.
EGMONT. Ja jos hän yhä kiristää?
ORANIALAINEN. Ei tulla semminkään.
EGMONT. Ja niin on sota julistettu, ja me olemme kapinoitsijat.
Oranialainen, elä anna viisauden pettää sinua! Minä tiedän, että pelko
sinua ei pane väistymään. Vaan ajattele tarkoin se askel, jonkas astut!
ORANIALAINEN. Min' olen sen ajatellut.
EGMONT. Ajattele mihin olet syypää, jos sinä erehdyt! Turmiollisimpaan
sotaan, mikä ikinä mitään maata on vitsannut. Sinun epäytymises' on
vihja, joka kerralla kutsuu maakunnat aseisiin, joka oikeuttaa kaiken
sen julmuuden, mihin aihetta saadakseen Hispania on jo vanhastaan kyllä
kiihkeästi kärkkynyt. Minkä me tässä olemme suurella vaivalla saaneet
tyyntä aikaan, sinä yhdellä viitteellä kuohautat julmimpaan
sekasortoon. Ajattele kaupunkeja, aatelistoa, kansaa, kauppaa,
maanviljelystä, elinkeinoja! Ja ajattele mikä hävityksen kauhistus,
mikä murhaaminen! -- Levollisna kyllä näkee sotamies kaatuvan viereisen
toverinsa tanterella, vaan virtaa alas uipi porvarien, lasten, impien
ruumiita sulle vastaan, niin että sinä seisot kauhun hyyssä, etkä enää
tiedä, kenen asiaa puolustat, kun ne ikimenevät, joittenka vapauden
puolesta sinä aseisiin tartut. Ja mitenkä on mielentilasi oleva
silloin, kun sinun täytyy hiljoilleen itseksesi vainnella: oman
turvallisuuteni puolesta tartuin minä miekkaan?
ORANIALAINEN. Me emme ole yksityisiä miehiä, Egmont. Jos meidän sopii
tuhansien edestä itsemme uhrata, niin sopii meidän myös tuhansia varten
itsemme säästääkin.
EGMONT. Ken itseänsä säästää, hänen täytyy oman itsensä edessä joutua
epäluulon alaiseksi.
ORANIALAINEN. Vaan joka itsensä tuntee, voi varmana käydä sekä
eteen- että taapäin.
EGMONT. Se kova onni jota sinä pelkäät, käy toteen sinun tekosi kautta.
ORANIALAINEN. On viisasta ja rohkeata mennä välttämätöntä kovaa onnea
kohti.
EGMONT. Niin suuressa vaarassa tulee vähäsinkin toive ottaa lukuun.
ORANIALAINEN. Ei, meill' ei ole enää jalansijaa edes vähimmällenkään
askelelle, syvyys on edessämme.
EGMONT. Onko kuninkaan suosio niin kaita pohja?
ORANIALAINEN. Niin kaita ei, vaan nuljakka.
EGMONT. Jumala nähköön! Hänelle tehdään väärin. Min' en voi kärsiä,
että hänestä arvotonta ajatellaan. Hän on Kaarlen poika ja ihan
luonnoton tekemään mitään halpamaista.
ORANIALAINEN. Kuningasten teko ei ole koskaan halpamaista.
EGMONT. Häntä pitäis' oppia tuntemaan.
ORANIALAINEN. Juuri tämä tuntemus neuvoo meitä, ett' ei siedä
vaarallista koetta varrota.
EGMONT. Vaarallinen ei ole mikään koe, mihin on uskallusta.
ORANIALAINEN. Sinä kiivastut, Egmont!
EGMONT. Minun täytyy nähdä omilla silmilläni.
ORANIALAINEN. O, jos sinä vaan tämän kerran näkisit minun silmilläni!
Ystävä, kun sulla vaan on silmät auki, uskot sinä näkeväsi. Minä menen!
Odota sinä Alban tulemista ja jääös Jumalan haltuun! Kukaties pelastaa
sinut minun kieltäytymiseni. Kukaties tuo lohikäärme ei usko mitään
saalista saavansa, ell' ei hän meitä kumpaakin ahmaise yhdellä kertaa.
Kukaties hän viipyy voidakseen aikeensa täyttää sitä varmemmin, ja
kukaties sinä aikaa myöten näet asian oikeassa karvassaan. Mut sitten
pian, pian! Pelasta, pelasta itsesi! -- Jää hyvästi! Elä anna
huomiostasi minkään haihtua, kuinka suuren miehistön hän tuopi
tullessaan, kuinka hän kaupungin miehittää, millinen valta
hallitsijattarella säilyy, millä mielin ovat sinun ystäväs'. Anna mulle
sanoma -- -- -- Egmont --