(Ottaa sormuksen isältään ja pistää taskuunsa).
HERRA HALLMAN. Kuinka? Taskussako sinä kihlasormusta kannat?
ANNA (hämillään). Oh, kuinka minä tänään olenkin hajamielinen!
(Pistää sormuksen sormeensa.).
HERRA HALLMAN. Hm! (Hetkisen vaiti Annaa tarkasteltuaan). Kuule, Anna,
eiköhän siinä ole takana jotain muutakin -- tuossa sormusjutussa
nimittäin? Huomasin heti sisään tullessani, että teidän välillänne on
jotakin tapahtunut.
ANNA. Pappa rakas, kuinka te sellaista? Mitä meidän välillämme olisi
voinut tapahtua?
HERRA HALLMAN. Hm, no! Minä en tahdo lainkaan sekaantua teidän
asioihinne. Olethan sinä, Anna, täysin kypsynyt nainen ja voit itse
arvioida askeltesi kantavuuden. Jos sinä esimerkiksi olet tullut
toisiin ajatuksiin aikomaasi avioliittoon nähden, niin -- no, kuten
sanottu, minä en tahdo niihin asioihin lainkaan sekaantua. Minä toisin
sanoen pysyn täysin puolueettomana.
ANNA (hetkisen itsensä kanssa taisteltuaan). Kuinka minä, pappa,
olenkaan teille kiitollinen sanoistanne. Mutta tuohon meidän
suhteeseemme nähden te täydellisesti erehdytte, sillä minusta tulee
kuin tuleekin Kaarlon vaimo.
HERRA HALLMAN. No, kuinka hyvänsä. Sinä teet tietysti niinkuin itse
parhaaksi katsot. Mutta mihin sinä elämässäsi milloinkin ryhtynet,
suureen tai pieneen, niin pidä aina ohjeenasi tuota minun vanhaa
valiolausettani: pysy aina uskollisena omalle itsellesi!
ANNA (puolittain itsekseen). Uskollisena itselleen. Niinkuin Sohvi
kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kunpa ihminen _aina_ voisikin
pysyä uskollisena itselleen!
HERRA HALLMAN. Täytyy voida.
ANNA. Mutta eikö elämässä usein esiinny tilanteita, joissa ei voi --
tai joissa ainakin on äärettömän vaikea pysyä uskollisena itselleen?
HERRA HALLMAN. Hm, kyllä niin. Minä tiedän sen kokemuksesta. Eräässä
tuollaisessa tilanteessa en itse jaksanut -- tai paremmin sanoen
muistanut pysyä itselleni uskollisena, ja seuraukset siitä kävivät
varsin tuhoisiksi. Niin, niin, _aina_ täytyisi jaksaa pysyä
uskollisena omalle itselleen. Sen turvin kykenee ihminen paljon
kestämään.
ANNA (miettivästi eteensä tuijottaen). Niin, niin -- Ah, jospa minäkin
kykenisin siihen.
HERRA HALLMAN (hellästi). Kyllä sinä kykenet, tyttäreni, kun vain
tahdot. Sinulla on luonnetta. -- Hm, äsken tuota Reinon kirjettä
lukiessani vilahti mieleeni, että -- että jospa sinä, Anna, olisit
syntynyt Reinon tilalle, toisin sanoen pojaksi, niin minä tuntisin
suunnitelmani olevan paljon lujemmalla pohjalla.
ANNA (äkkiä vilkastuen). Mutta pappa! Minunhan _piti_ tulla siihen
mukaan. Ettekö muista, kuinka me liittousimme maailmaa valloittamaan?
Vai eikö siinä minulle tilaa olekaan?
HERRA HALLMAN (nousten ja Annaa lähestyen). On, on! Sekä Reinolle että
sinulle ja minulle -- sinulle ennen kaikkia. Ajattelepas, että se
kilpailukykynsä vuoksi tulee entisestään suuresti laajentumaan.
Työväkeä täytyy yhtä mittaa lisätä --