Postikonttori. Vasemmalla ja oikealla ovet. Vasemmanpuoleisessa ovessa
postiluukku, joka on laskettu alas. Oven pielessä monilokeroinen hylly
sanomalehtineen ja kujeineen, toisessa postikartta. Perällä ikkuna,
joka auki ja jonka takana kukkiva pihlaja. Keskellä huonetta laaja
pöytä kaikenlaisine postitarpeineen. Oikealla etualalla wienersohva,
pöytä ja pari nojatuolia samaa mallia. Sohvan yllä seinäkello ja
pöydällä vesikarahvi.
ANNA seisoo hyllyn ääressä ja pistelee sanomalehtiä ja kirjeitä eri
lokeroihin.
SOHVI on lopettanut juuri lattian pesemisen ja seisoo hihat käärittyinä
oikeanpuoleisen oven pielessä, vesiämpärin ääressä, kuivaten käsiään
säkkikankaiseen esiliinaansa.
SOHVI (oikoen hihojaan ja irroittaen esiliinaa). Kylläpä siellä on
ihana ilma -- ja linnut laulavat niin että oikein hyvää tekee
sydämelle.
ANNA (selin Sohviin, hajamielisesti). Kun olisi ihmisen elämäkin yhtä
lauluista ja huoletonta kuin lintujen.
SOHVI. Jahka neiti viedään apteekkiin rouvaksi, niin mikäs estää neitiä
laittamasta elämänsä keveäksi ja huolettomaksi kuin linnun.
ANNA (kädessään pari kirjettä tulee pöydän ääreen). Pitääkö Sohvi
rouvien elämää sitten niin keveänä?
SOHVI. Noo, eipä tietenkään kaikkien rouvien. Mutta sellaisessa
rikkaassa pesässä kuin apteekkikin.
ANNA. Eikö ihminen sitten Sohvin mielestä muuta tarvitsekaan kuin
rikkautta tunteakseen elämänsä keveäksi ja onnelliseksi?
SOHVI. Johan nyt toki. (Huoaten) Niin, niin, harvatpa ne rikkaistakaan
taitavat tuntea itsensä täysin onnellisiksi. Aina on jotakin surtavaa
ja kaivattavaa. Yksinäisten ei ole hyvä olla yksin ja niiltäkin, jotka
ovat toisensa löytäneet, puuttuu aina jotakin.
ANNA. Mutta Sohvihan ei kaipaa mitään. Vai kaipaatteko?
SOHVI (alakuloisesti hymähtäen). Enköhän tuota minäkin liene samaa
maata kuin muutkin ihmiset -- tällainen rämppäjalka kuin olenkin.
ANNA. Mutta Sohvi ei ole välittänyt mennä miehelään.
SOHVI. Hm, kun ei liioin ole ollut miehelään kysyjääkään -- aikanansa.
ANNA. Sohvi ei siis pidä minään totena sitä Mäkelän kosintaa?
SOHVI. Mitäs siitä -- sellaisesta rahakosinnasta.
ANNA (lämpimästi). Tiedättekö, Sohvi, tulin äsken tänne konttoriin
tullessani sitä ajatelleeksi. Suutari Mäkelän tuvan sivu kulkiessani
katsahdin siitä matalasta ikkunasta sisälle. Siellä istui suutari
nelikollaan kengänpohjaa naputellen, kalju päälakensa ikkunaa kohti
kumarruksissa. Taampana istui jakkaralla pikku Hilda ja luki jotakin
kirjaa, kaiketi aapista. Tuo pikku tyttö letinnykeröineen ja isä
paljaine päälakineen vaikuttivat niin orvoilta ja ikäänkuin jotain
odottavilta. Silloin juolahti mieleeni, että ehkäpä Mäkelä Sohvia
kosiessaan ei ajatellutkaan rahaa, ainakaan yksinomaan.
SOHVI (on puhjennut nyyhkytyksiin).
ANNA (lähestyen hämillään Sohvia). Mutta, Sohvi kulta, en suinkaan minä
vain loukannut teitä?
SOHVI. Eihän nyt toki. Minä vain ... kun te niin liikuttavasti sen
kuvasitte... Niin, niin, miksenkäs minä voi sitä neidille sanoa,
Anna-neitihän ymmärtää aina niin hyvin meikäläistäkin. Niin, sitä minä
vain, että jos Mäkelä olisi ajoissa arvannut, niin ei hänen pikku
Hildansa olisi nyt orpo. Kun Mäkelinskä-vainaja -- sehän oli minun
entisiä palveluskumppaneitani niinkuin neiti tietää -- sairasti
kuolintautiaan, sanoi hän kerran minulle, kun olin häntä katsomassa,
että Sohvistahan se tuleekin äiti pikku Hildalle, kun minusta aika
jättää. No niin, en minä tietystikään Mäkelälle itseäni kaupannut,
mutta kyllä hän tiesi, että minä olisin tullut. Mutta ei, hänellä oli
silloin muita ja parempia mielessä. Sitten vasta, kun hän sattumalta
oli saanut tietää, että minulla on pikkusen säästöjä, alkoi hän kuin
tulta pohtaen minua piirittää. Mutta jopahan minä sitten enää! Sen
verran minussakin ylpeyttä on. Kun en minä kerran ihmisenä kelvannut,
niin eikö se silloin joutanut siihen loppuakin?
ANNA. Niin kyllä, Sohvi on siinä ihan oikeassa. Mutta harvatpa ovat
niin lujia ja rehellisiä itseään kohtaan.
SOHVI. Voi, minäkin tiedän monta, jotka käyttävät jos mitä syöttinä
miehelään päästäkseen. Ihan hävettääkin sellaista ajatella. Ei, jollei
ihminen kelpaa ihmisenä, sellaisena kuin on, niin parempi ilman ja
yksinään. Ei siitä oikeata onnea seuraa, jos syöteillä itsensä
naimisiin keinottelee. Semmoinen usko ja käsitys minulla on. -- Mutta
täytyy joutua jo kotiaskareihin. (Pistää kokoon käärimänsä esiliinan
kainaloon, ottaa vesisankon ja harjan sekä varustautuu lähtemään).
Tulin tässä siitä Mäkelän kosimajutusta puhuneeksi enemmänkin kuin
tarve olisi ollut, mutta kyllähän minä tiedän, ettei Anna-neiti sitä
mihinkään levitä.
(Menee oikealle).
ANNA (ajatuksissaan). Sohvi on ollut uskollinen itselleen eikä hänen
varmaankaan tarvitse sitä katua. (Postiluukulle on ilmestynyt muuan
poika. Anna ojentaa hänelle tukun sanomalehtiä minkä jälkeen hän palaa
pöydän ääreen ja ottaa käteensä äskeiset kirjeet.). Siinä on Reinolta
papalle ja tämä toinen on siis Selmalta. Kuinka minua pelottaa sitä
avata! Mutta totuutta on paras katsoa suoraan silmiin. (Leikkaa
päättävästi kirjeen auki, istuutuu ja alkaa lukea. Hetken kuluttua hän
laskee kirjeen pöydälle ja purskahtaa itkuun.). Voi hyvä Jumala
sentään! (Oikeanpuoleiselle ovelle koputetaan, jolloin Anna kuivaa
nopeasti kyyneleensä ja piilottaa kirjeen papereiden alle.). Sisään!
(Rouva Hallman, yksinkertaiseen tummaan hattuun puettuna, astuu sisään)
Kas, mammako se oli!
ROUVA HALLMAN. Minä tulin niin levottomaksi, kun sinä arvelit tänään
saavasi Selmalta sen kirjeen. Kun minulla oli samalla pappilaan asiaa,
niin pistäysin kuulemaan. -- No, tuliko kirjettä?
ANNA. Parempi, mamma, ettette kysyisikään.
ROUVA HALLMAN. Se on siis tullut. Ja kuule, sinähän olet itkenyt! Mitä
herran tähden se sisältää?
ANNA. Rauhoittukaa, mamma! Meidän täytyy koota kaikki kylmäverisyytemme
ja viisautemme. Tulkaa tänne istumaan.
(Siirtyvät, Annalla kädessään kirje, sohvapöydän ääreen.).
ROUVA HALLMAN. Asiat ovat siis niinkuin sinä olet peljännytkin?
ANNA. Niin ovat, sen pahempi.
ROUVA HALLMAN (eteensä tuijottaen). Pappa poloinen! Hän odottaa niin
kiihkeästi Reinoa kotiin.
ANNA. Tämän aamun postissa tuli Reinolta papalle kirje.
(Nousee ja ottaa postipöydän nurkalta sanomalehtien
joukosta kirjeen.).
ROUVA HALLMAN. Mutta mitähän se mahtaa sisältää? Ja uskaltaako sitä
antaa papalle? Kuule, Anna, eiköhän olisi parasta, että kaiken varalta
tarkastaisimme sen ensin täällä? Papan sydämen tila on jo sellainen,
ettei se siedä enää mitään järkytyksiä.
ANNA. Ajattelin äsken itsekin samaa. (Kirjettä silmäillen). Tämän voisi
kyllä helposti avata. (Ottaa pöydältä paperiveitsen, mutta hetken
emmittyään laskee sen takaisin.). Mutta ei! Toiselle osoitetun kirjeen
avaaminen, vaikkapa sitten kuinka hyvässä tarkoituksessa, on niin
vastenmielistä. Saakoon pappa sen sellaisenaan. Eikö teistäkin, mamma,
ole niin parasta?
ROUVA HALLMAN. Mutta jos se sisältää esimerkiksi tunnustuksen, niin --
se on surman isku papalle.
ANNA. En usko sen vielä sellaista sisältävän, vaan Reino koettaa siinä
entiseen tapaansa kauniin sanoin asioitansa selitellä. Ja toisekseen --
emmehän totuutta voi iankaiken papaltakaan peittää.
ROUVA HALLMAN (syvään huoaten). Niin, niin, herra nähköön! En ymmärrä,
miten tässä olisi viisainta menetellä. -- Kaamealta tuntuu, jos pappa
yhdellä iskulla saa kaiken tietää. -- Ei, ei, meidän on vähitellen
häntä siihen valmistettava. -- Vaikka pelkään, että totuuden
paljastaminen siinäkin tapauksessa merkitsee hänen kuolemaansa. Ja
ajatella, jos tuo kirje jo sisältäisi sen, siis toisin sanoin papan
kuoleman. Minua ihan puistattaa. (Postiluukun taakse ilmestyy poikanen,
joka pyytää nimismiehen postia, minkä jälkeen poikanen poistuu). Ei kai
se vain kuullut meidän keskusteluamme?
ANNA. Ei, sillä hän tuli ulko-ovesta suoraan luukulle. -- Niin, tuo
kirje! Mutta mitä tehdä? Onhan tämä nykyinen tilannekin piinallinen.
Määräänsä pitemmälle emme asiain salaamisessa voi mennä. Joskus on
papan kuitenkin saatava se kaikessa alastomuudessaan tietää.
Ajatelkaahan, mamma, sekin mahdollisuus on olemassa, että jos _me_
pitkitämme totuuden salaamista, voi pappa sattumalta vallan vierailta
ihmisiltä kuulla asianlaidan. Olen ollut jo huomaavinani, että yksi ja
toinen täälläkin tietää, millä jälillä Reino on.
ROUVA HALLMAN. Mutta minähän en vielä tarkemmin kuullutkaan, mitä siinä
Selman kirjeessä kerrotaan. Ehkäpä luet sen minulle.
ANNA (Ottaa kirjeen kuoresta ja hetkisen sitä ääneti silmäiltyään
lukee.). "Olen nyt pyyntösi mukaan ottanut veljesi elämästä niin tarkan
selvän kuin suinkin olen voinut. Vaikea minun on sinulle paljastaa
sitä, mitä olen tietooni saanut." (Keskeyttää lukemisen ja käy luukusta
silmäämässä etuhuoneeseen, minkä jälkeen palaa paikalleen ja jatkaa
lukemista.) "Mutta kun omantunnon nimessä velvoitat minun puhumaan
totta, niin tahdon sen tehdä. Kuule siis: veli poloisesi on kaikesta
päättäen deekiksellä, ainakin tällä haavaa. Mikäli eräiltä hänen
entisiltä luokkatovereiltaan sain kuulla, ei hän ole ainakaan
pariin vuoteen polyteekin ovea avannut, vaan elellyt yksinomaan
kapakkamaailmassa. Velkoja ja vippauksia hänellä kuuluu olevan joka
puolelle. Itse en ole häntä pitkiin aikoihin edes vilahdukselta nähnyt.
Kuuluu muuten, kuten tavallista on tuollaisissa tapauksissa,
välttelevän entisiä tovereitaan ja yleensä parempain ihmisten seuraa."
(Kirjettä kädessään käännellen ja lopuksi kuoreen pistäen.) Siinä
olikin kaikki se, mikä tässä kirjeessä erikoisesti Reinoa koskee.
ROUVA HALLMAN (nyyhkyttäen ja vieden nenäliinan silmilleen). Siis niin
pitkällä jo! -- Voi hyvä Jumala! (Kyyneleensä kuivaten) Mutta mitä
meidän on tehtävä, Anna? Sillä totta kai tässä jotakin täytyy yrittää.
ANNA. Niin, mamma, jotakin meidän on tehtävä. Kuulkaahan, jos minä
hankkisin viikoksi sijaisen ja matkustaisin Helsinkiin? Kirjeillä
häneen ei kuitenkaan voi enää mitään vaikuttaa.
ROUVA HALLMAN (äkkiä vilkastuen). Se meidän on tehtävä! Todellakin!
Ehkäpä hyvinkin saamme hänet vielä pelastetuksi. Onhan hän niin
lahjakas ja voi pian ottaa menetetyn takaisin, jos tahtoo.
ANNA. Jos tahtoo -- niin, siinäpä se onkin. Tahtoa siinä tarvitaankin
enemmän kuin lahjoja, mutta siinä juuri onkin Reinon heikkous.
ROUVA HALLMAN (huoaten). Hän on aivan kuin eno-vainajansa. Se minuun
tässä pahimmin koskeekin, että ne ovat Reinossa juuri minun puoleltani
perittyjä ominaisuuksia, jotka hänet hunningolle saattavat. Sinä, Anna,
olet enemmän isääsi.
ANNA. Mutta, mamma, puuttuu nyt vielä, että te alatte tästä kaikesta
itseänne syyttää! Kuka siitä on selvillä, mistä mitkin ihmisen
ominaisuudet periytyvät?
ROUVA HALLMAN. Mutta en pääse mihinkään siitä, että Reino kaikessa
muistuttaa niin minun veli-vainajaani, josta myöskin niin paljon
toivottiin, mutta joka petti kaikki toiveet. Ja kuinka me kaikki olemme
Reinoa hellineet! Aivan niinkuin veljeäni aikoinaan.
ANNA. Niin, sellaisia tavallisesti rakastetaankin enemmän kuin muita.
Ja ehkäpä se heidät juuri turmioon johtaakin.
ROUVA HALLMAN. Rakkausko? Voisiko rakkaus jotakin pahaa saada aikaan.
ANNA. Tarkoitan liiallista, hemmottelevaa rakkautta.
ROUVA HALLMAN. Niin, niin -- en tiedä, kuinka lie. Järkeni on aivankuin
pysähtynyt. (Äänettömyys) Mutta se sinun Helsinkiin menosi -- se meidän
kuitenkin täytyy toteuttaa. Hinnalla millä hyvänsä meidän on saatava
Reinon elämä toiselle tolalle. -- Mistähän me nyt nopeimmin saisimme
sinulle sijaisen?
ANNA. Sitä ennen meidän on kuitenkin otettava selville, onko Reino enää
Helsingissä vai ei. Hän on voinut jo laittautua jonnekin maaseudulle,
kuten viime kevännäkin. Luulen, että saamme tietää sen tuosta papan
kirjeestä.
ROUVA HALLMAN. Niin, se papan kirje. Kuule, vie sinä se papalle, minä
en tunne siihen tällä kertaa kykeneväni. Sitä paitsi minun on nyt
mentävä pappilaan. Sieltä palatessani saan sitten sinulta kuulla, mitä
se sisältää. -- Menet kai heti postitunnin päätyttyä kotiin?
ANNA. Kyllä. Muuten -- (keskeyttää ja astuu nopeasti äitinsä luo,
syleillen häntä). Rakas mamma, koettakaa tyyntyä. Minä teen tässä
asiassa kaikkeni. Me olemme kuin haaksirikkoisia, mutta minä tunnen
itsessäni, että me pääsemme vielä rannalle. Ennen kaikkea, mamma, älkää
antako sivullisten aavistaa mitään meidän asioistamme.
ROUVA HALLMAN. Anna kulta! Jospa Reinolla olisi sinun luonteesi! Mutta
nyt minun täytyy mennä.
ANNA. Vielä yksi asia, mamma! -- Te sanoitte Kaarlolle kerran
maininneenne siitä minun pankkitalletuksestani. Sanokaapas, tapahtuiko
se ennen kuin Kaarlo minua julkisesti kosi?
ROUVA HALLMAN. Mutta Anna! Niinkö sinä olet tuon pikku seikan
sydämellesi ottanut?
ANNA. Se -- se vain tässä muuten juolahti mieleeni. Muistatteko, mamma,
oliko se ennen hänen kosintaansa?
ROUVA HALLMAN. Muistaakseni se oli ennen. (Vaitiolo) Mutta ethän sinä
nyt toki tuolle seikalle mitään merkitystä pane?
ANNA. Hm, ainakaan teidän, mamma, ei tarvitse mitään _pahaa_
peljätä siitä seuraavan.
ROUVA HALLMAN (katsoen hetken ääneti Annaa). Minä tahtoisin myös, Anna,
kysyä sinulta jotakin.
ANNA. Mitä niin, mamma?
ROUVA HALLMAN. Mutta sinä et saa loukkaantua, Anna, etkä kiihtyä.
ANNA (levotonna). Mitä ihmeessä te sitten tahdotte tietää?
ROUVA HALLMAN. Sinun käytöksesi, Anna, on viime aikoina tuntuvasti
muuttunut. Entinen tyyni iloisuutesi on poissa. Mistä tämä johtuu?
ANNA (yhä levottomampana). Mutta kyselettepäs te kummallisia, mamma!
Kuinka minä voisin sen tietää? Taikka -- jos minussa jotain muutosta on
tapahtunut, niin kai sen on aiheuttanut tuo Reinon kohta.
ROUVA HALLMAN. Ei, ei, siitä se yksistään ei ole. Sinä tiedät, että
äidin silmä on eräissä asioissa hyvin tarkkanäköinen.
ANNA (tavattoman jännityksen vallassa). No, ja sitten?
(Äiti ja tytär tuijottavat hetkisen toisiaan ääneti
ja suurin silmin).
ROUVA HALLMAN (melkein kuiskaten). Etteivät sinun asiasi, Anna, ole
vain niin, että -- että sinun ja Kaarlon on syytä jouduttaa häitä?
ANNA (kalpeana). Mutta mamma!
ROUVA HALLMAN. Suo anteeksi, Anna, jos erehdyn. Mutta -- jos olen
oikeassa, niin sinun on parasta puhua asiasta tyynesti Kaarlon kanssa.
Ja minussa sinä tapaat aina ymmärtäväisen äidinsydämen. Mutta nyt minun
täytyy mennä. Näkemiin, Anna!
(Menee oikealle).
ANNA (tuijottaen rouva Hallmanin jälkeen ja painaen kädellä
rintaansa.). Hyvä Jumala! Että hän siis on sen jo huomannut!
(Postiluukulle ilmestyy mies, kädessään kirje. Kun Anna ei
huomaa häntä, rykäisee mies ja naputtaa sormellaan luukkuun.
Anna säpsähtää, havahtuu ja menee luukulle. Mies ojentaa
hänelle kirjoihin vietävän kirjeen. Anna varustaa kirjeen
merkeillä, kirjoittaa ja leimaa kuitin, tehden kaikki
koneellisesti ja pysähtyen aina väliin eteensä tuijottamaan.
Saatuaan kuitin ja maksettuaan poistuu mies ja Anna palaa
pöydän luo, istuutuu ja selailee papereita sekä asettuu
sitten käsi poskella eteensä tuijottamaan.).
HERRA EKMAN (ilmestyy luukulle ja katsoo hetkisen hymyillen Annaa, joka
ei häntä huomaa). Mitä, uinahtanutko?
ANNA (säpsähtäen ja nousten). Kas, sinäkö -- milloin sinä siihen
ilmestyit?
HERRA EKMAN. Onko posti tuonut minulle mitään hyvää?
ANNA. Ai todellakin! Apteekin postiahan ei olekaan vielä haettu.
(Ottaa hyllyltä tukun sanomalehtiä ja kirjeitä, ojentaen
ne herra Ekmanille).
HERRA EKMAN. Enkö saa tulla sisälle hetkiseksi istahtamaan?
ANNA. Tietysti, kuinka sitä kysytkään.
(Avaa oven, herra Ekman, siroon kesäpukuun huolellisesti
puettuna, astuu sisään, toisessa kädessään päivän posti,
toisessa kävelykeppi ja hattu. Annaa tervehdittyään istuutuu
hän toiseen nojatuoliin, asettaen hattunsa ja postin pöydälle.
Anna istuutuu häntä vastapäätä.).
HERRA EKMAN (Annaa tarkastellen). Sinä olet tänään niin kovin vakava,
Anna. Ja äitisi -- hän tuli tuolla juuri vastaani -- näytti itkeneeltä.
Onko tapahtunut jotakin ikävää? Ja kuinka pappa voi?
ANNA. En minä ainakaan mitään tiedä -- ja pappakin on tavallisessa
voinnissa.
HERRA EKMAN. Entäs -- veljesi? Onko hänestä mitään kuulunut?
ANNA. Ei hänestäkään -- oikeastaan mitään uutta.
HERRA EKMAN. Hm!
ANNA. Mitä "hm"?
HERRA EKMAN. Niin vain -- että veljesi asiat eivät taida olla oikealla
tolallaan.
ANNA. Kiusaako se sinua kovinkin?
HERRA EKMAN. Kuinka sitä kysytkään! Onhan hän tuleva lankoni -- ja sitä
paitsi --
ANNA. Ai, sinä olet sitä paitsi hänen takaajansa. Sitä en
muistanutkaan, suo anteeksi. Sinulla on siis kylläkin syytä olla
huolissasi veljestäni.
HERRA EKMAN. Sinä olet muuttunut omituisen pisteliääksi ja ärtyisäksi.
(Murtaa vasta saaduista kirjeistä päällimmäisen auki ja lukee,
viskaten sen jälkeen hermostuneesti kirjeen pöydälle).
ANNA. Oliko siinä jotakin ikävää?
HERRA EKMAN (äkäisesti). Oli tuoreita uutisia sinun herra veljestäsi!
ANNA (säpsähtäen). Mitä! Mitä hänestä?
HERRA EKMAN. Sitä vain, että hän on lyönyt korkojen maksamisen laimin
ja nyt sanoo pankki tuossa (kirjettä osoittaen). lainan irti.
ANNA. Hyvä Jumala! Ja kuinka suuri se laina olikaan?
HERRA EKMAN. Kymmenentuhatta. Takaajia on vain kaksi, joten minun on
suoritettava puolet siitä summasta. -- Mistä minä nyt kädenkäänteessä
kaappaan viisi tuhatta?
ANNA. Mutta eikö asiaa muuten voi järjestää? Eikö pankki suostuisi
antamaan lainan olla ennallaan, jos korot nyt heti suoritettaisiin?
HERRA EKMAN. Mitä se hyödyttäisi? Meidän takaajain maksettavaksihan se
velka lopulta kuitenkin tulee.
ANNA. Oletko sinä siitä niin varma?
HERRA EKMAN. Hm! Olen jo aikoja sitten kuullut, että veljesi
hurjastelee Helsingissä, vaikken ole tahtonut asiasta puhua, varsinkaan
isäsi vuoksi.
(Äänettömyys.).
ANNA. Niin, hän hurjailee. Hän on suoraan sanoen hunningolla.
HERRA EKMAN (puolittain itsekseen). Minun tuleva lankomieheni, hm!
ANNA. Kaarlo, sinä olet hyvin harkitseva mies, mutta eräässä asiassa
sinä kieltämättä olet menetellyt kevytmielisesti,
HERRA EKMAN. Missä niin?
ANNA. Kihlautuessasi minun kanssani ja siten saamalla koko
haaksirikkoisen Hallmanin perheen niskoillesi.
HERRA EKMAN (kohauttaa mitään puhumatta olkapäitään).
ANNA. Mutta tuosta takaussummasta -- (vaikenee äkkiä ja miettii).
HERRA EKMAN. Mitä takaussummasta?
ANNA. Niin, tuli vain mieleeni, että maksaisin niin mielelläni tuon
velan jos kykenisin.
HERRA EKMAN. Sinä?
ANNA. Niin, jos kykenisin. Mutta olenhan typötyhjä, kuten tiedät.
HERRA EKMAN. Hm!
ANNA. Oikeastaan minulla oli aikaisemmin pienoinen pankkitalletus,
mutta minun on täytynyt se uhrata poloisen veljeni hyväksi.
HERRA EKMAN. Mitä! Koko kahdenkymmenen tuhannen talletusko?
ANNA. Ahaa, sinä siis tiesit sen!
HERRA EKMAN (hämillään). Niin -- etkös sinä itse siitä kerran
maininnut?
ANNA. Olenpa tainnut mainita.
(Pitkä äänettömyys.).
HERRA EKMAN. Harmillinen juttu!
ANNA. Tuoko kahdenkymmenen tuhannen markan juttu?
HERRA EKMAN (kiusaantuneena). Kuinka sinä --! Tietysti minä tuota velan
irtisanomista tarkoitin.
ANNA. Niin, se on kylläkin kiusallista, mutta (viivytellen). asialla on
toinenkin ja vielä kiusallisempi puoli.
HERRA EKMAN. Mitä sinä sillä tarkoitat?
ANNA. Sitä, että minun näissä oloissa on tultava sinun vaimoksesi.
HERRA EKMAN. On tultava?
ANNA (puhkeaa äkkiä hillittömään itkuun).
HERRA EKMAN (hätääntyneenä). Mitä, mitä nyt?
ANNA (nyyhkyttäen). Sanoin sinun menetelleen kevytmielisesti
kihlautuessasi minun kanssani, mutta minä itse olen ollut vieläkin
kevytmielisempi -- antautuessani sinulle rajattomasti.
HERRA EKMAN. Mitä -- olisiko siitä seurauksia odotettavissa?
ANNA. Minä pelkään niin.
(Äänettömyys.).
HERRA EKMAN. Se on kyllä harmillista, mutta mitään syytä tuohon
epätoivoiseen itkuun ei sinulla nähdäkseni silti ole. Sinä ivasit viime
veneretkellä minun mallikelpoisuuttani, mutta se on juuri tämä minun
sukuominaisuuteni, joka pakottaa minut -- kuinka sanoisin --
ANNA (päänsä nostaen). Korjaamaan minut, tarkoitat varmaan sanoa?
HERRA EKMAN (ärtyisesti). Minä tarkoitin tietysti sanoa, että tuo
sukuominaisuuteni pakottaa minut pysymään kunnianmiehenä niin tässä
kuin muissakin asioissa.
ANNA. Eli siis toisin sanoen korjaamaan minut -- haaksirikkoutuneen
perheen haaksirikkoisen tyttären. Mutta se on sinun puoleltasi aivan
liian mallikelpoista! (Kiivaasti) Kuule, minä tahdon korjata itse
itseni! (Irroittaa sormuksen sormestaan ja asettaa herra Ekmanin eteen
pöydälle) Minä vapautan sinut siitä ikävästä velvollisuudesta.
HERRA EKMAN. Mitä! Sinä tahdot siis purkaa kihlauksemme?
ANNA. Etkö sinä sitten sitä tahdo? Kyllä, siitä olen vakuutettu ja
siksi tahdonkin vapauttaa sinut alotteenteon vaikeuksista.
HERRA EKMAN. Sinä siis todellakin luulet...?
ANNA. Ei, minä olen vakuutettu siitä, kuten sanoin.
(Äänettömyys).
HERRA EKMAN. Etkö ajattele sitä häpeää, häväistystä, mikä siitä
aikanansa seuraa?
ANNA. Häpeää -- kenelle?
HERRA EKMAN. Hm, tietysti sinulle itsellesi.
ANNA. Niin, niin, tietysti minut tullaan työntämään seuraelämän
ulkopuolelle, osoittamaan sormella ja niin edespäin. Sehän on aina
ollut naisen kohtalo tällaisissa tapauksissa, samalla kuin toinen
osapuoli käyskentelee loukkaamattomana kunnianmiehenä. Niin, niin,
kyllä minä olen jo senkin huomioon ottanut. Mutta kahdesta pahasta on
minusta tämä keveämpi kantaa.
HERRA EKMAN. Kahdesta pahasta? Ja se toinen paha?
ANNA. Ikuinen liitto, jonka laatu, luonne, sisältö -- kuinka sanoisin
-- on näinä päivinä minulle täydelleen selvinnyt.
HERRA EKMAN (katkerasti). Siis toisin sanoen, että sinä minuun
liittymällä tekisit onnettoman teon -- saisit minusta kelvottoman
aviomiehen?
ANNA. En suinkaan tahdo sanoa, että sinä olisit kelvottomampi aviomies
kuin lukemattomat muutkaan. Päinvastoin sinä eräissä suhteissa voit
olla mitä paras aviomies. Mutta me -- me kaksi emme sovi yhteen. Meidän
välillämme ei tulisi vallitsemaan sopusointua. Se on pohjimmainen syy.
Ja sitten lisäksi joukko toisia, ulkonaisia syitä, jotka nekin
tulisivat aina ikävällä tavalla meidän avio-onneamme häiritsemään.
HERRA EKMAN. Ihme, että sinä nyt vasta huomaat sen, ettemme me
toisillemme sovi.
ANNA. Niin -- kuudestakolmatta ikävuodestani huolimatta, tai ehkä juuri
sen johdosta, olen siinä määrin antautunut rakkauden lumoihin, että
olen eräät asiat nähnyt väärässä valossa. Nyt huomaan todeksi, mitä
kerran muistelen jostakin kirjasta lukeneeni, että rakastuneet näkevät
rakastamissaan henkilöissä ominaisuuksia, joita näillä itse asiassa ei
lainkaan ole, ja toisaalta ovat näkemättä eräitä toisia, vähemmän
miellyttäviä ominaisuuksia, joita näillä on.
HERRA EKMAN (ivallisesti). Onni, että sinun silmäsi sentään ajoissa
aukenivat.
ANNA. Intohimoisuudestani huolimatta minulla on sentään viileämmät
puolenikin, ja eräänä sellaisena hetkenä minä näin äkkiä asiat oikeassa
valossaan. Paitsi sitä, että luonteemme eivät soinnu yhteen, on meitä
yhteen saattamassa ollut mukana myöskin sivutekijöitä -- mutta niistä
lie paras vaijeta.
HERRA EKMAN. Minä luulen arvaavani, mitä sinä noilla sivutekijöillä
tarkoitat.
ANNA. Sitä suurempi syy olla niistä puhumatta.
HERRA EKMAN. Sinä syytät minua itsekkyydestä ja ties mistä. Pidätkö
siis itseäsi niin erehtymättömänä, tuomitessasi toisten motiiveja?
ANNA. En, Kaarlo, enkä minä yksin sinua siitä syytä, vaan
myöskin itseäni. Olen paljon ajatellut näinä päivinä ja öinä ja
eritellyt tunteitani. Ja niinpä pelkään että _minun_ pohjimmaisena
motiivinani, mennessäni kihloihin kanssasi, on tietämättäni ollut --
halu päästä täältä postikonttorista pois.
HERRA EKMAN (päätään pudistaen). Mutta tuohan on yksinkertaisesti
sairaalloisuutta. Todellakin, eiköhän se johdu sinun fyysillisestä
tilastasi?
ANNA. Ajatukseni eivät koskaan ole toimineet kirkkaammin kuin tällä
haavaa.
HERRA EKMAN. Hm! Ja sinä tahdot siis purkaa kihlauksemme? Seurauksista
huolimatta. Niin, seuraukset -- oletko ajatellut niiden vaikutusta
isääsi, jota aina olet niin ihailtavalla hellyydellä kaikilta
mielenjärkytyksiltä koettanut suojata?
ANNA (säikähtyneenä). Isäni! Hyvä Jumala, sitä seikkaa en todellakaan
ottanut lukuun. Niin, minä olen koettanut suojata häntä ja siinä
tarkoituksessa olen alistunut valehtelemaankin -- ja nytkö sitten itse
omalla kevytmielisyydelläni aiheuttaisin hänelle kuolemaa tuottavan
järkytyksen! Missä umpikujassa olenkaan! (Hetkisen ääneti herra
Ekmaniin tuijottaen). Kaarlo, että sinä tulitkin ajatelleeksi tätä
puolta asiassa! Sinä huolehdit siis niin paljon isästäni?
HERRA EKMAN (olkapäitään kohauttaen). Luonnollisesti minä en puolestani
tahdo olla syypää vanhan miehen kuolemaan.
(Äänettömyys).
ANNA. Minä epäilin jo silmänräpäyksen ajan omia epäilyksiäni -- sitä
nimittäin, mitä olen tässä koettanut sinulle tulkita. Mutta tuo eleesi
ja nuo sanasi paljastivat minulle lopullisesti kaiken. Totuutta on aina
paras katsoa suoraan silmiin, ja siksipä minun op syytä kiittää sinua
sanoistasi -- ja eleestäsi.
HERRA EKMAN. Hyvä, hyvä!
(Koputusta oikeanpuoleiselle ovelle).
ANNA (nousten). Kuka -- kuka siellä? -- (Yrittää ovelle, joka samalla
aukenee ja kynnykselle ilmestyy herra Hallman) Pappa! Kuinka ihmeessä
te siihen ilmestyitte?
HERRA HALLMAN (naurahtaen). Onko se sinusta niin ihmeellistä?
ANNA. Te joka ette kohta kahteen vuoteen ole kotiportin ulkopuolella
käynyt!
HERRA HALLMAN. Ihana kesäpäivä houkutteli kerran minutkin hiukan
pitemmälle kävelylle. (Tulee sisälle). Kas, Kaarlokin! Hyvää päivää!
(Tervehtivät). Taisinkin tulla sopimattomaan aikaan ja lienee minun
viisainta perääntyä hyvässä järjestyksessä.
HERRA EKMAN. Ei suinkaan! Minä pistäysin postia hakiessani tänne hiukan
juttelemaan ja olin juuri pois lähdössä. (Ottaa pöydältä hattunsa,
keppinsä ja postinsa; Annalle). Ensi kerran tavatessamme juttelemme
siitä lähemmin. Näkemiin, setä! Näkemiin, Anna!
(Hyvästelee ja poistuu vasemmalle).
HERRA HALLMAN. Onko mamma käynyt täällä?
ANNA. Kyllä, mutta hän lähti pappilassa käymään. Istukaa, pappa, niin
menemme yhtä matkaa kotiin. (Kelloon silmäten) Postitunti on kohta
lopussa.
HERRA HALLMAN (istuutuen). Mutta eikö Reinolta ole tullut kirjettä?
Olen odottanut sitä niin kiihkeästi ja kun ei mammaa heti kuulunut
kotiin, en malttanut enää, vaan lähdin itse tänne.
ANNA (viivytellen). Kyllä -- täällä on papalle kirje Reinolta.
(Ojentaa kirjeen isälleen).
HERRA HALLMAN. Sakset, Anna! Tiedäthän, etten koskaan repimällä avaa
mitättömämpiäkään kirjeitä, saati tällaista.
(Anna ojentaa hänelle sakset; leikattuaan kirjeen auki pistää
herra Hallman silmälasit nenälleen ja syventyy lukemaan).
ANNA (istahtaa postipöydän taakse, josta hän työskennellessään
levottomasti tarkastelee isäänsä.).
HERRA HALLMAN (lopettaa kirjeen ja sovittaa sitä takaisin kuoreen). Hm!
Harvoinhan täällä mikään käy toiveiden ja laskujen mukaan. Siksipä
täytyy ihmisellä olla kärsivällisyyttä loppumaton varasto.
ANNA (arasti). Mitä Reino kirjoittaa?
HERRA HALLMAN. Loppututkinto lykkääntynyt! Eikä mainitse, saako hän
syksylläkään sen suoritetuksi.
ANNA. Onko hän yhä Helsingissä?
HERRA HALLMAN. Kirjeen on hän kirjoittanut Helsingissä, mutta nyt
lienee hän jo maalla -- siellä viimekesäisellä tehtaalla, jonne hän
aikoo hetimiten lähteä harjoitteluaan jatkamaan. No, hyvähän se on
sekin, mutta pettymys, suuri pettymys tämä minulle siltikin oli.
ANNA. Pappa rakas, jaksattehan kestää tämän pettymyksen?
HERRA HALLMAN. Enkö kestäisi -- minä jonka on elämässäni täytynyt
paljon pahempaakin kestää.
ANNA. Niin, niin. Voi kuinka iloiseksi saitte minut sanoillanne!
HERRA HALLMAN. Eikähän tässä niin järin pitkä odotusaika ole enää
kysymyksessä. Korkeintaan vajaa vuosi. Mutta vauhtia meidän täytyy
Reinolle antaa. Mamma on oikeassa: Reinossa taitaa olla vähän liiaksi
iloista laulajapoikaa ja se on saanut hänet kuluttamaan aikaansa
joutavanpäiväiseen. Mitäpäs jos syyslukukauden alkaessa pistäytyisin
itse Helsinkiin auttamaan poikaa loppuspurtissa?
ANNA. Tekö, pappa? Eihän nyt missään nimessä!
HERRA HALLMAN. He, he, pidätkö sinä minua sellaisena raakkina, etten
minä enää kykene yhtä Helsingin matkaa tekemään?
ANNA. Ei suinkaan, pappa, mutta -- sittenkin, sittenkin olisi teidän
sellaisen matkan vaivoilta itseänne säästettävä. On parempi, että
esimerkiksi minä menen sinne teidän sijastanne.
HERRA HALLMAN. Näinköhän sinä vain kykenisit Reinossa tarpeellista
respektiä herättämään? No, kuinka vain, kuinka vain, kunhan veljesi
saadaan täyteen vauhtiin. Viimeistään ensi kevääseen mennessä on hänen
saatava insinööritutkintonsa (Huoaten). Olin niin vakuutettu, että hän
jo tänä kevännä ilmestyy kotiin, taskussaan valmiit paperit. Olisi
ollut niin ihanaa saada tehdas jo ensi syksyyn mennessä käyntiin. Mutta
kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, se pyörii sittenkin. On sentään
hyvä, että Reino näkyy täysin tajuavan keksintöni merkityksen ja
laajakantoisuuden. Mutta näytähän minulle tänään tulleita Helsingin
lehtiä, eikö niissä näy jo uutisia patentin myöntämisestä.
ANNA (ojentaen isälleen sanomalehden). Reinonko tuo patentti piti
hankkia?
HERRA HALLMAN. Kuinkas muuten. Häntähän asia oikeastaan lähinnä
koskeekin. (Levittää sanomalehden eteensä ja antaa katseensa liukua
pitkin palstoja) Ei näy uutisia. Merkillisesti se viipyy. Minun
mielestäni asian pitäisi olla jo ratkaistu. (Taittaa sanomalehden
kokoon ja laskee sen pöydälle, jolloin huomaa Annan sormuksen, ottaen
sen käteensä). Sinunko sormuksesi tässä?