(Tuskallinen äänettömyys -- Anna tuijottaa eteensä ja
rouva Hallman katsoo kädet helmassa ja päätään nyökyttäen
häneen. Äkkiä saa Anna haltioituneen ilmeen, kohottaa
päänsä ja lyö innostuneesti kätensä pöytään).
ANNA. Niin, sen minä teen!
ROUVA HALLMAN (pelästyen). Minkä, hyvä lapsi? Minkä sinä teet?
ANNA. Ryhdyn papan kanssa sitä tehdassuunnitelmaa toteuttamaan.
ROUVA HALLMAN. Sinä?
ANNA. Niin. Eikö se ole toista kuin istua päivästä päivään
postikonttorissa, lakata muiden kirjeitä ja tuhria iankaikkisia
kuitteja! Kuinka tylsää ja näännyttävää! Mutta saada olla mukana jotakin
uutta luomassa, nähdä joka päivä ympärillään elämän kuohuntaa, työn
jännitystä -- olla sen kaiken keskipisteenä, saada järjestää ja johtaa,
eikö se ole toista?
ROUVA HALLMAN. Mutta Anna, sinähän olet tänään peräti ihmeellisten
päähänpistojen vallassa! Tehdasta johtamaan -- sinä -- nainen, joka
lisäksi olet naimisiin menossa!
ANNA (ikäänkuin kokoon painuen). Niin, naimisiin -- ah!
ROUVA HALLMAN (katsoo häneen pelästyneenä ja yrittää sanomaan jotakin,
kun oikealta kuuluu tuolin siirtäminen ja muuta liikettä.). Hst, pappa
on saanut kirjeensä valmiiksi. Kuule, Reinon asiasta ei papalle puhuta
vielä mitään. Meidän täytyy häntä yhteisvoimin ensin hiljalleen
valmistaa -- jahka nyt Selmaltakin saapuu vastaus.
HERRA HALLMAN (kädessään isoon kuoreen suljettu kirje tulee oikealta).
Vielähän täällä Anna toki on. Innostuin kirjoittamaan pojalle vähän
pitempään. Se veitikka on selvästikin päättänyt valmistaa meille
yllätyksen ja sen johdosta en malttanut olla hieman leikkiä laskematta,
tietysti noin vain vihjaillen. (Ojentaen Annalle kirjeen). On kai
parasta lähettää se vakuutettuna, sillä tiedäpäs, tyttöseni, että sen
kuoren sisällä lepää kokonainen pääoma -- pääoma, jonka suuruutta on
mahdoton osapuilleenkaan määritellä.
ANNA (jonka kasvoja jälleen kirkastaa innostuksen hohde, nousee ja
lähestyy herra Hallmania). Tiedättekö, pappa, minä olen niin, niin
iloinen tästä teidän suuresta keksinnöstänne.
HERRA HALLMAN (liikutettuna Annan tukkaa silittäen). Niinkö, lapseni?
ANNA. Ja tiedättekö, pappa, minä tahdon myös olla siinä mukana.
HERRA HALLMAN. Mukana missä?
ANNA. Vanhaa tehdastamme uudelleen pystyyn panemassa.
HERRA HALLMAN. Sinä?
ANNA. Minä niin! Ettekö usko minun siinä johonkin pystyvän?
HERRA HALLMAN. Todellakin, kun katson silmiisi, niin minun täytyy
uskoa. (Äkillisen innostuksen puuskassa) Hurraa, mamma, katsopas, tässä
on kaksi, jotka ovat liittoutuneet maailmaa valloittamaan.
ANNA (isäänsä syleillen). Niin, pappa, me pudistamme kahleet päältämme
ja valloitamme uuden tulevaisuuden. -- Mutta nyt minun täytyy ihan
juoksujalkaa rientää konttoriin. Näkemiin, pappa! Näkemiin, mamma!
(Menee etehiseen).
ROUVA HALLMAN (Annan jälkeen). Tulethan konttorista suoraan
päivälliselle?
ANNA (etehisestä). Kyllä, mamma.
HERRA HALLMAN. Ollapa että tuo Anna olisi syntynyt pojaksi.
ROUVA HALLMAN. Hänhän onkin niin sinuun -- samoinkuin Reino on minuun.
HERRA HALLMAN. Niin kyllä, mamma, mutta miksi silti todeta se niin
surullisesti. Mieshän Reinokin on. -- Mutta lähdenpä hiukan ulkoilmasta
nauttimaan. Tunnenkin jalkani taas niin keveiksi kuin parinkymmenen
vuotiaana. Mutta tuonne puutarhaan vain. Pitemmät kävelyretkeni alkavat
sitten, kun (kädellään mahtavan kaaren huitaisten) tehtaani yllä
vaappuu taas mahtava savupilvi ja remmien viuhina kutsuu työhön ja
toimintaan. Ymmärräthän, mamma?
(Menee vasemmalle).
ROUVA HALLMAN (yksinään, nojaa päänsä käteen). Hyvä Jumala, jos olisin
edes selvillä siitä, iloita vai itkeäkö minun tällä haavaa tulisi.