Vaatimattomasti, mutta aistikkaasti kalustettu sali. Perällä kaksi
ikkunaa. Niiden edessä pitkä, valkoiseksi maalattu pinnasohva kulunein
kultauksin. Sohvan edessä pöytä ja muutamia tuoleja samaa tyyliä.
Oikeassa peränurkassa vanhanaikainen, kahden istuttava keinutuoli.
Siellä täällä muutamia kasveja ja seinillä joitakin muotokuvia.
Vasemmalla kaksi ovea, joiden välissä uuni. Oikealla yksi ovi.
Etummainen vasemmanpuolisista ovista auki, toiset kiinni.
Oikeanpuoleinen ikkuna auki.
ROUVA HALLMAN, täyteläinen, harmaatukkainen nainen, silmälasit
nenällään, istuu sohvankulmassa ja parsii sukkia. Hänen edessään
pöydällä käsityökori ja vieressään kasa sukkia.
Vasemmalta kuuluu keittiöastiain kalinaa.
ROUVA HALLMAN (puhuen koroitetulla äänellä vasemmalle). Sohvi! Onko
Sohvi siellä?
SOHVI (vasemmalta). Mitä niin?
ROUVA HALLMAN. Sohvipa kurkistaa keittiön akkunasta, joko Anna ja
apteekkari palaavat järveltä.
SOHVI (hetken kuluttua). Hui hai! Ei näy jälkeäkään. Taikka --
malttakaas, tuolla taitaa apteekkarin vene olla -- tuolla saaren
rannassa. Niin onkin -- ja ne ovat itse menneet saareen.
ROUVA HALLMAN. Olisivat joutuneet sieltä kahville. Ja kohtahan Annan on
aika mennä postikonttoriinkin.
SOHVI (yhä vasemmalta). Kyllähän meidän neiti virastaan huolen pitää.
Ja kahvi pysyy kyllä tuossa hellalla lämpimänä. Mutta jos rouva haluaa,
niin minä tuon jo rouvalle ja patruunalle.
ROUVA HALLMAN. No jospa Sohvi tuo meille kupin.
(Vasemmalta kuuluu kahvikuppien kalinaa, minkä jälkeen Sohvi,
noin viisikymmenvuotias, täyteläinen, vasenta jalkaansa hiukan
ontuva nainen, tulee kahvitarjotinta kantaen esille).
SOHVI (asettaen tarjottimen pöydälle). Jopahan ne nyt vastakihlatut
malttavat niin lentämällä sieltä palata, varsinkin tällaisena päivänä.
Kun ilmakin on kuin maitovelliä.
ROUVA HALLMAN. Niin, nythän se vasta oikein keväältä tuntuu.
SOHVI. Mutta arvaako rouva, mitä minä äsken ajattelin, kun näin niiden
menevän rantaan?
ROUVA HALLMAN. No mitä Sohvi sitten ajatteli?
SOHVI. Ajattelin vain, että liika hyvän rouvan tuo apteekkari saa
meidän neidistä.
ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka Sohvi nyt sellaista! Eikö apteekkari ole
hyvä mies?
SOHVI. Miksei, onhan se hieno mies ja taitaa rikaskin olla ja onhan se
minunlaisellenikin niin höyli, mutta sittenkin minusta tuntuu, että
Anna-neidin olisi pitänyt saada vieläkin parempi. Sanoinhan minä jo
neidin ollessa pikku tyttönen -- eikös rouva muista? -- että siitä
tulee professorin tai senaattorin rouva.
ROUVA HALLMAN (hymyillen). Niin, Sohvihan on aina ollut niin kiintynyt
Annaan. (Ottaen kahvia) Mutta Sohvipa käskee pappaakin kahville.
SOHVI (raottaen varovasti oikeanpuolista ovea). Patruuna on hyvä ja
tulee juomaan kahvia.
HERRA HALLMAN (oikealta). Ihan heti.
SOHVI (painaen oven jälleen kiinni ja alentaen ääntänsä). Mitä ihmeessä
tuo patruuna nykyään niin ahkerasti kirjoittelee?
ROUVA HALLMAN. Hän piirustaa. Jotakin konetta.
SOHVI. Yhyy. Sillä on ajatukset aina niissä tehtaissa ja koneissa.
Mutta eiköhän olisi patruunan sydänvialle parempi, että hän tällaisena
päivänä lepäisi tuolla ulkona päiväpaisteessa. (Menee vasemmalle, mutta
pysähtyy ovelle.) Mutta mitäs minun pitikään sanoa? Niin, päivällisen
laittoon olisi tarvittu siirappia, mutta se on lopussa. Ja vehnäjauhot
ovat myöskin vähissä.
ROUVA HALLMAN (tehden levottoman eleen). Täytyy hakea kaupasta.
Vastakirjahan on kai siellä ruokasalissa.
SOHVI (viivytellen). Mutta -- kauppias sanoi viime kerralla, että
laskuun ei anneta, ennenkuin entiset ostokset on maksettu.
ROUVA HALLMAN (kyyneliä vastaan taistellen). Täytyy kai sitten tulla
ilman toimeen, sillä maksamaan me emme kykene, ennenkuin korkeintaan
ensi viikon lopulla. (Puhkeaa itkuun) Hyvä Jumala sentään, kuinka
alentavaa tämä on! Ja Sohvillekin on palkka maksamatta -- kuinka
pitkältä ajalta se nyt oikein onkaan?
SOHVI. Sitä asiaa ei nyt rouvan pidä suinkaan sydämelleen ottaa! Pyh
kaikkia! Hätäkös minulla tässä on. Ja jos lie jotakin pikku saatavaa,
niin mikä kiire sillä on. Sen ehtii kyllä nuori herra maksaa, kun
virkaan pääsee. Ei rouvan pidä semmoisia jonninjoutavia surra!
ROUVA HALLMAN (puolittain itsekseen). Kun se olisikin ainoa surtava!
(Äkkiä eloisammin ikäänkuin ajatuksiaan peittäen) Mutta kuinka tämä
elämä näinä vuosina olisikaan ilman Sohvia ollut tukalaa! Kun edes
joskus voisin palkita Sohville ansion mukaan!
SOHVI. Siitä ei kannata puhua! Vähäkös minä aikoinani olen herrasväen
hyvyyttä osakseni saanut. Taitaapa tämän aikaisilla palvelijoilla olla
säästökirjat takanaan niinkuin minulla. Mutta nyt lähden kuitenkin
sinne kauppaan ja tuon kuin tuonkin mitä talossa tarvitaan. (Menee
vasemmalle, josta hänen puheensa edelleen kuuluu.) Mokomakin kitupiikki
kauppiaaksi! Kyllä sekin kieli pitkällä hääräsi patruunan ympärillä
silloin kuin patruuna oli täällä kaikki kaikessa, mutta nyt -- nyt
sillä on rintaa olevinaan.
ROUVA HALLMAN. Mutta ei pidä Sohvin häntä nyt mitenkään vain loukata.
SOHVI (vasemmalta). Rouva on vain huoleti.
(Vasemmalta kuuluu ovenkäynti.).
ROUVA HALLMAN (yksin, laskien kädet helmaansa ja tuijottaen eteensä).
On hyvä, että tässä on edes Sohvin kaltainen ihminen. Ja että Anna
pääsee hyviin naimisiin. Mutta Reino, Reino -- ja pappa tuulentupineen!
HERRA HALLMAN (kädessään muutamia papereita tulee oikealta. Hän on
ylpeäryhtinen mies, tukka ohentunut ja harmaa. Voimakkaasti heiluttaen
papereita kädessään). Huraa! Huraa!
ROUVA HALLMAN (hämmästyneenä). Mutta mitä nyt, pappa? Mitä sinulle on
tapahtunut?
HERRA HALLMAN (kävelee hetkisen innostuneena edestakaisin ja istahtaa
sitten pöydän ääreen, laskien paperit pöydälle ja ottaen kahvia). Työni
on lopussa. Nyt alkaa revanchin -- ei, ei revanchin, vaan
_restauration_ suuri aika.
ROUVA HALLMAN. Mitä, pappa, oletko sinä saanut keksintösi valmiiksi?
HERRA HALLMAN (siirtäen kahvikupin syrjään ja levittäen paperit
vaimonsa eteen). Kas siinä!
ROUVA HALLMAN (papereita silmäillen). Koneita ja koneosia, joista minä
en ymmärrä tämän taivaallista.
HERRA HALLMAN. Mutta pian -- sanokaamme: vuoden päästä alat ymmärtää.
Kun entinen tehtaani Reinon johdossa ja nimissä alkaa uudelleen käydä
-- alkaa uudelleen puksuttaa savua korkeasta piipustaan, niin silloin
ymmärrät. Ja silloin ymmärtää moni muukin, että vanha kanto on ruvennut
jälleen vesomaan.