Oi maamme, Suomi synnyinmaa,
Soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
Ei vettä, rantaa rakkaampaa
Kuin kotimaa tää pohjainen.
Maa kallis isien.
On maamme köyhä, siksi jää,
Jos kultaa kaipaa ken.
Sen kyllä vieras hylkäjää,
Mut meille kallein maa on tää,
Kanss' salojen ja saarien
Se meist' on kultainen.
Ovatpa meistä rakkahat
Kohinat koskien,
Ikuisten honkain huminat,
Täht'-yömme, kesät kirkkahat.
Kaikk', kaikki, laulain, loistaen
Mi lumoo sydämen.
Täss' auroin, miekoin, miettehin
Isämme sotivat,
Kuin päivä piili pilvihin
Tai loisti onnen paistehin,
Täss' Suomen kansan suurimmat
He vaivat kokivat.
Ken taistelut ne kaikki voi
Kertoilla kansan tään,
Kuin sota laaksoissamme soi,
Ja halla näljän tuskat toi?
Sen vert' ei mittaa yksikään,
Ei kärsimystäkään.
Täss' on se veri vuotanut
Edestä meidänkin,
Täss' ilonsa on nauttinut
Ja tässä huoltaan huokaillut
Se kansa, jolle muinoisin
Kuormamme pantihin.
Täss' olla meidän mieluist' on
Ja kaikki suotuisaa;
Vaikk' onni mikä tulkohon,
Meill' isänmaa on verraton.
Mit' oisi maassa armaampaa,
Mit' oisi kalliimpaa?
Ja tässä, tässä on se maa,
Sen näkee silmämme,
Me kättä voimme ojentaa
Ja vettä, rantaa osoittaa,
Ja sanoa: kas tuoss' on se
Maa armas isäimme!
Jos loistoon meitä saatettais
Vaikk' kultapilvihin,
Miss' itkien ei huoattais,
Vaan tähtein riemun sielu sais.
Ois tähän kurjaan kotihin
Halumme kuitenkin.
Totuuden, runon kotimaa,
Maa tuhatjärvinen,
Elomme sulta suojan saa,
Sä toivojen ja muistoin maa,
Ain' ollos, onnen vaihdellen,
Sä vapaa, riemuinen.
Sun kukoistukses kuorestaan
Kerrankin puhkeaa;
Viel' lempemme saa nousemaan
Sun toivos, rienaus loistossaan,
Ja kerran laulus, synnyinmaa,
Korkeemman kaiun saa.
_Runeberg. -- Kiljander, Tuokko_ y.m.