OLUVINEN ja LIISA, HÖLMÖNEN, sitte KATRI ja MARI.
OLUVINEN. Hoi! Kestkievel! Duusan jievel!
HÖLMÖNEN (Kömpii ylös pöydän alta, mutta kaataa pöydän noustessansa.)
Suokaa anteeksi! Vörloot! vörloot -- armolliset, vapasukuiset!
OLUVINEN. Mitä? Niinkö sinä otat vastaan herroja? Sinun pitää juosta
puolen virstan päähän paljain päin ja päiväkirja kädessä herroille
vastaan.
HÖLMÖNEN. Suokaa anteeksi, armolliset, minä en tiennyt.
OLUVINEN. Tiennyt? Sinun pitää seista koko päivä ja yö pihalla ja
kuullella -- Ei, se on pantava päiväkirjaan.
LIISA (Hiljaa Oluviselle.) Ah Jussi, miksi niin kiljut? Minua
peloittaa, ett'emme niin saa ruokaa.
OLUVINEN. Liisa, ruokaa? Kestkieverissä, näetsen, pitää kiljua, noitua
ja tapella. Se antaa matkustavaiselle suuremman arvon, nimittäin kuin on
vähä entistä. (Ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.)
LIISA. Mutta Jussi, ethän sinä osaa kirjoittaakaan.
OLUVINEN. Liisa, sinä et tiedä. Niitä on paljo, jotka kirjoittavat,
vaikka eivät osaa. (Kovasti, kirjoittaessaan.) "Tie, jota minä
allekirjottaja ajoin ja minun vaimoni, oli sangen kehno ja kunnottomassa
tilaisuudessa. Ja koska lähestyin tätä kestkieveriä, niin tuli vastaani
vihainen koira, joka haukkui niin että vaimoni säikähti, josta kuin
häntä kuritin, hän minulle irvisteli hampaitansa ja tahtoi purra.
Pihalla en nähnyt myös niin sielua, pait mainitun koiran, ennenkuin
kyytimiehet tulivat tuvasta, jotka myös olivat niin hävyttömät, että
riisuttuansa hevoseni juomarahasta haukkuivat minulle ja vaimolleni
takaapäin, kuin siat. Tultuani vierasten tupaan kestkieveri kaatui
lattialle minun jalkoihini ja vaimoni, joka niin muodoin oli
juovuksissa. Sen vuoksi olen tullut viivytetyksi kestkieverin kautta,
niin että minun täytyy olla ruualla ja minun raukaan vaimoni, jonka
tämän kautta nyt saan jättää asianomaisille kruununmiehille tarkemmin
tutkia hänen mainittua vetelyyttänsä. Vielä saan muistuttaa, että
kestkieverin kirjoituskynä oli niin huono, ett'ei tätä kirjoitustani
kukaan voi lukea. Tänä vuonna tässä kuussa. Oluveliiniuslander."
HÖLMÖNEN. Teidän armonne! Teidän vapasukuisuutenne! Rukoilen
nöyrimmästi, suokaa anteeksi! Se on kaikki vaimoni syy.
OLUVINEN. Mitä? Vaimosi? Hyvä ystävä, vaimosta on kaikki paha maailmaan
tullut. Sinulle minä siis nyt annan anteeksi tällä kertaa. Mutta tuo nyt
meille ruokaa, mitä parasta sinulla on.
HÖLMÖNEN. Ruokaa! Niinkuin tulessa. Hoi Katri! Mari! Hoi!
MARI. Mitä nyt, isäntä?
HÖLMÖNEN. Mari! Herroille ruokaa. Voita, leipää, sianlihaa, lohta ja
kaikkea mitä on, pyryllä! (Mari menee. Kyytimiehet kantavat Oluvisen
tavarat sisään.)
HÖLMÖNEN (Katselee vakkoja ja nähtyä ne liikkuvan.) Mitä! Ulkomaan
eläviäkö teillä noissa vakoissa on?
OLUVINEN. Niin, ystäväni, ne ovat ulkomaalta, ja hyvin ihmeellisiä.
HÖLMÖNEN. Kuinka? Suokaa anteeksi, olettenko te silmänkääntäjä?
OLUVINEN (Hiljaa.) Ah! minulle juohtuu jotain mieleeni -- silmänkääntäjä
-- oikein. (Kovasti Hölmöselle.) Niin ystävä, nyt näen, syytä sinua
ei kestkieveriksi ole pantukaan. Minä olen, niinkuin jo arvasit,
silmänkääntäjä, ja tämä minun rouvani on myös silmänkääntärinnä.
HÖLMÖNEN. Minun isäni isän langolla oli poika, jonka vaimon sisaren mies
oli kuullut veljensä puhutelleen miestä, joka Pietarissa käydessään
sanoi kuulleensa haastettavaksi siellä olleen silmänkääntäjän, joka oli
syönyt hevoisenkuorman palavia tappuroita ja juonut tynnyrin tervaa
päälle ikään kuin siirappia, ja sitte oksentaneen niin paljon vettä
kadulle, että ihmiset luulivat hukkuvansa ja pitivät yllä helmojansa --
hi hi hi!
OLUVINEN. Hän oli lapsi minua vastaan. Minä voin tehdä vieläkin
ihmeempiä.
HÖLMÖNEN. Rukoilen nöyrimmästi, näyttäkää meillenkin ihmeitänne.
OLUVINEN. Teille? Ha ha ha! Teille minun ihmeitä joita vaan suurimmissa
kaupungeissa olen näytellyt! Ei, ystäväni! Ne maksavat paljon.
HÖLMÖNEN. Minä kutsun kaikki Hölmölän kyläläiset, ja maksamme niin
paljon kuin voimme.
OLUVINEN. Ei ystäväni, se häpäisisi minun konstini, jos tämmöisessä
pienessä kylässä rupeisin näyttelemään. (Katri ja Mari tuovat ruokaa
pöydälle.)
HÖLMÖNEN. Katri! Mari! rukoilkaa tekin herraa.
MARI. Mitä?
HÖLMÖNEN. Armahtamaan meitä ja koko Hölmölän kyläläisiä.
KATRI ja MARI (Lankeevat polvillensa ja Mari suutelee Oluvisen kättä.)
Armahtakaa meitä köyhiä!
OLUVINEN. Noh! Olkaa nyt huoleta. Ystävyyden vuoksi minä sen teen. Kutsu
nyt pian tänne kaikki Hölmöläiset, me sillä aikaa olemme ruualla.
HÖLMÖNEN. Niinkuin tuulessa, minä juoksen ympäri kylän. (Hölmönen,
Katri ja Mari menevät.)