HÖLMÖNEN (Tullen ovesta laulaen.) "Olet kyllä oiva ruoka, siivon
syöjälle suloinen, joka ryypyn ryyppäjäpi" -- -- Se on viho viimeinen
ihme ja kumma! Minä, kylän vanhin ja kestikievari, minä enkö saa olla
isäntä talossani? Ei! se nyt on liikaa. Hoi! Katri, Mari, hoi! hoi!
MARI (Tulee ovesta.) Noh! mitä nyt, isäntä?
HÖLMÖNEN. Mitä? Vielä kysyt. Etkö jo tiedä, minkä Hölmölä ja koko
maailma tietää, Mari, sitä, että sinä olet minun palvelijani; ja että
minä, Matias Hölmölin, kylänvanhin ja kestkievari, minä itse, olen herra
sinulle sekä vaimolleni?
MARI. Muut kyllä tiedän, mutta viimeistä, sen tietänee isäntä itse
paremmin.
HÖLMÖNEN. Sinä, Mari! Sinun pitää kaikki tietämän, Sinun. Etkö jo ole
lukenut raamatusta, että vaimon pitää oleman miehellensä kuuliaisen?
Mari!
MARI. Raamatusta, isäntä, minä en tunne kuin käärmeen ja omenan, joka
viettelee Eevaa. Mutta isäntä, saanko nyt mennä? Emäntä odottaa.
HÖLMÖNEN. Mari! Niinkuin tuulispää nyt lennä ja sano, että isäntä itse,
kuuletsen, itse Matias Hölmölin, tahtoo kaapin avaimet, sen, jossa on
putellit, tiedäthän.
MARI. Sanonko minä, että se seisoo raamatussa?
HÖLMÖNEN. Raamatussa, hihihi Mariseni, raamatussa seisoo, näetsen, kuin
taivaan valtakunnan avaimista, jotka annettiin apostelille Pietarille.
Mutta jättäkäämme raamattu. Nyt vaan ne avaimet; -- vaan Mari! Sinä nyt
olet niin ruskea kuin äsken puhjennut orjantappuran kukkanen päivän
noustessa -- hihihi! (Lähenee Maria, joka menee.) -- Ah! älä johdata
meitä kiusaukseen, mutta -- hänen kasvonsa ovat vietteleväiset, kuin
kypset omenat vieraassa yrttitarhassa. -- --
MARI (Tullen takaisin.) Isäntä, sanoittenko te posteljuonille
Pietarille, vai miten?
HÖLMÖNEN. Apostelille, Mari, apostelille Pietarille. Sinä olisit hyvä
tyttö, Mari, mutta paremmin sinun pitäisi oppia raamattua. (Lähenee
Maria ja taputtelee sen poskia.) Mariseni! nyt avaimet; vasta tahdon
laveammalta sinulle selittää raamat -- --
KATRI (Tullen ovesta.) Matti! Mari! Mitä onnettomat, mitä te
ajattelette? (Mari menee ulos).
HÖLMÖNEN. Ei mitään pahaa, Katriseni! Minä Marille vaan selitän
raamattua.
KATRI. Raamattua, onnetoin! Niinkö sinä palkitset rakkauttani ja
hyvyyttäni! (itkee.)
HÖLMÖNEN. Milloinkas minä en ole palkinnut, kuin vaan olen voinut.
KATRI. Ei! Sitä en voi kärsiä. (Juoksee miehensä päälle, joka pakenee
voivotellen ja pääsee viimein pöydän alle.)
MARI (Tulee ovesta.) Isäntä! Voi, voi, kylänvanhin! Joutukaa! Pihalla
on herroja. Maaherrako lienee vai mikä, vaan se noituu, kiljuu ja
tappelee, ja on jo kolme kyytimiestä lyönyt kuolijaksi -- taisi jo lyödä
minunkin -- voih! voih!
KATRI. Pihalla herroja! Matti, mitä nyt arvelet? Niinkuin tuulessa,
lennä, suoria, joudu!
HÖLMÖNEN. Nyt! Nyt, näetsen, en järkähdä, jos Katri, sinä ja koko
maailma ja maailman herrat olisivat ilmitulessa. Nyt, juur nyt näytän
sinulle ja koko maailmalle, että minä itse, minä itse Matias Hölmölin
olen isäntä talossani, minä, ja saan siis tehdä mitä tahdon, minä itse,
näetsen.
KATRI. Sinä itse! Onnetoin! sekin vielä piti näkemäni, ja sinusta,
Matti! Ei, nyt en enää jaksa. (Repii vaatteensa ja potkii ja menee
itkien ulos.)
HÖLMÖNEN (Yksinänsä pöydän alla.) Alku nyt on tehty, vaan myöhään.
Tämä jo olisi kahtakymmentä vuotta ennen ollut tehtävänä. Kuta kauemmin
ihminen elää, sen enemmän se viisastuu. Ei, nyt jos toiste naisin, jo
ensi päivänä tekisin näin, ihan näin. Saisipahan pitkän nenän, pitkän
sanon minä, kyynärää pitkän -- hihihi -- Vaan mitä! Tuossa kuulen,
herrat jo tulevat -- Ah! tässä olin niin onnellinen -- (_Laulaa_) "Onnen
majat ovat kaikki mustat maalatut mureella" -- --.