Kotoeläinten seassa on poro etuisin Lapissa; tästä elää ja vaatettaa
Lappalainen itsensä. Tämä elävä on suuruudeltansa niinkuin
karjais-mulli; vaalea vatsan alta ja mustantumma kyljiltä, seljältä ja
päästä, pitkillä hoikilla mustan ja vaalean kirjavilla koivilla, vahvan
niskan ja kaulan kanssa. Pää on tavallisen mullin pään suuruinen, ja
siinä on kaksi korkeata ja monihaaraista sarvea. Sen elävän hoitaminen
ei paljon rasita, ainoastaan häntä kaivamisensa aikana varjellaan
sudelta, joka on nopsa heitä surmaamaan, ja ett'ei he hirtä itseänsä
niillä hihnoilla, joilla he yhteen sidotaan, että metsässä yhdessä
seuraisivat. Tämän elävän luulisi pitävän suojassa ja katon alla
hoitamisen hyvänä; mutta tätä ei salli hänen luontonsa, vaan hän tahtoo
taivaan avaran kannen alla päivänsä kuluttaa. Tätä viljellään täällä
tiettömissä maissa. Reki, joka hänelle pannaan perään, kutsutaan
_pulkaksi_ tahi _ahkioksi_. Pulkka on Suomessa vastaava kirkkorekeä,
ja ahkio työrekeä. Pulkka on niin muodoin ajoase, jolla ei kuormia
kuljeteta, ja ahkio kuormareki. Pulkassa on perä ja nojalauta, ja on
rakennuksensa puolesta kapeampi kuin ahkio. Ahkio on perästä leveä ja
avoin. Molemmat ovat siinä yhtäläiset, että ovat niinkuin keskeltä
poikkisahattu vene; kuitenkin ovat puut, joista ne valmistetaan, ei
lautoja, vaan kapeita kelleksiä, jotka veneen tavoin ovat yhteen kaarien
kanssa yhdistetyt, että mukaisemmasti juoksisi ja estyisi kaatumasta.
Ahkion ja pulkan keulassa on linkku, johonka yksi kaulan ympärille
pannusta leveästä nahasta (käsätteestä) sekä etu- että takajalkain
välistä juokseva hihna on kiinni sidottu. Tämä hihna (vuotraippa) on
etu- ja takajalkain kohdalta karvaisella poron nahalla vuorattu. Että
hihna pysyisi etujalkain välissä, heitetään vatsan ylitse hihna
(mahavyö), johonka tämä aisan siassa oleva hihna kiinni sidotaan. Poron
päässä on päitset, joihinka oikealle puolelle sidotaan pitkä nahkahihna,
jota suitsien sijassa käytetään. Ennenkuin ruvetaan ajamaan, viedään
hihna vasemmalle puolelle poroa, josta se heitetään poron niskalle, ja
tästä poro arvaa matkan olevan mielessä. Niin pian kuin hihna heitetään
pois poron seljästä, seisahtaa se ja kääntyy poikki tien. Poro on vireä
lähteissänsä, sentähden ei kauan saa hankkia, vaan kohta istua pulkkaan,
muutoin on poro mennyt tiehensä ja jättänyt kuormansa. Näin irti pääsnyt
poro juoksee niin kauan, joll'ei estettä tule, kuin saa pulkan palasiksi.
Poro ei ajaessa kulje oikoiseen, niinkuin muut ajoelävät, vaan
juoksentelee sinne ja tänne, katsellen ympärillensä; sen vuoksi ei hän
päivässä juokse enämpää kuin neljä peninkulmaa. Lyömisestä ei poro
ajaessa muuta tiedä kuin sen, että seisattuu kohta kuin häntä
kuritetaan. Se kuritus, jonka hänelle ajaja tavallisesti antaa kulun
parantamiseksi on se, että ajaja nousee pulkasta ja muutaman erän
nykäisee kovasti ajohihnasta. Itse kulku ei ole porolla mitään työlästä,
kuin ajaja ainoastansa vähänkin vaaria pitää itsestänsä ajaessaan. Tässä
ei saa niinkuin hevosen reessä surutoinna istua, vaan kulku pitää aina
olla mielessä. Matkalla olevan poron syöttäminen on ikävää. Useasti
heittää kovin ajettu poro itsensä maata ajosta päästyänsä, siksi kuin
tuntee vähänkin virvonneensa ja rupeaa sitte vasta syömään; vähän aikaa
syötyänsä panee hän taas lepäämään ja märehtimään; jos hän senjälkeen
saa vähän huoata, niin on hän taas valmis lähtemään. Koska yösijaa
pidetään, niin porolla on tapana vasta päivän valjetessa ruveta
syömään ja pitämään edellä mainittua ruuan järjestystä. Poron kuorma on
10 leiviskää.
_A. Andelin_ (Oulun Wiikko-Sanomissa v. 1854.)