Klaus Eerikinpoika Fleming oli sitä mainiota sukua, joka 13:llä
sataluvulla oli muuttanut Saksasta Ruotsiin. Jo 14:n sataluvun
alkuvuosina oli tämän suvun toinen polvi, valtaneuvos Klaus
Pietarinpoika, muuttanut Suomeen, jossa hänen etevimmät jälkeisensä
sitten oleskelivat. Hän oli koko Suomen -- eli, niinkuin silloin
sanottiin, Itämaitten -- laamanni ja näyttää vielä v. 1427 elossa
olleen. Tästä alkuisästä lähti kaksi eri haaraa Flemingiä, jotka
molemmat ovat aikanansa olleet Suomen mahtavimpia. Veljekset Eerikki
ja Iivari Fleming Jaakkimanpojat, jotka Kustaa Waasan hallitessa olivat
Suomenmaan etevimpiä, kuuluivat vanhempaan haaraan. Nuorempaa haaraa
taas oli Herman Fleming, Lehtisten ja Louhisaaren herra, joka Juhanan
aikana toimitti monta korkeata virkaa Suomessa, v. 1582 tehtiin
ritariksi ja seuraavana vuotena kuoli Helsingissä. Hermanilla oli kaksi
poikaa, Klaus ja Lauri, jotka vasta tapaamme tämän ajan tapauksissa; ja
näitten jälkeiset nousivat tulevina aikoina suuriin arvoihin.
Joutuisampi, mutta lyhytikäisempi kukoistus oli vanhemmalle haaralle
sallittu. Siitä tehtiin vapaherroja kahdesti; mutta molemmat sarjat
sammuivat toiseen polveensa. Lauri Iivarinpoika Fleming Sundholman
herra, joka Eerikin kruunauksessa tuli vapaherraksi, kuoli jo samana
vuonna Räävelissä, ja Iivari, hänen poikansa, vaipui nuorella
naimattomalla iällänsä kuolemaan. Juhanan kruunauksessa taas
korotettiin Klaus Eerikinpoika vapaherraiseen arvoon, mutta hänenkin
poikansa, Juhana, oli viimeinen miespuoli suvussansa; ja ennen
vuosisadan loppua oli Flemingien vanhempi haara miehiseltä kannalta
kokonaan sammunut. Mutta niin kuuluisaa miestä, kuin tämä Klaus
Eerikinpoika Fleming oli, lienee tuskin mikään aatelis-suku Suomenmaassa
milloinkaan synnyttänyt.
Hänen syntymävuottansa ja syntymäpaikkaansa ei tarkoin tiedetä.
Todennäköistä on, että hän syntyi vuosien 1530 ja 1540 välillä jossakin
isänsä kartanossa Suomessa. Isänsä, josta edellisessä kertomuksessani
on muutamasti puhuttu, kuoli Joulukuussa v. 1548 Kuitian kartanossa
Paraisissa, jonka vanhanaikaiseen kivikirkkoon hän haudattiinkin.
Leski, Hebla Sparre, mainion Ruotsalaisen Sigge Laurinpoika Sparren
tytär, eli vielä monta vuotta ja piti asuntonsa joko Siunnan pitäjässä
Suitiassa, jonka hän naitaessa oli huomenlahjaksensa saanut, taikka
Kuitiassa, jossa siitä ajasta vielä on jäljellä vähäinen harmaakivistä
rakennettu linna. Vuonna 1560 mainitaan hänellä kolme lasta: Klaus ja
Jaakkima sekä tytär Philippa, joista molemmat viimeiset ovat varsin
vähän tunnetut. Jo v. 1578 puhutaan Philippa vainajaksi, ja Jaakkima
Eerikinpoika, joka v. 1561 oli nainut Eerikki kuninkaan jalkavaimon,
Agda Pietarin tyttären, lienee jo ehkä ennen sisartansa mennyt
Tuonelaan. Klaus sillä tavoin sai periä kaikki isänsä jättämät talot ja
tavarat. Kuinka iso tämä perittävä oli, voimme jokseenkin arvata siitä,
kuin pesänjaossa v. 1560 leskirouva Heblan kolmas osa käsitti paitsi
irtonaista tavaraa kivirakennuksen Turussa sekä tiluksia yhdessätoista
eri paikassa, joista yhteinen saalis oli noin 160 tynnyriä jyviä
vuodelta. Pesän rikkautta todistaa sekin asia, että Heblan asunto oli
tykillä varustettu, joita Kustaa Waasa pyysi lainataksensa,
venäläis-sodan uhatessa.
Mutta enemmin kuin rikkaus ja tavara hyödytti nuorta Klausta hänen
vanhempiensa likeinen tuttavuus kuninkaallisen huonekunnan kanssa. Hänen
isänsä oli ollut Kustaan vireimpiä apulaisia vapauttamisen työssä ja
pysyikin suuressa arvossa ja mielisuosiossa, vaikka kuninkaan toisinaan
täytyi häntä kovasti nuhdella voitonpyynnöstä ja kovuudesta alamaisia
kohtaan. Leskenä näkyy Hebla vielä viljelleen vanhaa ystävyyttänsä. Kuin
Kustaa v. 1551 jäi leskeksi toisesta naimisestaan, niin Hebla tarjosi
tullaksensa pienten emottomien lasten holhojaksi, jota kuitenkin
kuningas kohteliaasti kielsi. Kustaa jo seuraavana vuonna valitsi
kolmanneksi puolisoksensa ja lastensa emintimäksi nuoren neiden,
Katarina Stenbockin, joka sitten eli 62 vuotta edemmäksi häntä. Mutta
Flemingiläisten monet ansioteot eivät jääneet unohduksiin. Vuonna 1556
tavataan Klaus Eerikinpoika ensi kerta valtakunnan toimissa. Kuningas
kirjoittaa Turusta Helmikuussa hänelle kirjeen, pyytäen häntä rupeemaan
Savon suksimiesten päälliköksi, koska näillä ei ollut ketään käskijää ja
opettajaa, ja kuningas oli saanut tietoonsa, että Klaus osasi suksilla
hiihtää. Tästä lähtien alkaa hänen toimensa valtakunnan palveluksessa.
Eerikki kuninkaan kruunauksessa v. 1561 tehtiin hänestä ritari ja samana
vuonna hän asetettiin Räävelin maaherraksi orpanansa, Lauri Iivarinpojan
jälkeen, jonka rutto oli surmannut. V. 1563 Tammikuussa määrättiin hän
ylimmäiseksi linnanhaltiaksi Wittensteinissä, josta kuitenkin Juhana
herttuan kapina hänen pian pois joudutti. Kesällä tapaamme hänen
Turunlinnan edustalla, karsinoimassa herttuata. Elokuun 3 p.
kirjoittivat kuninkaalliset sotajoukon päälliköt Niilo Boije, Klaus
Fleming, Antti Sipinpoika, Iivari Maununpoika (Stiernkors) ja Matti
Törne Korppolaisten-vuorelta herttualle kirjeen, jolla soimaavat hänen
väijyneeksi kuninkaan henkeä ja kruunua, sekä vaativat häntä antamaan
itsensä ja linnan väkinensä päivinensä heidän haltuunsa, luvaten
kaikille kunniallista ja kristillistä pitoa. Niinkuin tiedämme, Juhana
jo Elokuun 12 p. heitti puolustuksen, ja nyt kuljetti Klaus Fleming
hänen Gripsholmaan vankeuteen. Seuraavana vuonna 1564 tapaamme
Flemingin laivaston amiraalina, niinkuin isänsäkin ennen oli ollut.
Mutta tämä toimitus ei häneltä tällä kertaa menestynyt. Ala-amiraalinsa,
kaksi ruotsalaista aatelis-miestä, eivät totelleet häntä ja Klaus ei
ollut mies heitä kurissa pitämään, josta tapahtui, että Tanskalaiset
pääsivät Ölannin saarta hävittämään. Hetipä siis Fleming viralta
eroitettiin ja Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun vapaherra, pantiin
hänen sijaansa. Horn ajoi Tanskalaiset Juutinraumalle saakka, ja jätti
taas kolmen päivän perästä laivaston Flemingille. Mutta seuraavana
vuonna näkyy taas Klaus Horn amiraalina tappeluja voittamassa. Fleming
näyttää onnettoman meriretkensä tähden joutuneen Eerikki kuninkaan
vihoihin, ja vielä kaksi vuotta jälkeenpäin sanotaan tämän asian
Eerikissä epäluuloa herättäneen ja hänen uhitelleen Flemingille henkensä
menettämistä. Eipä siis saa kovin ihmetellä, että Klaus ei ollut
Eerikin hallituksen uskollisimpia puolustajoita, Enimmät muutkin
heittivät Eerikin vaipuvan onnen. Iivari Stiernkors, jonka kuningas oli
lähettänyt Suomea pitämään, otti kohta Turun linnan herttuoitten
omaksi ja kokosi niille sotaväkeä. Flemingistä mainitaan, että hän
muutamilla aluksilla lähetettiin Gripsholmaa vastaan, mutta sillä
matkalla luopui herttuoitten puolelle. Palkinnoksi hän Juhanan
kruunauksessa tehtiin valtaneuvokseksi sekä Wiikin vapaherraksi, ja
kummallisesta sattumuksesta tapahtui, että hän nyt sai kuljettaa
Eerikin vankina samatenkuin hän ennen oli Juhanan kuljettanut. Vuodesta
1569 Eerikki pidettiin Turun linnassa, mutta kuin peljättiin Wenäläisten
tahtovan häntä vapauttaa, niin Turku katsottiin liian läheiseksi Wenäjän
rajaa. Juhana siis v. 1571 Heinäkuun 19 p. kirjoittaa herra Klaus
Flemingille, että hänen pitää toimittaman kuningas Eerikki Turusta
Kastelholmaan tai Stäkenlinnaan, ja kuin syksympänä päätettiin muuttaa
Eerikki Kastelholmasta Gripsholmaan, niin luultavasti silloinkin Fleming
oli kuljettajana. Seuraavana vuonna Toukokuun 15 p. saapi Klaus Fleming,
samatenkuin muut Eerikin vartiat, käskyn kuolettaa vankinsa, jos joku
koettaisi sitä vapauttaa.
Tästä ajasta on Klaus Fleming Ruotsinvallan ensimmäisiä miehiä ja nousee
nousemistansa Juhana kuninkaan suosiossa. Naimisellansa Marraskuun 1 p.
1571 hän tuli sukulaisuuteen itse kuninkaalliselle huonekunnalle,
samatenkuin Ruotsin etevimmille suvuille. Hänen puolisonsa Ebba
Kustaantytär Stenbock oli Kustaa Waasan kolmannen puolison sisar sekä
toisen puolison sisarentytär, ja siis Juhana kuninkaan ja Kaarlo
herttuan sekä Leijonhuvudien ja Sturein orpana. Ebban toinen sisar oli
naitu vanhalle kreivi Per Brahelle, Flemingin naiminen sillä tavoin
liitti hänen sekä Waasan huoneelle että kaikille Ruotsin kreivillisille
suvuille. Mutta heimolaisuus ei tällä hämmennyksen ajalla paljon
koskenut ihmisten tekoihin, ja Klaus Fleming näyttää jo ruvenneen omaa
tietänsä astumaan. Eriseurat Ruotsissa olivat nyt syntymäisillänsä.
Aatelis-vallan puhemiehenä oli tuo oppinut ja sivistynyt Eerikki Sparre.
Aateliston leppymättömänä vastustajana seisoi Kaarlo herttua, oppinut ja
valistunut hänkin, mutta suorasukainen ja jäykkä sekä puheissa että
teoissa. Juhana kuningas, niinkuin tiedämme, horjui tälle ja toiselle
puolelle. Tämmöisessä asiain tilassa oli Flemingin olo ja käytös
omituinen. Taikka kasvanut siihen aikaan, kuin ei Kustaa Waasan
esimerkki vielä kehoittanut aatelistoa antamaan pojillensa opillista
kasvatusta, taikka liian aikaisin joutunut virallisiin toimiin, oli
Klaus sekä tavoiltansa että tiedoltansa oppimatoin, vaikka elämän koulu
nähtävästi paljon oli harjoittanut hänen terävää luonnollista järkeänsä.
Tämä raakuus teki hänen ylenkatsottavaksi muitten neuvosten silmissä, ja
Flemingin uljas henki vastasi ylenkatseella. Usein ja tärkeimmissä
asioissa oli hänellä toinen mieli kuin heillä. Kuin Sigismundon lähtö
Puolan kuninkaaksi oli keskustelemuksen aineena, niin Kaarlo herttua
ja Klaus Fleming olivat pian ainoat, jotka siitä varoittivat. Räävelissä
taas oli Fleming kaikista saapuvilla olevista neuvoksista ainoa, joka ei
allekirjoittanut herrojen valituskirjaa. Tästä ja muista syistä
nimittivät neuvokset häntä uskottomaksi veljeksi, mutta Juhana kuninkaan
luottamus häneen oli muuttumatoin. Se on todennäköistä, että Flemingin
raakamainen ja suora käytös enemmin oli Juhanan mieleen kuin muitten
neuvosten sivistys, joka vähitellen hänessä herätti epäluuloa ja
pelkoa. On myöskin arvattava, että Klaus Fleming jäykän luonteensa
ohessa ei kuitenkaan ollut peräti vailla sitä taipuvaisuutta, joka oli
tarpeellinen Juhanan arkaa ja epäluuloista mieltä suosittamaan. Tämänpä
näyttävät myöhemmät tapaukset todistavan. Tuskin voimme uskoa, että hän
sydämensä halulla olisi mieltynyt paavinuskoon; mutta samatenkuin hän
sittemmin Sigismundon käskyllä koki jälleen asettaa katoolilaisuuden,
niin hän epäilemättä Juhanankin kirkollisiin muutoksiin kohta myöntyi.
Olen valmis uskomaan, että tämä ja muu hänen käytöksensä lähti
kiitollisuudesta Juhanan ja Sigismundon suosiota kohtaan; sillä Klaus
oli nähtävästi niitä miehiä, jotka ovat yhtä väkevät ystävyydessä kuin
vihassa. Mutta jota sivistymättömämpi ihmisen sydän on, sitä tylsempi
se on havaitsemaan ja hylkäämään niitä itsekkäitä himoja, jotka
liikkuvat kauniinten avujen karvoissa; ja Flemingissä näkyy näin
aavistamattansa asuneen kappale vallanhimoa, toinen kateutta, olletikin
ylpeyttä iso määrä. Se on tosi, ett'ei häneltä puuttunut jaloa mieltä,
ja että hän osasi lempeä ja laupeas olla ei ainoastaan ystävillensä,
mutta myöskin muille, jotka eivät hänen tiellänsä seisoneet. Mutta
vihansa oli säälimätöin, eikä aina syitä kysynyt. Että hänen ja Kaarlo
herttuan väli jo aikaisin oli käynyt vihaiseksi, voimme molempien
mielenlaadusta arvata. Molemmat olivat jäykät ja suorasukaiset, molemmat
arvostansa arat, ja molemmat katselivat epäluulolla toisiansa.
Vaikeampi on eroitella, mistä Flemingin viha Kankkaan Horneja vastaan
oli syttynyt. Jo entiseltä tiedämme, kuinka Kaarlo Horn v. 1590
syytettiin Ivangorodin kadottamisesta. Juhana, jo ennen kuin asia vielä
oli tutkittu, antoi Flemingin kulkea markkinapaikoissa julistamassa
Hornia valtiopetturiksi. Tutkinnon tapahtuessa alkuvuodella 1591 oli
taas Klaus Fleming sekä päällekantajana että jutunjohdattajana
oikeudessa. Räävelin pelastaja, Narvan pelastaja, tämä Wiron sodan jalo
sankari tuomittiin kuolemaan, ja vaikka hänen henkensä säästettiin, niin
Klaus Fleming oli tässä asiassa nimensä saastuttanut puhdistumattomaksi.
Hänen virkatoimiansa Juhanan aikana tahdon tässä luetella sen verran,
kuin olen voinut tietooni saada. Juhanan hallituksen alkuvuosina kesti
vielä Eerikin alottama sota Tanskan kanssa, ja Fleming näkyy tässä
toimessa milloin maalla milloin merellä. Uudenvuoden aikana 1570 hän
hävitti Trondhiemin paikkakunnan Norjassa ja kesällä samana vuonna hän
voitti muutamia etuja Tanskan laivastolta. Seuraavina vuosina näimme
hänen Eerikki kuninkaan vankikuljettajana ja vartiana. V. 1574 mainitaan
häntä asetetun Suomen ylimmäiseksi käskynhaltiaksi sekä erittäisin
Wiipurin linnan ja kaupungin isännäksi. Kuin nyt, niinkuin tiedämme,
seuraavana vuonna välirauha Suomea varten rakennettiin Rajajoella, niin
Henrikki Horn, Klaus Eerikinpoika Fleming ja Herman Fleming olivat
Suomen etumiehinä tässä tilassa. Kuinka kauan Klaus Fleming tällä kertaa
pysyi Suomen käskynhaltiana, ei selvästi mainita. Kuitenkin jo v. 1576
Klaus Aakenpoika Tott mainitaan Etelä-Suomen, samatenkuin Henrikki
Klaunpoika Horn Pohjais-Suomen käskynhaltiana, ja Fleming oli
arvattavasti muihin toimituksiin joutunut. V. 1582 häntä mainitaan
yliamiraalina ja v. 1588 hän tuli valtioamiraaliksi, joka virka
kuitenkin lienee silloin ollut jotenkin joutilas, kuin ei Ruotsilla
siihen aikaan ollut minkäänlaista merisotaa ja Wironkin melske ajaksi
oli tauonnut. Taidamme siitäkin päättää hänen tällä ajalla paljon olleen
kuninkaan luona, valtaneuvos-virkaansa toimittamassa. Kuitenkin näkyy
hän v. 1586 saattaneen Sigismundon Kalmarista Puolaan, ja Tammikuussa v.
1589 on hän laivoja rakennuttamassa, Mölsta-harjun tykönä Smolannissa.
Syksyn puolella hän saatti kuninkaan Rääveliin ja takaisin, eikä näy nyt
muutamaan aikaan lähteneen kuninkaan luota. Kuinka seuraavina vuosina
Kaarlo Hornia vainottiin, ja mikä toimitus Flemingillä oli tässä
vainossa, olen jo maininnut. Palkinnoksi annettiin hänelle Pohjanmaan
tuomiokunta, joka oli Hornilta riistetty. Jo vuotta ennen, Maaliskuussa
1590, oli hän tullut Uplannin sekä koko pohjaisen Ruotsin laamanniksi,
ja kuin hän, nyt Heinäkuussa 1591 tuli Suomeen, asetettuna
sotapäälliköksi sekä Suomen ja Wiron käskynhaltiaksi, niin hän
nähtävästi oli mahtavin alamainen koko Ruotsinvallassa. Hänen
sotaretkensä Wenäjään enensi hänen kunniaansa, ja valtiomarskin arvo
annettiin samalle miehelle, joka jo ennen oli valtioamiraalina. Juhana
kuninkaan kuollessa oli Suomen ja Wiron hallitus, sekä koko valtakunnan
laivasto ja iso osa sen sotavoimista tämän yhden miehen kädessä.
Olen katsonut tarpeelliseksi lyhykäisesti kertoa näitä Klaus Flemingin
edellisiä elämänvaiheita, koska ne epäilemättä sopivat selitykseksi
hänen loppuelämänsä tekoihin. Vaikea on istua tämmöisen miehen
tuomariksi, tutkimaan, mitkä mietteet ja hankkeet pitivät hänen
sydämensä perää. Hänen vihamiehensä ovat kirjoittaneet hänen
historiaansa, ja varovalla silmällä täytyy meidän tutkia, mikä on
valeellista herjausta, mikä selvää totta. Että hänen tapansa olivat
röyhkeät ja raa'at, emme suinkaan taida epäillä. Puolalaiset herrat,
jotka sattuivat häntä tuntemaan, kuin hän ensi kerran saatti Sigismundon
Puolaan, nimittivät häntä _Hominus Admirabilis_ s.o. kummallinen herra,
kuin piti heidän sanoman _Dominus Admiralis_ s.o. herra amiraali.
Ruuassa häntä mainitaan persoksi, ja Kaarlo herttua, hänen kiivain
vihamiehensä, soimasi häntä syöväksi kokonaisen sianliikkiön ateriaansa
paitsi muuta ruokaa. Siitä oli herttualla tapa sanoa: "sika syöpi sian
suuhunsa". Samaten herttua pilkkasi Flemingin tapaa pyyhkiä nenäänsä
takinhialla. Suomen talonpoikain, jotka, niinkuin kohta saamme nähdä,
eivät olleet hänen ystäviänsä, mainitaan kutsuneen häntä milloin
muotonsa vuoksi "Nokinenäksi", milloin "Suitian Klauksi", koska hän
paljon oleskeli Suitiassa. Muun seassa on sekin hänelle häpeäksi
mainittu, että hän muka ruotsinkieltä niin huonosti puhui, jotta
neuvoskunnassa häntä tuskin ymmärrettiin. Kirjeitänsä sanotaan hän
tavallisesti itse kokoonpanneen, mutta tavaus, puheenparsi ja
sisällyskin mainitaan olleen niissä eriskummaiset. "Koska hän oli
syntymältänsä Suomalainen, niin hänen kirjoituksensa kuuluivat pahalta
ruotsiksi", lausuu eräs historiotsija. Tässä lauseessa ei kumminkaan
näy olevan vähintäkään perää. Kaikki hänen kirjeensä, jotka meidän
aikoihin ovat säilyneet, ovat ainakin yhtä hyvin kirjoitetut kuin
enimmät senaikuisten Ruotsalaisten, vieläpä usein sisällykseltänsä
erinomaisen taitavat ja nerokkaat. Oikeastansa ei tämä asia paljon
ylennä eikä alenna hänen kunniaansa; sillä teoistansahan mies tutaan.
Lieneekö hänen tekojansa samalla tavoin vääristelty, ei ole aina helppo
eroittaa. Toivomista on, että tuleva aika vielä saattaa selityksiä ilmi,
jotka nykyänsä makaavat hämärän peiton alla. Mutta pääasiassa ei tutkija
nytkään tarvinne paljon erehtyä Klaus Flemingin oikeasta mielenlaadusta
ja luonteesta.
_Y. Koskinen_.