Luoja on itse asettanut kuoleman kamoituksen ihmisen sydämeen sentähden,
että meidän pitäisi karttaman kuolemaa siihen asti, kuin hän itse tahtoo
kutsua meitä maailmasta, koska hänen tarkoituksensa on tullut
täytetyksi. Mutta hän on lahjoittanut meille myös suloisen autuuden
toivon, joka niinkuin valkeuden enkeli lohduttaa meitä ja vahvistaa
sydämiä kuoleman karvautta vastaan, koska tuonen voima elämän ovea
kolkuttaa; meille on lahjoitettu autuuden toivo, niinkuin aamutähti,
meidän tietämme valaisemaan, niin kauan kuin itse valkeuden aurinko
nousee ja iäisyys meidän eteemme avataan.
Ei pidä sentähden kuolemaa murheella ja väristyksellä peljättämän; ei
elämää pidä ylenkatsottaman, eikä enemmän kaikkia rakastettaman; vaan
tehköön täällä kukin itsensä täydellisemmäksi ja mahdollisemmaksi
runsaampaan nautintoon ilon ja riemun valtakunnassa. Ihminen on tosin
heikko, joka ei voi luottaa omaan ansioonsa. Vilpittömän vaelluksen
perästä ja turvaten armoon on hänellä kuitenkin sielun rauha
majanmuutossa.
Mutta sille ihmiselle, joka viettää aikansa hempeyden helmassa, joka on
niin harras maailmalle, että hän taivaan unhottaa, että hän pyörtyneenä
hekumasta juoksee ohitse autuuden oven, että hän uupuneena synnin uneen
jättää osansa hengen hyvästä omistamatta, -- sille ihmiselle, sanon
minä, ovat kuoleman hiljaisetkin kolkutukset niinkuin ukkosen jyrinä
hänen korvissansa; sillä hän on toivotoinna loppuva. Kuolema, jota ei
voiteta eikä lahjoilla lepytetä, on hänelle ankara vihoillinen, joka
riistää hengen ja hajoittaa rikkaudet. Hän on kuoleman hetkellä
surkeammassa tilassa kuin luontokappale, jolle sekä haudan pimeys että
iäisyyden pituus ovat tietämättömät.
En voi minä oikein sanoa pahanelkisen tilaisuutta kuolevaisuutta
muistellessansa. Ahdistus on hänen silloin käsittävä. Hän on niinkuin
ulosviskattuna armon ovesta, jota paatuneessa tilassa turhaan
kolkutetaan. Julmat ovat ajatuksetkin tästä onnettomuudesta, joka ei
vähene unhotuksessa, vaan kasvaa synnin saastaisuudessa; synnin kirous
on kerran, jos ei tässä, niin toisessa elämässä, loppumatta liehuvaksi
tuleksi viriävä. Silloin herää paatuneenkin omatunto ja muuttuu pimeyden
hengeksi, joka vainoo hänen sieluansa, tätä surkeasti onnetointa sielua,
joka painuu rikosten raskaan kuorman alla kohdin kadotusta, jonka kita
on ammollansa nielemään häntä syvyyden pimeyteen. -- Mutta minä palautan
ajatukseni tästä hirmuisuudesta; kauhistus saattaa minun erhetykseen. O!
ei mahda yhtäkään ihmisenlasta löytyä, joka näin tunnon sokeudessa
hekuman ja väärän voiton orjana vaipuisi synnin ansaan.
Meidän sydämemme tarvitsee tässä lepoa ja lohdutusta. Mutta missä me
kuoleman karvautta vastaan levon löytänemme? Itkulla tänne synnytään, ja
tuskalla täältä pois muutetaan. Älkäämme kuitenkaan epäilkö
tunnoissamme; nämät ovat maalliset rasitukset, joiden välillä ihminen
saa monta suloistakin hetkeä havaita, ja taivaassa on meillä vielä itse
autuuden perintö tallella. Tuonen terävät nuolet tosin ruumiin
langettavat, vaan tirskahtavat takaisin säilyvästä sielusta. Lähdettävä
on siis lyhykäisesti tutkimaan onnesta osallisen ja rehellisyydessä
vaeltaneen ihmisen rauhoitettua sydäntä kuolevaisuutta muistellessansa;
noudatettava on muutama silmänräpäys oikeutta ja hyvyyttä rakastavaa
kuoleman retkellä, sitä Herran palvelijaa, joka alkaen nuoruudesta on
ahkeroinnut täyttää taivaallisia käskyjä ja vilpittömästi seurata
omantunnon lakia järjen ja hyvänsuonnon johdatuksella, -- joka on ollut
harras Jumalalle hamasta siitä hetkestä, kuin hän ensimmäisen kerran
kuuli rakasten vanhempainsa huulten lausuvan taivaallisen isän suloista
nimeä ja kiitollisuudella mainitsevan armolahjoja Luojalta, jonka
hyvyyttä hän on tytyväisyydessä ja autuuden toivossa täällä ilolla
nauttinut. Hän saa viimein viljellä toivottua autuutta; sillä Herran
armo ei lopu kuolemassa.
Mitä mahtaa siis kuoleman läheneminen matkaansaattaa sen sydämessä,
jolla on tämä lohduttavainen toivo niinkuin ihanainen ja vähitellen
valkeneva aamurusko, joka auringon lähenemisen ilmoittaa, -- jolla on
turva Jumalassa niinkuin vahva muuri kuoleman päällekarkausta vastaan?
Hän on välttänyt pahaa, ei silmiä palvellen, vaan totuudella pahan
ilkeyden tähden; hän on seurannut hyvyyttä, ei kunnian eikä palkan
pyynnössä, ei kerskatansa, vaan rakkaassa kiitollisuudessa Jumalaa ja
hyvänsuomuudessa lähimmäistänsä kohtaan.
Hyvyyttä harjoittaneen ilo on suuri siitä, että hän on välttänyt pahaa,
mitä hän on taitanut, ja seurannut hyvää, mitä on voinut. Mutta sitä
suuremmaksi nousee hänen ilonsa, koska hän huomaitsee, että elämän ilta
ja autuuden aamu yhdistyvät kuolemassa niinkuin kesäisellä yöllä hämärä
ja päivänkoitto, -- koska hän tietää olevansa osallinen taivaallisen
isänsä suosiosta toisessakin elämässä. Ei hän värise haudan synkeyttä
lähetessänsä, josta on tie tuonelaan. Kaikki murheellinen meno häviää
hänen mielestänsä niinkuin varjo auringon säteissä, koska hän, ylentäen
ajatuksensa korkeuteen, saa havaita, että itse valkeuden isä armon
silmillä hänen puoleensa katsahtaa. Hän mahtaa silloin asua joko
ruhtinaan kiiltävässä hovissa taikka vaivaisen murtuneessa majassa, hän
mahtaa olla puettuna joko ryysyissä ja räpäleissä taikka silkissä ja
kullassa, silloin on kuolema, joka rasittaa kaikkia luotuja maan päällä
ja hirvittää pahanelkisiä, silloin on se hänelle ilolla vastaanotettava
vieras, joka tuo sanoman iäisen päivän koitosta. Hän kohtaa kuolemaa,
joka on tuonelan käskyläinen, niinkuin matkustavainen vieraalla maalla
johdattajaansa, ja muuttaa maailmasta haluten oikeaan isänmaahan, ilman
kuorman rasitusta hartioillansa, kuin ei kuulu täällä yhtäkään
kostonhuutoa, eikä ole tarvetta peljätä, että orpolasten valitus
karkoittaa haudasta hänen rauhansa, että leskein huokaukset kiroavat
hänen luunsa mullassa, että viheliäisten kyyneleet vaativat häneltä
tilintekoa: vaan sen sijaan ilmestyy monta, joilta rakkauden,
kiitollisuuden ja kaipauksen kyyneleet lankeavat siunauksella, niinkuin
virvoittavainen aamukaste, hänen hautansa päälle.
Ei löydy siis yhtäkään, joka taitaisi häntä pidättää mieluisesti
maailmaa hyvästi-jättämästä, tätä maailmaa, jossa elämä on
huikentelevainen, jossa ihmisen olenta on niinkuin varjo ja nautinto
vaan unennäkö. Kuitenkin on ero uskollisista ja rakkaista ystävistä
mieltä musertava. Jaa, se on tosi, työläs on eritä niistä, joiden
seurassa me olemme viettäneet monta iloista hetkeä sielumme
virvoitukseksi, jotka ovat lohduttaneet meitä murheen päivinä ja hädässä
ojentaneet kätensä meidän avuksemme. Mutta myös tämä vaikea rakkauden
vaikutus, tämä oikean ystävyyden tuntomerkki ystäväin eritessä käy
huokeaksi, koska he muistavat, että kuolema on yhteinen tie, jota yksi
viivytellen ja toinen joutuen vaeltaa, vaan ei tule kuitenkaan peräti
eroitetuiksi toinen toisestansa; sillä vähän ajan perästä saa ystävä
ystävänsä uusina alammaisina taivaan valtakunnassa jälleen riemulla
tavata, jossa pyhät olennot armoistuimen edessä heitä vastaan ottavat ja
ihmetellen iloitsevat, että maakin on kantanut niin täydellisiä
hedelmiä.
_Juteini_ (Judén).