_Arvoitusten sanat_. 1. Ratsastaja ratsuinensa. 2. Muurahais-keko eli
Kusiais-pesä. 3. Ovenripa. 4. Lämmin. 5. Päiväpaiste, t. kuutama. 6.
Lämmin. 7. Seinänranko. 8. Reikä. 9. Tulikipuna. 10. Äjes eli Karhi.
35. Suomenmaan valtiollinen tila ja asukasten luonne 16:llä
vuosisadalla.
Kustaa Waasan kuninkaaksi ruvetessa oli juur'ikään kaksi vuosisataa
kulunut Pähkinäsaaren rauhanteosta, joka vakuutti Ruotsin vallan
Suomessa. Kuitenkin oli tällä rauhanteolla iso osa Suomen kansasta
jäänyt Wenäjän alle, ja Suomen maa, jos tämän nimen avarammin käsitämme,
oli siis pantu kahtia kahden vieraan kansan kesken. Raja oli laskettu
käymään Suomenlahdesta pitkin Raja- ja Sääjokia Wuoksenvirtaan, siitä
Antrein ja Räisälän väliltä Ruokolahden itäistä kylkeä myöten Säämingin
seuduille, josta nykyinen Savon ja Karjalan raja pitkin Puruvettä,
Orivettä ja Juojärveä näyttää valtakuntien rajana olleen. Siitä raja
arvattavasti seurasi Maanselkää ja päättyi viimein Jäämereen, vaikka on
muistettava, että nämät Pohjanperät olivat varsin vähän tunnetut eikä
niitä siis voitu aivan tarkallensa jakaa. Se oli ruotsinpuolinen osa,
josta nykyinen Suomenvalta on syntynyt, mutta Suomenmaan nykyisestä
alasta puuttui silloin vielä isompi osa Karjalata, nimittäin Laatokan
rannikko ja Pielisjärven ympäristöt. Tänänsä pysyivät Waasan aikoihin
asti Suomen itäpuoliset rajat; mutta Ruotsia kohden, jonka kanssa Suomi
oli yksi valtakunta, saattoi ainoastaan aika ja tottumus määrätä rajat
ihmisten ajatuksissa. Aluksi ei Suomen nimikään tavallisesti ulottunut
avarammalle kuin Warsinais-Suomeen, ja kuin näitä Suomenmaan eri
kappaleita yhteisesti mainittiin, niin käytettiin joskus tuo epävakainen
nimitys Itämaat, joka ainoastaan ilmoitti, mitä suuntaa Suomi oli
Ruotsista. Kuitenkin emme erehtyne, jos luulemme Turun hiippakunnan
avaruuden antaneen Suomenmaalle rajoitusta ja määränneen sen kokoa. Tämä
hiippakunta ulottui ensi aikoina pohjaisessa ainoastaan Oulujoelle ja
Oulujärvelle, mutta levisi pian Kaakamajoelle saakka. Kemin pitäjän
toiselle puolelle. Myöskin Kemin ja Uutsjoen Lapit näyttävät aikaa
voittaen tulleen luetuiksi Suomen alle, vaikka oikeastansa kaikki
Ruotsinvallan alaiset Lapit pidettiin yhtenä erinäisenä maana. Jos nyt
näistä seikoista tahtoisimme määrätä Suomen rajat Ruotsia kohden, niin
lähtisimme Tseskemjoesta Norjan rajalta Kaakamajokeen, josta seuraa
luonnon tekemä rajoitus: Pohjanlahti, Raumanmeri, Ahvenanmeri ja
Itämeri. Etelässä Suomenlahti eroitti Suomenniemensä Wirosta ja
Inkeristä.
Näitten rajojen sisällä asui Warsinais-Suomalaisia, Hämäläisiä,
Karjalaisia ja Savolaisia, jotka kaikki jo Opinpuhdistuksen aikana
olivat yhtenä Suomen kansana. Paitsi näitä oli Ruotsin vallan kanssa
muuttanut tänne Ruotsalaisiakin, jotka asuivat, niinkuin nykyänsä vielä,
Suomenlahden ja Merenkurkun rantasyrjää; ja Ahvenanmaassa, joka
Ruotsille likinnä on, olivat Ruotsalaiset asukkaat, jos ei alkuperäiset,
kumminkin Suomen valloitusta aikaisemmat. Mutta kaikki nämät hajalliset
Ruotsalaiset olivat kuitenkin vähälukuiset Suomalaisten asukasten
suhteen, jotka asuivat yhdessä jaksossa maan eläväisenä sydämenä ja
ydinnä. Väen paljoudesta ei meillä ole mitään varmaa tietoa näiltä
ajoilta, sillä sehän jotenkin joutava arvio lienee, kuin eräs
Italialainen Nikolao Bello päättää olleen Juhanan aikoina koko Ruotsin
valtakunnassa 3 miljonaa henkeä ja Suomessa yksinänsä puolen miljonaa.
Oli toki meidän arvata, Suomi siihenkin aikaan enempi kivi kuudes-osa
Ruotsinvallasta.
Onpa tärkeimpiä asioita tutkiaksemme, mihinkä tilaan Suomen maa ja kansa
joutui valloituksen kautta, ja mikä Ruotsia kohden oli valtiollinen
olomme tähän aikaan. Tosin ei ole kiittämistä sen kansan tilaa, jonka
päälle on väkivallalla laskettu vieras uskonto ja vieraat lait ja
laitokset. Mutta pikemmin, kuin olisi voitu luullakaan, mieltyi Suomen
kansa onneensa, jotta kyllä sopinee koko kansakuntaan, mitä entinen
arkkipispa Upsalassa Johannes Magno kehuu Hämäläisistä, että olivat muka
aina rikkomatta pitäneet valansa ja uskollisuutensa Ruotsinvaltaa
kohdin. Eikä ollutkaan, jos asian oikein arvostamme, Suomen miehillä
liioin syytä valittaa. Koska esimerkiksi Suomen heimolaiset Wirossa
joutuivat Saksan ritarien alle kolkkoon orjuuteen, niin Suomen kansa
samalla aikaa tuli kasvatiksi Europan vapaimmalle kansalle, joka
valloitetulle soi samat edut kuin itsekin nautitsi, nimittäin
talonpoikaisen vapauden ja länsimaisen sivistyksen. Aikaa voittaen
kävivät muukalaisten asettamat laitokset meidän kansalle kodikkaiksi,
pispanistuimelle ja muihin virkoihin nousi maan omia miehiä, ja Suomi
eli Ruotsin kanssa veljellisessä sovussa yhden valtakunnan suojassa.
Tosin tälläkin ololla näkyy olleen mustempi puolensa. Sama Johannes
Magno, joka kehuu Suomalaisten uskollisuutta, arvelee, että "he muka
siitä olisivat ansainneet paremman palkinnon, kuin rääkättää kuninkaan
käskyläisillä ja muilla valtikkailla, niinkuin nyt, Jumala nähköön
tapahtuu". Että tässä lauseessa kyllä oli valitettava totuus, saamme
vasta nähdä; mutta yhden seikan näyttää pispa peräti unohtaneen,
nimittäin että Suomen virkamiehet enimmältään olivat itse Suomalaisia ja
että heidän rääkkäyksensä ja vääryytensä tapahtuivat vastoin esivallan
tahtoa, joka kaukaisuudeltansa ei aina voinut Suomen asukkaita kylläksi
suojella.
Paljoa oudomman seikan kertoelee Johannes Magnon veli, Olao Magno,
historiassansa Pohjan kansoista. "Vaikka Suomalaisille" -- kuuluu sanat
-- "eli Suomen pohjaisille kansoille heidän suuren raakuutensa tähden
on kovan rangaistuksen uhalla kuninkaalta käsketty, ett'eivät toistensa
turmioksi saa kotonansa pitää sota-aseita, nimittäin keihäitä,
tapparoita, heittokeihäitä, miekkoja ja pitkiä veitsiä; niin heillä
kuitenkin on oikeus kotitarpeeksensa pitää kirveitä, joilla
valmistavatkin ihailtavia rakennuksia." Sitten hän juttelee, kuinka he
noitten "liian likeisten" Wenäläisten rosvoamisia vastaan puolustavat
itsensä pauloilla, lingoilla, teroitetuilla seipäillä ja suurilla
koirilla. Tämä seikka, -- josta ei kuitenkaan missään muualla mainita,
näyttää meille kovin kummalliselta eikä ole helppo uskoa, että kuningas
olisi ainoastaan keskinäisten tappelujen karttamiseksi riistänyt Suomen
raja-asukkailta -- niistähän Olao Magno tässä puhunee -- heidän
aseensa ja antanut heidät Wenäjän asukasten rosvoamisille alttiiksi.
Todennäköisempi on, että Kustaa kuningas jostakin syystä ei oikein
luottanut heidän uskollisuuteensa, koska muutenkin tämä kuningas
osoittaa kummallisen epäluulon Suomalaisia kohtaan. Mistä tämmöinen
mielenlaatu hänessä oli syntynyt, emme tosin enää voi eroittaa. V. 1556
hän kirjoittaa Juhana herttualle varoituksen liian luottamasta Suomen
talonpoikiin, joilla muka on röyhkeä ja kummallinen luonne, ja
muistuttaa, kuinka Lohjan pitäjässä, kuninkaan ja herttuan sen kautta
kulkiessa, talonpojat olivat juopuneet oluesta, huutaneet ja pauhanneet,
ett'ei kellään muulla ollut sanansijaa. "Sen vuoksi on se mieleeni, rakas
poikani", sanoo tähän kuningas, "ett'et suinkaan ole niitten seurassa,
vaan niitä varot ja kartat niin paljon kuin ikänä voit." Ja kuitenkin
oli Suomi hänelle koko hänen hallitusaikansa kuuliainen, samalla aikaa
kuin Ruotsin talonpojat milloin missäkin maakunnassa nostivat kapinoita
häntä vastaan. Ainoastaan kerran voimme keksiä riidan alkua kuninkaan ja
Suomen talonpoikien välillä, joka todistaa, ett'ei täälläkään kaikin
paikoin tydytty hänen itsevaltaiseen, vaikka viisaasen hallitukseensa.
Tämän asian laita on semmoinen. V. 1552 olivat Lapveden kihlakunnan
talonpojat panneet lähettiläänsä valittamaan kuningan tykönä sekä
muutamista veroista, jotka he arvelivat laittomiksi, että
käräjäravinnoista, joitten luku heidän mielestä oli enennetty.
Tytymättömyys näkyy ulottuneen muuallenkin, Jääsken ja Savon
kihlakuntaan, jopa Hämeesen asti, ja vastahakoisuus rupesi jo työssä
näyttäymään. Eräästä Maunu Pietarinpoika Nyrhistä mainitaan, että hän
oli tahtonut estää muitakin verojansa suorittamasta ja uhitellut
veronkantajata kirveellänsä. Mutta tämä ponnistus kohta herkesi,
kuin seuraavana vuonna Henrikki Klaunpoika Horn ja Kustaa Fincke
pitivät asiasta maakäräjiä Lapvedellä. Tosin nytkin Maunu Nyrhi
tahtoi vastustella ja koetti yllyttää kansaa, samaten kuin yksi
lautakunnastakin, nimeltä Inko Multiainen, useammat kerrat kiisteli,
ett'ei noihin liika käräjihin olisi suostumista. Mutta molemmat
vedettiin paikalla oikeuden eteen kapinallisista puheistansa ja saatiin,
vaikka lautakunta oli vastahakoinen, tuomituiksi pois hengiltä. Viimein,
kuin heitä vietiin mestattaviksi, oli rahvas yrittänyt heidät väkisin
vapauttaa, mutta taipui sen perästä myöntäväiseksi; -- eikä siitä ajasta
havaittu mitään vastahankaa Kustaan säännöksiä vastaan.
Jos nyt Kustaa Waasalla olisikin ollut jonkunmoisia tekosyitä
epäluuloonsa, niin on kumminkin yllämainitusta merkillisestä tapauksesta
helposti nähtävä, ett'ei suomalaisten talonpoikien tytymättömyys
tälläkään kertaa koskenut Ruotsin valtaa, vaan ainoastaan sen haltiaa ja
muutamia tämän antamia sääntöjä. Samaapa sekin kapina näyttää
todistavan, jonka Eerikin hallitessa hänen veljensä sytytteli
Suomenmaassa. Se on kyllä todennäköistä, että Juhana herttuan teki mieli
eroittaa Suomi ominaiseksi valtakunnaksi, mutta tässä hankkeessansa hän
odotteli parahimman apunsa Puolanmaasta, ja vasta tämän toivon tyhjäksi
käydessä mainitaan hänen kutsuttaneen Suomen talonpojat kokoon ja heille
asiansa selittäneen. Mutta jos saamme tämän tapauksen hämäriin tietoihin
luottaa, niin hän ei silloinkaan puhunut heille Suomen itsenäisyydestä,
vaan pyysi ainoastaan apua veljensä vääryyttä vastaan. Suomalaiset
silloin elävällä valalla lupasivat auttaa häntä; mutta herttua itse teki
tämän lupauksen tyhjäksi, koska salpasi itsensä Turun linnaan, jossa
hänen täytyi Elokuun 12 p. 1563 antauta piirittäjien valtaan. Rangaistus
kohtasi ainoastaan Juhanan likeisimpiä palvelijoita; paitsi niitä ei
mestattu ketään muuta kuin eräs kirkkoherra Taivassalossa, joka oli
koettanut pitäjäläisiänsä yllyttää. Mutta Suomen aatelisto, joka jo
seuraavina aikoina näkyy miettivän jotakin eroitusta Ruotsin ja Suomen
välillä, piti tällä kertaa vielä jäykästi kuninkaan puolta.
Ei olisi tätä hyvää sovintoa Suomen ja Ruotsin välillä liioin
kiittämistä, jos olisi siitä seurannut Suomen kansallisuuden
kukistuminen Ruotsin rotevamman ja isomman kansallisuuden alle. Mutta
tätä kovaa kohtausta esteli jo Suomenmaan erillinen asema, joka synnytti
erilaisia tarpeita ja vaati erilaisia hallitusneuvoja. Jo edellisinä,
niinkuin tulevinakin aikoina katsottiin toisinansa tarpeelliseksi pitää
erityisiä maanpäiviä Suomessa, paitsi mitä Suomalaiset saivat Ruotsin
yleisillä valtiopäivillä keskustella valtakunnan yhteisistä asioista.
Kustaa Waasan hallitukseen ruvetessa olivat Ruotsin vallan eri maakunnat
taas ruvenneet itsenäisiksi toimikunniksi, jotka monessa tuumassa
pitivät omat neuvonsa ja nähtävästi tämä laita sopi erinomattain
Suomenmaalle, sen erityisten asianhaarain ja erityisen kansallisuuden
vuoksi. En tahdo kuitenkaan kieltää, että kansallisuutemme vastaisella
ajalla joutui jotenkin ahtaalle ruotsalaisuuden painon alla. Mutta tällä
ajalla vielä oli monta muuta vaaraa, jotka paljoa likemmältä ja
kovemmalta ahdistivat. Nämät vaarat olivat kahta lajia: sisältäpäin
paisuva aatelis-valta, joka uhkasi masentaa talonpoikaisen vapauden,
eikä ollut hillittävä kuin Ruotsin kansan ja Ruotsin hurskaan lain
avulla: ulkoa taas Wenäjän valta, jota vastaan yksin taistellessa Suomen
kansa olisi menettänyt viimeisetkin voimansa, mitkä silloin vielä tyyni
tarvitsi omaa maatansa valloittamassa viljelyksen alaiseksi. Moni, joka
ei ole ottanut näitä seikkoja huomataksensa, on arvellut, että
Suomalaisten suostumus Ruotsin valtaan lähti ainoastaan Suomen kansan
omituisesta luonteesta, joka muka olisi myöntynyt jos millaiseenkin
valtaan, hyvään tai pahaan, hyödylliseen tai vahingolliseen; ja tämän
luonteen nimittävät, kukin eri käsityksensä johdolla, taikka
uskollisuudeksi, taikka saamattomuudeksi. Mutta siihen on muistutettava,
että Suomen kansan tila ei ollut palvelijan alamaisuus, vaan nuoremman
veljen nöyryys, joka ei vielä ollut miehistynyt itsenäiselle
valtakunnalliselle ololle. Tämän luulen kylläksi selkiävän, koska lähden
Suomen kansan luonnetta ja viljelystä sekä maamme hallitusseikkoja
näillä ajoin likemmältä katsastamaan.
Olao Magno historiassansa kiittää Suomalaisten anteliaisuutta ja
hyväntahtoisuutta vieraita kohtaan. "Keskenänsä," lisää hän, "ovat
sopivaiset ja siveät sekä vihastumaan hitaat; mutta jos heitä kauan
suututetaan, niin ovat sitä julmemmat kostossansa. He asuvat
kyläkunnittain, jaettuina pitäjiin ja taloihin. Heillä on kauniisti
raketuita kirkkoja, ja suuri into uusia rakentaa. Papeillensa osoittavat
suuren kunnioituksen, ja maksavat heille kymmenykset kaikista kaluista."
-- Tämä viimein mainittu tapa, joka katoolilaisen pispan silmissä oli
hyvinkin ansiollinen, oli kuitenkin Kustaa Waasan opinpuhdistuksesta
saanut kovan loukkauksen, jotta kuninkaan täytyi v. 1528 kehoittaa
Suomen rahvasta maksamaan papeille, mitä heidän oli vanhuudesta ollut
oikeus saada palkaksensa. Mutta kuin mainittu historioitsija kertoilee,
että Suomen kansa oli paavinaikana "pappiensa opetuksesta niin
perhehtynyt Jumalan lakiin, että muka, peräti heittäen entiset
pakanuutensa erhehdykset, rupesi vapaalla halulla ja mielellä
harjoittamaan kaikkea, mikä hurskasta ja hyvää on," -- niin ei ole
epäilemistäkään, hänen tässä liiaksi ylistävän katoolilaisuuden
vaikutuksia Suomessa. Päin-vastoin on monesta merkistä nähtävä, ett'ei
paavinaika paljon muuttanut Suomalaisten alkuperäistä uskontoa, ja että
vanha taikausko, vaikka toisinansa uudessa puvussa, oli yhä vahvana
voimissa. Koska katoolilaisuus opinpuhdistuksen aikana oli Saksanmaalla
melkein ikänsä-elänyttä ja siis ikäänkuin kypsynyt kumottavaksi, niin se
Ruotsissa vielä oli paraissa voimissansa, mutta Suomessa nähtävästi ei
täyteenkään ikään ennättänyt. Vielä v. 1514, jolloin pispa Hemmingin
autuuttamisen juhla oli Turun kirkossa vietettävä, ei katsottu sopivaksi
harjoittaa kaikkia semmoisessa juhlassa tavallisia menoja, koska
arveltiin Suomessa olevan muka "kärsimätöintä ja kopeata rahvasta", joka
nähtävästi ei vielä oikein taipunut katoolilaiseen hartauteen. Silläpä
täällä paavikunta kaatuikin ilman pauhinatta. Mutta kansan opettamisessa
oli Suomen puhdistusmiehillä arvatakseni ihka alkamatoin työ edessänsä.
_Y. Koskinen_.