Ensimmäisen Makkabealaisten kirjan 6 luvussa kerrotaan, kuinka kuningas
_Antiokus Eupator_ "kokosi sata tuhatta miestä jalkaväkeä ja
kaksikymmentä tuhatta ratsasmiestä, ja kaksineljättäkymmentä elefanttia,
jotka sotaan harjoitetut olivat", lähteäksensä niillä Juudaan sotimaan;
ja värsyissä 34-37 luetaan, että hän antoi "priiskoittaa elefantit
punaisella viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä
käymään edes ja vihastumaan. Ja jakoi elefantit joukkoin keskelle, että
kunkin elefantin tykö oli asetettu tuhannen jalkamiestä rautalakeilla ja
harniskoilla, ja viisi sataa hevoismiestä. Nämät ottivat vaarin
elefantista, niin ett'eivät he välttäneet pois sen tyköä, ja
kuhunka elefantti käännettiin, sinne myös heidän piti itsensä
kääntämän. Ja kukin elefantti kantoi seljässänsä puutornia, jossa
kaksineljättäkymmentä sotamiestä oli, ja se mies, joka eläintä
ajoi ja hallitsi."
Moni lukija varmaan ihmettelee, kuinka yksi ainoa elävä taitaa
puutornia kantaa ja sen sisässä 32 sotamiestä paitsi ajajata, ja moni
sitä myös taitaisi tuskin todeksikaan uskoa, jos olisi jossain muussa
kirjassa kuin pyhässä raamatussa luettavana. Siitä syystä tulemme nyt
seuraavassa luvussa vähän täydellisempiä tietoja elefantista
antamaan.
Itä-Indian maalla, johon tulee neljättä sataa peninkulmaa Kanaan
maasta idän ja etelän välillä, löytyy vielä nyt, niinkuin siellä
vanhankin testamentin aikoina löytyi, paljo elefantteja, ja niillä on
vielä tänäpäivänä sama ihmeteltävä luontonsa, voimansa ja ruumiinsa
rakennus, kuin niillä Makkabealaistenkin aikana oli. Tämä luomus on
Jumalalta varustettu hirveän isolla ruumiilla, ja tiettävästi on se
suurin kaikista maaelävistä, niinkuin se myös mielensä puolesta on
kaikista luontokappaleista viisain.
Kaikki, mitä elefantista tulemme kertomaan, on sangen ihmeellistä.
Paitsi Itä-Indian maassa tavataan elefantteja Afrikassakin, mutta
Afrikan elefantit ovat toista lajia kuin Indian. Kuin jo sanoimme on
elefantilla hirveän iso ruumis, sen jalat ovat pitkän miehen korkuiset
ja tukevan miehen paksuiset. Tavallinen mies taitaa hattu päässä suorana
sen mahan alatse astua, ja sen koko korkeus maasta selkärankaan on
puolenkolmatta syltä.
Ne elefantit jotka Persian kuningas _Nadir Schah_ vuonna 1745 keisarinna
Elisabetille lahjaksi Pietariin lähetti, olivat vieläkin suuremmat ja
vähää vailla kolmen sylen korkuiset. Semmoinen eläin painaa seitsemän ja
kahdeksankin tuhatta naulaa taikka neljä sataa leiviskää, ja saisi
sentähden hyvästikin panna viisikolmatta härkää toiselle puolelle vaakaa
vastapainoksi.
Sen jalat ovat kuin paksut lihatukit taikka pölkyt, eivätkä pienempinä
ollen taitaisi kannattaakaan semmoista ruumiin painoa, eikä liikuttaa
sitä. Jalkaterää eli sorkkaa ei näy ollenkaan, sillä sääriliha rippuu
kuin pussina ja peittää sen kokonansa, mutta sen alla on kussakin
jalassa viisi kynnellä varustettua varvasta, ja jalkapohjat ovat kuin
raudoitetut lujimmalla sarvenlaatuisella luulla.
Pää sen suhteen on pieni alasrippuvilla suurilla korvilla, kuin teuraan
vuodat. Niitä se liikuttaa vihaiseksi tultuansa ja laksuttaa niitä
kovasti, niinkuin puistettaisiin suurta palttinata taikka lakanaa.
Silmät ovat pienet, mutta sangen vilkkaat, ja niistäkin on selvästi
nähtävä, että hän on hyvin älykäs eläin, joka ottaa vaarin kaikista
asioista, ja melkein kuin ihminen miettii ja ajattelee, vaikk'ei saata
ajatuksiansa sanoilla ilmoittaa.
Ihmeellisin kaikista on kuitenkin elefantin kärsä. Se on kuin hänen
ylihuulensa taikka nenänsä, joka lähtee kuin puolentoista sylen pituinen
torvi kahden kauhean torahampaan keskeltä. Tyveltä on se yhdeksän tahi
kymmenen tuumaisen tukin paksuinen, mutta hoikkenee latvaan päin, ett'ei
päästä ole enää kuin kolmen tuuman paksuinen, keskeä poikki mitaten.
Kärsä on elefantin kallein ja hyödyllisin jäsen, onsi (eli tyhjä)
sisältä. Sillä toimittelee ja tekee se monellaisia töitä, kuin ihminen
käsillänsä. Huulet kärsän päässä ovat sormien asemessa ja niillä on
samallainen tarkka tunto kuin ihmisellä sormen päissä, joka helposti on
ymmärrettävä siitä, mitä elefantti kärsällänsä toimittelee.
Kärsän pää eli suu on onteva eli kovera kuin kauhan pesä taikka pienempi
kuppi, niin että siihen mahtuisi tavallinen lankakerä sisään. Sen reuna
on ympärinsä pallistettu kuin siankin kärsän reuna, ainoastansa sillä
eroituksella, että se on paksumpi ja lujempi, ja juuri tätä pallistusta
sanotaan kärsän huuliksi, joita elefantti käyttää, kuin ihminen
sormiansa. Niillä se poimii kukkia ja sitoo ne kimppuun; ottaa
pienimmänkin rahan maasta ylös; solmitsee ja solmusta irti päästää
nuoran; tempaa korkin puteliin suulta; auki ja kiinni vääntää lukon
avaimellansa; kiinnittää ja aukaisee soljen, ja samalla tavalla tekee
monta muutakin askaretta.
Toisinaan kuin tahtoo ilman loukkaamatta kostaa ihmiselle, joka on
häntä jollain tavalla narrannut, tempaisee elefantti kärsänsä vettä
täyteen ja purskaisee sen kahden ja kolmenkin kymmenen askelen päähän,
kuin parhaasta paloruiskusta, ihmisen päälle, välistä niinkin kovasti,
että kaataa kasteltavansa kumoon.
Semmoinen taju ja ymmärrys on elefantilla, semmoinen voima ja tarkka
tunto hänen kärsässänsä, ja kuitenkin on hän ruumiinsa muodon puolesta
ei mikään kaunis elävä. Kaula on niin lyhyt, ett'ei sitä paljon
eroitakaan, vaan on kuin olisi pää suorastaan ruumiisen liitetty; suu on
kurkun alla kärsän tyvessä paksuimmalla kohdalla. Kummaltakin puolelta
suuta tulevat torahampaat näkyviin, joita on kaksi ja kumpikin kolmen
tahi neljän kyynärän pituinen ja viiden leiviskän painoinen, taikka kuin
hyväkin veistämätöin reen jalaspuu, paitsi että on päästä terävä. Se on
valkea kuin lumi, ja kalliissa hinnassa, koska siitä sorvataan
(varvataan) monenlaisia kalliita kapineita. Näillä hampaillansa
elefantti vihastuneena huokeasti syöksee kenen tahansa läpi.
Elefantin nahka on kyllä paksu ja tukeva, mutta kuitenkin niin hellä,
että kärpäset, paarmat ja sääsket saattavat hänelle isonkin tuskan, ja
että hän on myös arka lyömiselle. Linnuilta rauhan saadaksensa taittaa
hän oksan puusta ja torjuu sillä niitä pois päältänsä. Karvoja hänellä
ei ole seljässä paitsi siellä täällä yksinäisiä harjaksia. Silmäripset
ovat puolen kyynärän pituiset ja tukevan sukkapuikon (sukkavartaan)
paksuiset. Häntä ei ole kuin korvain pituinen, ja sen päässä on iso
harjastupsu.
Semmoinen otus ei kyllä juuri vähällä ruualla eläkään, niinkuin sen
sanomattakin lukija arvannee. Jos Jumala olisi antanut elefantille saman
luonnon kuin sudelle, karhulle, leijonalle, leopartille, pantterille,
tiikerille ja monelle muulle raatelevaiselle pedolle, niin kukapa sen
sitten voisikaan täyttää ja hallita, ett'ei tappaisi ja söisi koko maan
piirin elävät ja lopulta ihmisenkin suuhunsa. Mutta siinäkin on Luojan
hyvyys ja viisaus havaittava, että hän on säätänyt elefantin elättämään
itsensä kasviaineilla. Hän syöpi ruohoja, heiniä, lehtiä, vesoja,
varpuja ja mitä muuta senlaista löytää. Kaikki syömisensä saattaa hän
kärsällään suuhunsa. Oksia ja lehtiä puista syödessänsä pieksää ja
puistaa hän ne sitä ennen kovasti, puhdistaaksensa niitä muuraisista ja
muista itikoista, jotka muuten taitaisivat yhdessä suuhun mennä.
Hämähäkin verkoista puhdistaa hän ne myös visusti kärsällänsä, ennenkuin
suuhunsa ottaa. Elefantti arvattavasti saattaisi kylläkin paljon syödä.
Kotieläimenä pidettäessä keitetään sille tavallisesti 5 leiviskää
riisipuuroa, joka sitten tehdään kakuiksi ja annetaan sille syödä. Ne
kaksi, jotka, niinkuin edellä nimitimme, Persian kuningas lahjoitti
Wenäjän keisarinna Elisabetille, saivat päivän muonaksi 2 leiviskää
riisipuuroa, 2 leiviskää leipää, saman määrän parasta heinää ja yhden
vedron (taikka 4 kannua ja 6 korttelia) viinaa.
Muut elävät karttavat viinaa ja muita väkeviä juomia kuin myrkkyä, mutta
elefantille maustavat ne varsin hyvästi. Kuin häntä tahdotaan kehoittaa
jotain ylenmäärinsä tekemään, taikka kiivaammasti yrittämään kuin
tapansa on, niin näytetään hänelle viinaputelli ja luvataan antaa, kuin
on työstänsä pääsnyt. Parempata kehoitusta ei tarvitse; siitä hän alkaa
heti kaikki voimansa liikkeelle panemaan ja työtä loppuun jouduttamaan.
Tämä elefantin viinaan meneväisyys juuri selittää sen, mitä edempänä
luimme, että kuningas Antioki _antoi priiskoittaa elefantit punaisella
viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä käymään edes
ja vihastumaan_, s.o. elefantit olivat asetettuna sotarintaan, ja
heille muistutettiin, että heidän piti viinaa palkaksensa saaman, jos
urhoollisesti täyttivät velvollisuutensa tappelussa.
Mutta jos elefantti jälkeenpäin havaitsee itsensä petetyksi ja hänelle
ei anneta, mitä luvattiin, niin julmistuu hän hirmuisesti, ja on valmis
paikalla surmaaman pettäjänsä, jos tämä ei pääse pakoon, ja vielä
vuoden, kahden ja kolmenkin päästä ottaa hän hengen häneltä, missä vaan
semmoiseen tilaan johtuu!
Narraamista, pilkkaa, lyömistä ja muuta pahaa menetystä elefantti ei
suvaitse ollenkaan, paitsi pieniltä lapsilta, joille hän ei suutu,
ikäskuin tietäisi, ett'ei semmoiset mielettömyydessänsä vielä oikein
älyä, mitä tekevät. Rangaistukseksi heille vetää hän kuitenkin toisinaan
vähäisen vettä kärsäänsä ja purskaisee heidän päällensä, taikka ottaa
pienen vitsasen, ja lyöpi heitä sillä pari kertaa reisille, että
heittäisivät konnuutensa ja lähtisivät pois. Vanhemmalle ihmiselle hän
ei osoita tätä hyvyyttä, vaan lyöpi hänen paikalla kuolijaksi taikka
vähintäänkin raajarikoksi.
Batavian kaupungissa Javan saarella asui kraatari (räätäli, ompelija)
saman kadun varrella, jota kuvernöörin elefantit tulivat kulkemaan,
kuin heitä vietiin juomaan. Sama kraatari söi mielellänsä omenia, ja
sentähden oli hänellä niitä aina pöytänsä vieressä akkunalla. Yksi
niistä elefanteista, jotka katua myöten sivuitse kulkivat, rakasti
myös omenia, ja otti sentähden joka kerta yhden tahi kaksi kraatarin
akkunalta, joka ilman kuumuuden vuoksi tavallisesti seisoi auki.
Kraatari siitä ensittäin ei huolinut mitään, mutta kuin elefantti aikaa
voittaen tuli ahnaammaksi, ett'ei tytynyt yhteen ja kahteen omenaan,
vaan otti joka kerralla useampia, niin pahastui kraatari siitä ja
pisti kerran häntä neulalla kärsään, kuin taas oli omenia ottamassa.
Elefantti veti kärsänsä pois ja meni hiljaisesti joelle juomaan.
Juotuansa veti hän vettä kärsäänsä, mikä mahtui, ja palatessaan
kraatarin akkunan alle tultuansa purskasi hän sen kraatarin päälle, ja
kasti sillä hänen itsensä, hänen ompeluksensa ja koko tupansa
likomärjäksi.
Muuten on elefantti hiljainen ja hyvänluontoinen otus, joka ei tee
kellenkään liikaa, jos häntä ei ärsytetä. Hyvällä pidolla taitavat
pienet lapsetkin häntä hoitaa ja hallita, kuinka tahtovat, ja sitä, joka
kauniisti ja leppeästi häntä kohtelee, rakastaa hän sydämellisesti, eikä
eroa hänestä suurimmassakaan vaarassa ja hädässä. Joka hänelle on kerran
vähänkään hyvää tehnyt, sen pitää hän aina mielessänsä, eikä unhota
häntä tulisimmassakaan vihan vimmassansa. Hän on arvonsa tunteva, taikka
ikäskuin kunnianhimoinen, ja näyttää siltä, kuin vaatisi hän ihmiseltä,
että tämä, tuntein heikkoutensa häntä suhteen, ei yrittäisikään hänelle
mitään ylivaltaa tekemään, taikka häntä ylenmääräisesti työllä taikka
muulla rasituksella vaivaamaan.
Jos hevoisella olisi elefantin äly ja voima, niin mitä se ei monta
kertaa tekisikään järjettömälle isännällensä! Epäilemättä tulisi ennen
pitkää vähän hevoisenisäntiä maailmassa olemaan, jos he eivät tapaansa
parantaisi ja rupeaisi paremmin hevoisiansa kohtelemaan.
Mitä elefantin kiitollisuudesta hyväntekijätänsä kohtaan sanoimme, sen
todistukseksi saatamme seuraavankin tapauksen kertoa. Muutamassa
Itä-Indian kaupungissa oli eräs elefantti joka kerta, kuin kulki
kaupungin torin poikki, tottunut saamaan kaalinlehtiä ja muuta semmoista
pötyä suuhunsa yhdeltä vaimonpuolelta, joka torilla piti kauppaa kaalin
kanssa. Kerran tuli sama elefantti villiin, juoksi vimmoissansa katu
kadulta, polki, särki, tappoi ja hävitti, mitä eteen sattui, tuli
lopulta torillenkin ja kaasi pienet yksinäiset kauppapuodit ylösalaisin
tavaroinensa. Kuin mainittu kaalinkauppias-vaimo näki, mitä hirmuista
ryskettä elefantti piti, juoksi hän kerkeämiseen pakoon ja unhotti
hädissänsä pienen kolmivuotisen tytärlapsensa puotiin, jossa se oli
lattialla leikittemässä.
Kuin elefantti tuli sen puodin kohdalle ja näki lapsen pelvosta
lattialla värisevän ja huutavan, muisti hän heti siinä puodissa usein
syödä saaneensa, tyhjensi kärsällänsä ison korin kaaleista tyhjäksi,
pani lapsen sisään ja nosti sen kärsällänsä tiskille. Jäi sitte vielä
vähäksi aikaa sen viereen ikänkuin odottamaan, eikö kukaan tulisi
lapsesta huolta pitämään. Viimein läksi hän siitä, nuuruksissa ja juuri
kuin katuen ja häveten pahoja töitänsä, hiljaisesti kotiinsa.
Jokainen Antiokin sotaelefanteista kantoi seljässänsä 33 sotamiestä ja
päälliseksi sen miehen, joka eläintä ajoi ja hallitsi. Se sama mies
oli epäilemättä Indian maalta, yhdessä elefantin kanssa sieltä tullut
ja elefantin tavat lapsuudesta tuntemaan harjauntunut. Semmoisia
elefantin johdattajia sanotaan _kornakk'eiksi_. Niitten pitää olla
luonnostansa tasaiset, älykkäät ja tarkat ihmiset, jotka tuntevat
elefanttinsa mielen ja tavat, muuten tämä kornakkiansa ei suvaitse
eikä tottele. Mutta kuin kornakki on mielenperäinen, niin on elefantti
hänelle hyvin kuuliainen, pitää hänen oikein rakkaana ja nostaa hänen
kärsällänsä joka kerta ajoon lähtiessä omalle päälaellensa, josta
kornakki häntä ajaa. Tällä ajaessa ei ole ruoskaa eikä ohjia, eikä
mitään muuta kuin pienoinen, koukkupäinen rautakeppi kädessänsä, jolla
hän viittaa elefantille, mihin pitää mennä ja mitä tehdä.
Elefantti on kaikkein vahvin kuormankantaja ja myös hyvin harras ja
uuttera siihen työhön. Hänen selkäänsä vyötetään konstikkaasti tehty
satula ja sen päälle kahden sadan leiviskän kuorma, jonka hän itse
kärsällänsä nostaa vähitellen selkäänsä ja sovittelee paikallensa.
Suurisukuiset ja rikkaat, joilla on siksi varaa, pitävät elefantteja
matkainsa tähden, ja ajavat niitten seljässä, jota varten he rakentavat
sinne kauniit kamarit ovilla ja akkunoilla, joissa taitavat maata, istua
ja kävellä, kuin muissakin huoneissa.
Niinkuin edellisestä raamatunkin luvusta havaitsemme, käytettiin
elefantteja ennen vanhaan sodassakin, ja niin tehdään vieläkin
monessa Indian maassa. Mutta siitä ajasta alkaen, kuin kruuti tuli
tutuksi, ja tykkejä ruvettiin sotakaluina käyttämään, elefantista
sodassa ei ole suurta apua, sillä hän tavallisesti ammutaan kuolijaksi,
ennenkuin ennättää päälle karata.
Elefantit elävät kahdenkin sadan vuoden vanhaksi, mutta tavallisesti
kuolevat he jo sadan viidenkymmenen vuoden iässä. Kahdenkymmenen vuoden
vanhana ovat he täysikasvuiset ja alkavat poikia, kantavat 80 viikkoa ja
synnyttävät yhden, harvoin kaksi sikiötä kerrallansa.
Metsäelefantit kulkevat isoissa laumoissa, 30 ja 40 eläintä yhdessä
koossa. Aljut elefantit ovat syntyneet aljuista vanhemmista taikka
kuitenkin aljusta emästä.
_Lönnrot_.