En tiedä, rakas lukijani, tunnetko uudemman ajan historiata, vai onko
tämä aika sinulle ihan outoa ja pimeätä. Se nyt ei liene sinun oma
vikasi: et ole ehkä ollut tilaisuudessa käydä koulua, etkä myöskään
lukea minkäänlaista kansain historiata. Mutta siihen saat tilaisuuden,
jos kirjakaupasta ihmiskunnan historian ostat, sillä semmoinen löytyy
siellä Suomenkin kielellä. Kallis se ei ole, ja siitä saat paljon
opettavaa ja huvittavaa tietoa. Kuin esim. luet vuoden 1812 tapauksista,
niin hämmästyt, miten silloin sotia käytiin Europassa. Saat siitä lukea
Ranskanmaan keisarista Napoleon I:stä, joka silloin levitti pelkoa ja
hätää koko Wenäjänmaan asujamille. Hän oli vitsauksena Jumalan kädessä
rankaisemaan Kristuksesta ja totisesta Jumalan pelvosta luopuneita
kansoja. Hän oli kukistanut koko Europan mannermaan, mutta Wenäjä seisoi
vielä häntä vastaan. Tätäkin maata hän tahtoi valloittaa ja niinmuodoin
laskea viimeisen kiven siihen suureen Paapelin torniin, jota hän
miekallansa oli rakentanut, luullen olevansa kukistamattoman. Hänellä
oli 617 tuhatta hyvästi varustettua miestä, joilla astui yli
Niemeninjoen ja löi Wenäjän sotajoukot toinen toisensa perään.
Ilmoitukset Napoleonin voitoista ja Wenäläisten tappioista vaikuttivat
surua ja murhetta keisari Aleksanteri I:n hovissa; rohkeus ja uskallus
alkoi kaikilta kadota. Mutta yksi mies oli, joka ei antanut surusanomain
sotatantereelta mieltänsä painaa; hän oli levollinen, rohkea ja
iloinenkin. Se mies oli ruhtinas Galitsin. Keisari Aleksanteri älysi
ruhtinaan rauhallisen mielentilan ja ihmetteli sitä. Kerran sattui
ruhtinas tulemaan keisarin työhuoneesen, jossa silloin ei ollut ketään
muita. "Miksikä te, hyvä ruhtinas, olette niin levollinen ja huoletoin?"
kysyi keisari. Vastaukseksi otti ruhtinas taskustansa pienen piplian ja
ojensi sen keisarille antaaksensa. Keisarin kuin piti juuri ottaa pyhä
kirja käteensä, putosi se laattialle. Ruhtinas otti piplian ylös niin
avonaisena kuin se oli sattunut laattialle pudotessaan jäämään, ja antoi
sen keisarin käteen. Avonainen luku oli Psaltarin 91 psalmi, jonka
ensimäisiä värsyjä keisari silmäeli ja luki heti paikalla ruhtinaan
kuullen: "_Joka korkeimman varjeluksessa istuu, ja kaikkivaltiaan
varjossa oleskelee; hän sanoo Herralle: minun toivoni ja linnani: minun
Jumalani, johonka minä uskallan_." -- "Ah, jospa Teidän Majesteettinne
tätä toivoa ja linnaa etsisitte ja siihen pakonne ottaisitte!" lausui
ruhtinas, kuin keisari mainitut värsyt oli lukenut. Aleksanteri astui
hiljaisesti huoneen toiselle puolelle, rupesi piplia kädessä istumaan ja
luki siitä avaantuneen luvun alusta loppuun asti.
Kohta sen jälkeen keisari määräsi kaikissa valtakuntansa kirkoissa
pidettäväksi yleisen katumus- ja rukouspäivän. Keisarillisen hovin
kirkossa vietettiin myös tämä päivä, ja kaikki hovin jäsenet olivat
siinä silloin läsnä. Pappi, joka rukouksen piti, oli, tietämättä mitään
keisarin ja ruhtinas Galitsinin kohtauksesta, valinnut saarnansa
tekstiksi kaksi ensimmäistä värsyä 91 psalmista. Jälkeen puolenpäivän
kutsutti keisari toisen hovisaarnaajansa tykönsä ja käski hänen lukemaan
jonkun luvun pipliasta. Pappi avasi piplian ja rupesi lukemaan psaltarin
91 lukua. "Taukoa!" huusi keisari, joka luuli ruhtinas Galitsinin
puhuneen pappien kanssa ja käskeneen heitä mainittua lukua pipliasta
keisarille saarnaamaan ja lukemaan. "Kuka teitä on käskenyt tätä psalmia
nyt juuri lukemaan?" kysyi keisari. "Jumala itse," vastasi pappi
vakaisella äänellä, ja katsoi rohkeasti keisaria silmiin. "Mitä sillä
ymmärrätte?" kysyi keisari. "Teidän Majesteettinne käsky tuli minulle
aivan odottamattomasti ja se hämmästytti minua paljon," vastasi pappi.
"Syvästi sydämessäni tuntien, miten tärkeätä se olisi, että täksi
juhlalliseksi hetkeksi saada sovelias luku pyhästä raamatusta valituksi,
lankesin minä polvilleni ja rukoilin Jumalaa minulle osoittamaan ne
värsyt, joita minun nyt pitäisi lukeman, ell'ei Teidän Majesteettinne
itse niitä määräisi. Rukoellessani muistui mieleeni 91 psalmi, joka niin
lujasti tunkihen minun ajatuksiini, että minä katsoin sitä rukoukseni
kuulemiseksi."
Keisari ei virkkanut mitään, vaan vaipui syviin ajatuksiin. Hän
huomasi Herran puhuvan hänelle sanassansa merkillisellä tavalla. Hänen
sieluunsa syttyi tämän sanan kautta järkähtämätöin luottamus Jumalaan,
sotajoukkojen Herraan. Hän uskoi nyt, että Jumala olisi parain tuki ja
turva hädässä, ja tämä usko kasvoi lujaksi vakuutukseksi. Sen uskon
kautta hän itse ja hänen uljas kansansa oppi Jumalaan luottamaan, ja
Jumala kukisti ilman ihmisellisittä aseitta voimallisen Napoleonin ja
hänen suuren sotajoukkonsa tomuun ja tuhkaan, pelastaen siten
Wenäjänmaan vihollisen vallasta.
Ah, jospa keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat, samoin kuin kansatkin, aina
ottaisivat pakonsa piplian Jumalaan! Hänessä he löytäisivät vahvemman
tuen ja paremman avun kuin linnoituksissa ja kanooneissa sekä sodan
kaikissa taidoissa ja keksinnöisssä.
_Polén_.