Tämä Lapin ja Suomen pohjais-puolella oleva haarasarvinen eläin, jonka
lihaa mieluisesti syödään, jonka nahasta Lappalaiset tekevät itsellensä
vaatteita ja turkkeja, ja jota he pitävät hevosenansa, kutsutaan, kuin
se on kesu, _poroksi_ eli _aljuporoksi_, mutta villinä _peuraksi_ eli
_petraksi_; tätä eroitusta ei oteta kuitenkaan aina vaariin, mutta
molempia nimiä sanotaan vuorottaisin. Naarasporon nimi on _vaadin_
taikka _vaaja_. Uros- (eli koiras-) poron nimi on _hirvas_ sekä myös
_härkä_. Muutoin niillä on eri nimet ikänsä jälkeen: _vasa_ eli
_vasikka_ on yhdenvuotinen poro, _vuonilo_ kahdenvuotinen vaadin,
_urakka_ kahdenvuotinen uros, _vuossa_ kolmenvuotinen uros;
kolmenvuotinen vaadin kutsutaan paljaastaan _vaatimeksi; kuntus-härkä_
ja _kuntus-vaadin_ ovat neljän vuotiset porot ja kelpaavat jo silloin
ahkion eteen; _kosotus, maakkana, nimiloppu_ eli _aika härkä_ on
viidenvuotinen ja sitä vanhempi uros. Vaatimen nimi, joka ei vielä ole
poikinut, on _stainakka_, ja mahovaatimen _ruuno_.
Peura (eli poro) kuuluu imettäväin eläväin luokkakuntaan ja on
2-sorkkaisten pääsukua. Sen pituus on kahden kyynärän paikoilla ja
korkeus liki puolentoista; kuitenkin ovat villit eli peurat suuremmat
kesuja, ja metsissä asuvat suuremmat kuin tuntureissa elävät. Pää on
joksikin pitkä; kuono on paksu- ja lyhytkarvainen; silmät suuret ja
ikäänkuin ulos pullistuneet; korvat pitkät ja munanmuotoiset; kaviot eli
sorkat suuret ja leveät. Koko ruumis on peitetty tihiöillä karvoilla,
jotka kaulalla ja häppäillä ovat pitemmät ja valkoiset. Häntä on yli- ja
alapuolelta valkoinen; niin myös reidet takapuolelta ja jalat yli
sorkan. Kuonon ylipuoli ja silmäin ympäristöt ovat mustat; selkä ja maha
mustanruskeat. Muutoin muuttavat he karvansa vuoden jälkeen, niin että
ovat kesällä mustemmat ja talvella valkoisemmat eli harmaammat.
Muutamissa paikoissa, niinkuin Jokmok-nimisessä pitäjässä Lapinmaalla,
kuuluu olevan varsin valkoisia peuroja, jotka semmoisina pysyvät sekä
kesällä että talvella.
Sarvet ovat monihaaraiset, mutta vaatimen sarvet ovat vähän
pienemmät. Ne kaksi haaraa, jotka menevät silmäin ylitse, kutsutaan
_silmän-kaihtimiksi_, mutta hakataan enimmiten pois, sentähden että ne
ovat esteenä poron syödessä eli jäkälöitä jyrsiessä. He pudottavat
vuosittain sarvensa, vaikka ei samalla aikaa; uroot syksyllä ja vaatimet
keväillä, koska ovat poikineet. Vaatimella on neljä udarta. Peuran
kulkeissa eli juostessa kuuluu ääni juuri niinkuin päreitä taitetaan,
jonka sanotaan tulevan siitä, että sivulla olevat pienet sorkat lyövät
itse sorkkaa eli kaviota vastaan.
Näitä eläimiä ei löydy enää kuin Europan, Aasian ja Amerikan
pohjaisimmilla puolilla; mutta ennen maailmassa on niitä löytynyt
Saksankin maalla. Niin kirjoittaa se kuuluisa Roomin sotasankari Julius
Caesar, joka eli vähän ennen Kristuksen syntymää, että Saksalaiset
tekivät itsellensä vaatteita peuran nahoista. Niin myös on 14:ssä
vuosisadassa löytynyt peuroja Ranskanmaan ja Hispanian välillä olevain
Pyreneanvuorten tienoissa. Ei ole sentähden ihmeteltävä, jos niitä olisi
Ruotsin eteläisissäkin maissa ollut, jota on siitä arvattu, että siellä
on muutamissa paikoissa löydetty peuran sarvia.
Peurat eli villit porot ovat mielellänsä enimmiten suurissa joukoissa.
Usein niitä tavataan sata ja enemmänkin yhdessä. Kesuja eli aljuporoja
on Lappalaisilla suurissa laumoissa. Ne ovat heidän rikkautensa, joka
määrätään lauman suuruuden jälkeen. Niitä Lappalaisia tavataan, joilla
on tuhat poroa; mutta tavallinen omaisuus on kaksi ja kolme sataa. Porot
pidetään ulkona joka vuodenaikana, eivätkä tule milloinkaan sisälle
huoneisiin. Kesäisenä aikana niinkuin myös keväillä ja syksyllä muutamat
palkivat (eli hakevat elatuksensa) lumivuorten välissä tuntureissa ja
talvella metsämaissa; niitä kutsutaan _tunturiporoiksi_ ja ne
ovat pienimmät kaikista poroista. Niitä taas, jotka aina palkivat
metsämaissa, kutsutaan _metsäporoiksi_, ja ne ovat pienemmät peuroja,
mutta suuremmat tunturiporoja. Näiden eläinten ruoka on kesällä ruohoja,
lehtiä, marjoja, sieniä ja senkaltaista, mutta talvella peuranjäkälöitä,
joita ne vainunsa kautta tuntevat olevan lumen alla. Koska _naavikko_
(eli jäkälämaa) on niin syöty, ett'ei siellä enää ole _luppoja_ (eli
jäkälöitä), niin Lappalainen hakee poroillensa toisen _palkimen_.[1]
Eikä hän talvis-aikana tarvitse muuta kuin vaan seurata porojansa: johonka
ne pysähtyvät ja rupeavat kaivamaan lumeen, siihen hän saapi tehdä
_kotansa_ (majansa), sillä siinä on poroille jäkälöitä. Lappalaisilla on
koiria, jotka pitävät karjan koossa. Jos porot rupeavat erkaumaan paljon
toisistansa, niin koirat juoksevat haukkuen ympäri ja ajavat ne taas
yhteen.
Juhannuksen aikana ruvetaan vaatimia lypsämään, ja sitä kestää aina
Lokakuuhun asti. Heinäkuussa, joka paras maidon aika on, lypsää
kohtuullinen vaadin neljänneksen kannua vuorokaudessa. Poron maito on
voimallisempi kuin lehmän. Siihen sekoitetaan paljo vettä, jota ilman se
on kovin väkevä syödä. Siitä maidosta, jota ei tuoreena nautita, tehdään
juustoa ja myös voitakin, mutta varsin harvoin. -- Joulun aikana ovat
porot lihavimmat teurastettaa.
Lappalainen saa elatuksensa poron lihasta ja maidosta; sen nahasta tekee
hän vuoteensa ja vaatteensa; suonista lankaa, jolla hän ompelee
vaatteensa; luista saapi hän lusikoita. Kesällä porot kantavat kuormia,
mutta talvella ne pannaan vetämään _ahkiota_ eli _pulkkaa_ (joka on
Lappalaisen veneenmuotoinen reki). Ajaminen ahkiossa on varsin hupainen,
ja poro juoksee nopiasti; mutta siihen pitää olla tottunut. Välistä
tapahtuu, että poro juostessansa suuttuu, kääntyy ympäri ja rupeaa
etujaloillansa pieksämään sitä, joka istuu ahkiossa; hänellä ei ole
silloin muuta neuvoa kuin kaataa ahkio kumoon ja nakkauta sen alle. Poro
pieksää vähän aikaa ahkion pohjaa, siksi että leppyy, ja rupeaa sitten
taas juoksemaan.
Peurain kokousaika on lopulla Syyskuuta eli Mikkelin aikana. Villit eli
peurat kokoutuvat silloin suuriin joukkoihin. Uroot tappelevat niinkuin
koirat ja puskevat toisiansa; välisti tapahtuu, että kaksi peuraa
sarvillansa niin takertuu toinen toiseensa, ett'eivät enää pääse
erillensä, mutta heidän täytyy siihen paikkaan kuolla nälkään. Vaatimet
poikivat Toukokuussa paljaalle maalle tahi lumelle, yhden, varsin
harvoin kaksi vasikkaa. Vasikka, joka on pieni ja hoikkasäärinen, voipi
jo muutamaan päivän perästä seurata emäänsä, joka hellästi hoitaa sitä
ja, jos se on kadonnut, hakee sitä surkeasti röhkyen. Peuroja
pyytäessänsä eli ampuessansa kuuluvat Lappalaiset Norjan puolella
ottavan koiran kanssansa, joka hakee ylös peuran jäljen ja seuraa niitä.
Havaittuaan olevansa liki sitä paikkaa, jossa peura makaa, sitoo
Lappalainen kiinni koiran kuonon, ett'ei se hauku. Jos hän ei ole
kuolijaksi ampunut, mutta vaan haavoittanut peuraa, että se vielä
saattaa juosta pakoon, päästää hän koiran irti sitä ajamaan. Enimmiten
kuuluu peura siiloin kääntyvän ympäri puskeaksensa koiraa, ja sillä
aikaa ennättää Lappalainen uudestaan laahata pyssynsä. -- Koska
semmoinen hanki on, että se kantaa suksimiehen, vaan ei peuraa, ajaa
Lappalainen sitä hiihtäen, ja tappaa sen taikka pyssyllä tahi keihäällä.
Peuroja pyydetään myös ansoilla, ja ne tulevat pian kesuiksi.
Porojen sanotaan elävän 16 ja vielä 21:kin vuoden vanhoiksi. Peurat
taitavat elää vielä vanhemmiksi.
Lopuksi on mieleni tähän panna, mitä 1776 vuoden ruotsinkielisissä Turun
aviiseissa on kirjoitettu _Poronkorjuusta Paltamon pitäjässä_.
"_Kiannon_ kylässä, joka Paltamon kylistä on likinnä Kuusamota, on
talonpojilla poroja. Ensi sulalla päästetään porot metsään poikimaan.
Porot erkauvat toisistaan ja elättävät itsensä koko kesän ruohoilla,
kortteilla, petäjän ja kuusen haoilla ja olletikin haavan lehdillä.
Peuran-jäkälöistä eivät ne sillä aikaa huoli. Syksyllä kokouvat ne taas
suuriin joukkoihin; enimmiten semmoisissa paikoissa, joissa ovat
talvella harjauneet saamaan jäkälöitä. Kuitenkaan ei se aina tapahdu,
mutta talonpojat saavat välistä pari viikkoa ja kauemminkin aikaa hakea
peurojansa.
"Syksyllä, ensi lumella, pyydetään porot taas, sillä lailla että otetaan
kiinni yksi poro, joka on kaikista kesuin, ja sen kaulaan ripustetaan
kello. Tämä kellokas talutetaan aidattuun paikkaan, jota kutsutaan
_poronpelloksi_, ja johonka kaikki muut porot seuraavat. Siellä saadaan
ne ilman suuretta työttä kiinni.
"Talvella elätetään porot tutuilla paikoilla, joissa kasvaa jäkälöitä.
Vanhin ja kesuin poro sidotaan, kello kaulassa, vissiin paikkaan
metsässä, jossa on jäkälöitä, ja kaikki muut porot pysyvät likellä sen
ympärillä; kuin kellokas sieltä talutetaan, seuraavat muut jäljestä.
"Taitavat ja toimelliset maanmiehet kokoavat myös jo syksyllä, paljaalta
maalta, jäkälöitä pieniin läjiin ja rukoihin, jotka talvella viedään
kotiin, poroille elannoksi, koska sattuu olemaan paljo ajoja, ett'ei
niitä saata päästää metsään. Muutamat Iiläiset ja Kemiläiset kuuluvat myös
kokoavan näitä jäkälöitä ruuaksi karjallensa, joka niistä voipi varsin
hyvin. Ennenkuin niitä annetaan karjalle syödä, pannaan ne ensin suuriin
ammeisiin, joihin kaadetaan kuumaa vettä päälle, ja annetaan sitten
hauteena eläimille, jotka niitä kuuluvat mieluisasti syövän.
"Kolmen vuoden vanhoina ruvetaan poroja harjoittamaan ahkion eteen.
Talvella pidetään niitä olletikin vetämään lumessa. Niillä ajaa
talonpoika heinänsä kotiin ja viljansa huuhtamailta; niillä tekee hän
käräjä- ja muut matkansa. Joka talossa, jolla on poroja, taidetaan
syksyllä teurastaa 8, 10 ja vielä 14:kin kappaletta; hyvästä
härkäporosta taidetaan saada 8 leiviskää lihaa ja 2 leiviskää talia."
_Keckman_ (Turun Wiikko-Sanomissa v. 1823).