Kultalan kylä oli nyt oikea kultakylä. Siellä se seisoi satoisimpain
kryytimaiden keskellä, ikäänkuin peitettynä hedelmäpuilta, piiritettynä
niityiltä ja kultaisilta jyvämailta, juuri kuin Paradiisissa. Tiet
peltoin välillä olivat siivotut ja sileät niinkuin polkutiet
kryytimaissa, ja molemmin puolin maanteitä oli istutettu hedelmäpuita
niin kauas kuin kylän alustaa oli.
Ja joka sinne tuli, ei luullut tulevansa johon-kuhun kylään, vaan
komeaan markkinapaikkaan tahi pieneen kaupunkiin. Sillä huoneet olivat,
jos ei juuri suuret, kuitenkin kaikki hyvin raketut ja hyvässä korjuussa
ylähältä alas asti; akkunat olivat kirkkaat ja selkeät; ovet ja pielet
aina pestyt ja maalatut, huoneet olivat melkein kaikki tiilikatoilla,
sillä yhteisen kylänasetuksen kautta olkikatot olivat kielletyt valkean
vaaran tähden. Koska uutta kattoa pantiin, niin se piti tiilillä
katettaman. Monella katon harjalla myöskin nähtiin ukontulen-johdattaja;
melkein joka akkunassa kukkia; taloin vieressä oli pieniä sievästi
siivottuja kryytimaita ja niissä hyvästi hoidettuja mettiäis-pesiä.
Ihmiset jokaista kadulla tervehtivät ystävällisesti, ja sanoivat
toisillensa sivuitse mennessä vilpittömiä leikkisanoja. Kyllä näkyikin
heidän päältänsä, että he elivät suosiossa keskenänsä ja olivat oloonsa
tyytyväiset. Eikä saattanutkaan olla muutoin. Myös arkipäivinäkin
töissänsä kaikki olivat, ei koreissa, vaan puhtaissa ja sievissä
vaatteissa; ei nähtykään likaisia ryysyjä. Nähtiin kyllä ruskeoita ja
ahvettuneita kasvoja, mutta ei likaisia eikä siivoamattomia pörröpäitä;
voimaa ja terveyttä loisti kaikkein silmistä. Muiden kyläin nuoret
miehet kernaimmin katsovat Kultalan tyttöjä; sillä ne olivat ei
ainoastaan varsin sievät ja näppärät, mutta myös talouden töihin
tottuneet, taitavat ja säästäväiset. Moni rikas muun kylän talonpoika
otti vaimoksensa tytön Kultalasta; jos ei sillä ollutkaan paljo rahaa,
oli kuitenkin paljo hyviä avuja. Ja jos nuori mies Kultalasta aikoi
naimisiin, sai hän valita maakunnan tyttäristä. Harvoin Kultalan mies
sai vasikannahan, jos olikin tyttärellä enemmin tavaraa; sillä se
tiettiin tulevan hyviin käsiin. Sekin varsin paljon kartutti kylän
hyvää oloa ja voimaa.
Ett'ei Kultalassa nähty kerjäläisiä ja joutilaita, on tiettävä. Mutta ei
edes nähty ulkonäöltäkään köyhiä ihmisiä. Sillä vaivaisten-huoneen
asukkaillakin oli kyllänsä syödä ja juoda ja siivo puku. Joka meni
pienimpäänkin, köyhimpään taloon, luuli tulevansa herrashuoneesen.
Laattiat olivat puhtaat, penkit, tuolit, pöydät ilman liatta ja viatta,
akkunat ja peilit aivan kirkkaat -- lyhyesti sanottu, ei ollut niinkuin
monen talonpojan likaisissa huoneissa muissa kylissä. Teki oikein mieli
asua siellä näiden kunnon ihmisten kanssa.
Kesällä, sunnuntaipäivinä, kuin oli kaunis ilma, oli Kultalassa iloinen
elämä. Siellä oli paljo ihmisiä kaupungista. Se suuri, uudesta rakettu
kestikievaritalo, jonka -- kukapas olisi uskonut? -- yksi niistä
kahdesta-neljättä köyhästä kullantekijäin-liittolaisesta oli perinnön
kautta ja ostamalla omaksensa saanut, oli täynnä kaupunkilaisia, jotka
nauttivat virvoituksia. Toiset tulivat tuttavain talonpoikain
huoneisiin: istuivat siellä kryytimaissa, nauttien maitoa, hedelmiä,
mettä tahi mitä oli muita kylän herkkuja; taikka istuivat viheriäisessä
ruohossa leikiten ja iloiten; tahi puhtailla penkeillä huoneiden edessä
varjossa, katsellen sivuitse edes ja taas kulkevia ihmisiä; elikkä he
tulivat pihlajan tykö, kussa kylän nuorukaiset välistä tanssasivat
toisten laulaessa tahi soittaessa. Ymmärrettävä on, että nämät kaupungin
herrasväet eivät olleet kiittämättä ja kostamatta tätä iloa ja
huvitusta, jota he Kultalassa nauttivat, ja kaikki vieraiden varaksi
tehdyt rakennukset ja kaunistukset huoneissa ja kryytimaissa kyllä
maksoivat vaivan ja kulutuksen. Myös talvellakin tuli usein vieraita
reellä ajaen. Ja missä olikaan parempaa tahi hupaisempaa paikkaa?
Muiden kyläin asukkaat tätä näkivät ja kuulivat, ja olivat kummissaan,
miksi heillä myöskin ei ollut niin. He jo luulivat täyteen toteen, että
Kultalalaiset tunsivat taikoja. Mutta siihen sijaan että olisivat
kuulustelleet, millaiset ne taijat olivat, jäivät he vaan istumaan
vanhaan likaansa, ja elivät niinkuin ennenkin. He osoittivat vaan
kateutta ja vainoa Kultalasta puhuessa, ja pilkaten sitä kutsuivat
kullantekijäin kyläksi. Mutta tämä _liikanimi_ ei ollut mikään _likanimi_.
Eivätkä siitä Kultalaiset paljon huolineet. Sillä mihin vaan tulivat,
heitä kohdeltiin kunnialla ja hyvyydellä. He elivät tätä hyvää
elämätänsä, ja olivat niin muodoin iloiset. Koko viikon työtä tehtyänsä
he pitivät sunnuntain oikeana lepopäivänä. Krouviin he nyt eivät
menneet. Olipa heillä kotonansa virvoittavia juomia. Mutta talvella
nuorukaiset usein tanssasivat. Muutamat miehet ja pojat olivat
kouluttajalta, Juhanalta, oppineet viulua soittamaan ja pilliä
puhaltamaan. Ja olivatkin jo melkoiset mestarit. Usein nuoret laulua
oppineet pojat ja tytöt lauloivat yhteisesti suuria, koreita veisuja,
joita tuskin sai kuulla kaupungissakaan. Vanhat miehet ja vaimot kävivät
perheineen illoilla toistensa tykönä, kussa heitä ravittiin
talonpoikaisella ruualla, ja aika vietettiin iloisilla ja
ystävällisillä puheilla. Juopuneista ihmisistä, tappeluista, riidoista,
käräjäinkäynnistä tai muusta ylöllisyydestä tahi irstaisuudesta ei
kuultu puhuttavankaan. Sillä sekä parempi olo että koulussa saatu
parempi oppi oli heidät totuttanut kunniallisempaan ja siistimpään
elämään, jota muutoin ei havaittu muissa kylissä. Jo ensi näöltä
kaupungissa tunnettiin ja eroitettiin Kultalalaiset muista talonpojista.
Heidän pukunsa oli yksinkertainen ja puhdas, ei liian pulska tahi
kallis, heidän puheensa hiljainen ja siivo, heidän käytöksensä oli ilman
ulkokultaisuutta, mutta tarkka, hyväsydäminen ja siisti.
Ei pidä kuitenkaan uskoa, että tämä siisti ja kiitettävä elämä tuli
ainoastaan opetuksesta ja ihmisten paremmasta tilasta; kylän yhteiset
asetukset myöskin paljon vaikuttivat. Sillä muutamat talonpojat,
tultuansa rikkaammiksi, tahtoivat taas ruveta elämään ylöllisesti ja
suunnattomasti. Muutamat tahtoivat tulla ylpeiksi, antoivat
tyttärillensä ylimäärin pulskia vaatteita, pukivat itsensä kalliisiin
verkoihin ikäänkuin kaupungi herrat, ja pyysivät kaikin muodoin elää
suuresti. Toiset rupesivat taas kortteihin elikkä viinaklasiin
krouvissa. Mutta tätä suuresti pahastuivat kaikki kunnon ihmiset, ja he
sanoivat: "joko nyt taas ruvetaan sillä tavalla elämään, ja pitääkö taas
ruveta kaikki menemään takaperin!" Ja oli yhteinen mielipaha ja
närkästys niitä vastaan, jotka luopuivat yksinkertaisesta, kiitettävästä
elämänlaadusta; ja vaadittiin, että kylän hallitusmiesten piti paremmin
ja tarkemmin valvoa hyviä tapoja kylässä.
Tämä hallitusmiehille tehty soimaus ei ollenkaan tehnyt pahaa mieltä
heille, mutta siihen sijaan heitä oikein ilahutti. Ja niin tuli toimeen
yhteinen ankara kylänasetus; siinä oli kielletty kaikki kopeus ja
ylöllisyys vaatteissa ja joka ijälle määrätty hänen pukunsa; kortin
pelille ja kaikelle pelille rahasta ja rahanarvosta, juopumiselle,
sadatuksille ja hävyttömille puheille, tappeluksille ja muulle
vallattomuudelle määrättiin kova rangaistus ja sakko. Tästäpä tuli,
ett'ei kukaan ylpeillyt eikä ylöllisiä noudatellut; että jos tulikin
joskus kellenkään halu tehdä mitään ylöllistä, hävitöntä tahi väärää,
häntä kuitenkin siitä peljätti ja esti häpeän ja rangaistuksen pelko.
Joka vuosi tämä asetus luettiin koko kansalle. Silloin piti vanhain ja
nuorten, miesten, vaimoin ja lasten olla kuulemassa. Jos nähtiin
tarpeelliseksi, niin tehtiin lisäyksiä. Ja koska se oli ylösluettu,
kysyi aina ensimmäinen hallitusmies: "Tahdotteko noudattaa ja seurata
tätä asetusta, joka on hyvän voimamme, sopumme ja kunniamme perustus?"
-- Ja kaikki, sekä vanhat että nuoret, vastasivat yksimielisesti
korkialla ja selkeällä äänellä: _Me tahdomme_.
_Keckman_ (Kultala).