Entiseen aikaan oli Kultalan kylä ollut jotenkin voimakas; ei juuri ylen
rikas, mutta niin että joka talossa elettiin hyvin. Mutta nyt oli siellä
varsin huono tila ja köyhyys. Rikasta eli varakasta ei ollut kuin juuri
muutama talonpoika, krouvari ja mylläri. Muitten tykönä oli köyhyys ja
viheliäisyys silminnähtävät. Sadasta talonisännästä lähetti
kaksikymmentä lapsensa kerjäämään; kuusikymmentä tulivat jotenkuten
aikaan, vaikka sangen velkaantuneet, ja vaan muutamat olivat vielä niin
voimassa, että jaksoivat ulostekonsa maksaa ja pystössä pysyä.
Jo huoneitten ulkonäöstä taittiin arvata, kuinka huonosti sisällä mahtoi
olla. Seinät olivat monessa mutkassa, katot tuulelta raiskatut ja
sillensä jääneet, ilman korjaamatta; akkunanklasit rikki ja reijät
rievuilla kiinni tukitut tahi tuohilla paikatut. Kuin sisälle
mentiin, tuli paha löyhkä eli haju vastaan; likaa oli joka paikassa,
pöydät ja penkit pesemättä, laattia oli sekä rikki että myös musta,
juuri kuin ei olisi koskaan nähnyt vettä; niin siihen oli likaa
paatunut. Samassa tuvassa, jossa ihmiset asuivat, nähtiin porsaita ja
kanoja, ja vielä sikojakin ja vasikoita. Varsin harvat olivat ne, joissa
oli eri huone eli kyökki, kussa ruuat keitettiin, mutta kyökkikaluja eli
keittoaseita oli aivan vähä, ja nekin myös huonoja eli kelvottomia, ja
makasivat siellä ja täällä pesemättä. Kryytimaissa ei ollut yhtään
siivoa tahi järjestystä; hyvä kyllä, jos saatiin potaatteja sikain ja
ihmisten tarpeeksi. Aidat olivat kehnot, ett'eivät estäneet sikoja ja
muita eläimiä sisälle pääsemästä. Huoneitten edessä oli sontaläjiä, ja
niiden päällä ja ympärillä huiskin haiskin peltoaseita, puita, halkoja
ja kaikenlaisia kaluja, joita muutoin ei saatu katon alle. Miehet ja
vaimot kulkivat rikkinäisillä tahi paikatuilla, likaisilla vaatteilla
eli ryysyillä, usein viikoittain ilman silmiänsä ja käsiänsä pesemättä.
Heidän pienet lapsensa saivat usein puoleen päivään asti kätkyessä maata
ilman korjuuta, ja jotka olivat vähän vanhemmat, juoksivat ulkona
melkein alastomina taikka rypivät tunkiolla, tahi sisällä uunin takana.
Ei ollut siis ihme, jos sellainen saastaisuus siitti kaikenlaisia
tauteja. Mutta ennenkuin ymmärtävää ja oikein oppinutta lääkäriä
haettiin, niin mentiin jonkun vanhan ämmän, tahi tietäjän, tahi noidan,
taikka puoskarin, tahi senkaltaisen tykö, joka ei muka niin suurta
maksoa vaatinut. Ja jos isäntä tahi emäntä oli sairas, ett'ei kyennyt
työhön, silloin kävi talouden työt kaikki takaperin. Tässä hädässä
täytyi sentähden myydä talon irtainta kalua tahi viljaa tahi karjaa,
tahi joku osa talon maatakin, taikka rahaa lainata suurta korkoa
(intressiä) vastaan. Ja näin sitten elettiin siksi että velka oli
suuremmaksi kasvanut, kuin että sitä maksaa voitiinkaan: josta
luonnollisesti seurasi ulosotto eli kaiken tavaran poismyyminen
auksjonin kautta, ja niin tultiin vaimoineen lapsineen maantielle.
Varakkaammilla ja rikkaammilla talonpojilla oli toki paremman näköinen
elämä, enemmin tavaraa ja kaluja sekä vaatteita. Mutta tavattiinpa
heilläkin paljo kyllä siivottomuutta ja huolettomuutta. Sillä
alinomaa joka haaralla ympärinsä nähden silmäinsä edessä naapurein
kerjäläis-elämää ja saastaisuutta, harjausivat hekin siihen, ett'eivät
pitäneet juuri paljon parempaa siivoa. Arkipäivinä he olivat likaisissa
ryysyissä; mutta sunnuntaina siihen sijaan he ylpeilivät koreissa ja
tyyriissä vaatteissa. Eikä heillä ollut muuta puhumista, kuin valituksia
pahoista ajoista, esivallasta ja kylän väestä. Sillä kuin melkein kaikki
taloudet kylässä olivat velkautuneet, niin harvat olivat, jotka voivat
maksaa. Ja kuin, sitte viimeisen sodan, seurakunnalla oli suuri, monen
tuhannen ruplan velka, lankesi korkojen ja kaikkein yhteisten ulostekoin
makso varakkaampain niskoille. Tästä he olivat pahoilla mielin ja
murisivat.
Muutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan, ja alinomaa kuului
riitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi
toista; jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei
ollut uskoa eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät
kadehtivat rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä,
jotka hädässänsä heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi suuren
korkorahan, 12, 20 ja enemmänkin sadalta, ilman että se heidän
sydäntänsä liikutti taikka omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan
kokivat sitä kostaa konnan tavoin; salaa he vahingoitsivat rikkaiden
puita ja istutuksia, varastivat kryytimaan kasvuja ja puiden hedelmiä,
kanoja ja halkoja, ja mitä vaan eteen sattui, jota helposti saattivat
ottaa. Ei siellä ollut sanaan eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin
välillä oli alinomaa vainoa, riitaa ja toraa. Tätä näkivät lapset joka
päivä, eivätkä parempaa oppineet.
Vaikka nyt kansa oli näin silminnähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka
jokainen moitti esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka
rahaa kenelläkään, koska tarpeelliset maksot piti suoritettaman, olivat
he kuitenkin ylpeät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla
työllä itseänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä
tahi varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: "Jumalan kiitos,
näinpä hyvä on! miksikä itseänsä ylimäärin vaivata, koska aikaan
tullaan!" Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuen tuon
tuostakin kädet ristissä ja tupakkapiippu suussa, sanoivat: "no
ihmisiähän mekin olemme; levätä tuota nyt aina tarvitsee."
Mutta lauvantaina tahi sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa
juodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huudettiin:
"tuokaapa enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!" Ja niin meni kurkun
kautta koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi
hukkasi rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei arkipäivinäkään
kokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä, sillä ei tämä väki
juuri mielellään sietänyt, että kurkku olisi kuivana. Mutta kotona oli
vaimoilla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska taas oli rahaa
talossa, jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman: silloin keitettiin
ja rustattiin, syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi joka päivä ollut
viimeinen. Sanottiin muka: "Herra Jumala, harvoinhan tällainen tila
meitä kohtaa. Saaneehan tuota nyt kerran edes elää vähän paremmin.
Mitäpä tästä elämästä muutoin olisikaan!"
Juhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos
kaupungissa ja likitienoissa oli markkinat, niin sinne piti muka
mentämän katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja
kuullaksensa, mitä uutta maailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten
riitoja, tappeluja ja oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan
että rahan kulutusta, eikä mitään hyvää tahi hyödytystä. Ei suinkaan
sellainen elämä talon tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi.
Ja kuitenkin kirosi ja valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja,
esivallan toimituksia ja vielä omankin kylänsä väkeä.
_Keckman_ (Kultala).