Otto Enarsson tulee vasemmalta. Hän on noin 50-vuotias, keskikokoinen
mies. Hänen parrattomain kasvojensa väri on kalvakkaan harmaa, ja
niiden ilmeet tulevat helposti hermostuneiksi. Hiukset ovat täydet ja
harmahtavat. — Jaloissa on hänellä ratsusaappaat ja päässä
herrashattu, mutta muuten yksinkertaisesti puettu.
_Enarsson_ (tulee tuimin askelin keskinäyttämölle, huomaa Ristinin,
pysähtyy ja ottaa kuin tahtomattaan hatun päästään; ristiriitaisin
tuntein). Kristiina — —
_Ristin_ (hetken vaitiolon jälkeen, jännittyneenä katsoen, tukahtunein
äänin). Otto Enarsson, tulet vuosien takaa. Mitä tahdot?
_Enarsson_ (kuin lumouksesta päästen, tuimasti). Vaatia tilille.
_Ristin_ (uhmaavasti). Kenet?
_Enarsson_. Sinut ja poikasi.
_Ristin_. Oman poikasi — —
_Enarsson_ (kiihtyneenä, julmasti). Niin, sen metsänperkeleen, joka
suisti porokarjani ja peitti kaivokseni soraan, sen joka jo nulikkana
teki joka päivä pahaa karjalleni ja viljalleni, sen hirviön ja hänen
äitinsä saan viimeinkin turmanteosta kiinni — —
_Ristin_ Poikani edessä voi hänen isänsä vain lannistaa korskean
mielensä! Ja minulta saattaa Otto Enarsson vain anelemalla anoa —
armon leipää.
_Enarsson_ (kylmästi). Oikeus riittää minulle. Tokeet on avattava tai
itse sen teen. Siihen on minulla laillinen oikeus.
_Ristin_. "Laillinen oikeus". Oikeuden rintakilvellä peittelet pahaa
omaatuntoa. Mutta turhaan minun edessäni itsesi haarniskoit. Se ei
peloita minua vaatimasta rikoksillesi sovitusta — — Lapin lakien
mukaan.
_Enarsson_ (raskaasti, pohjaltaan surumielisesti). Luuletko, vaimo
parka, noituvasi paluutielle menneet ajat — —
_Ristin_. Ne ovat jo palanneet ja minulle ne ovat alati olleet läsnä.
— Vai etkö muista, kenet maitojyvänä pilasit. Kuin tämän päivän sen
muistan minä. — — Ja mihin heitit sen paleltuneen jyvän? (Naurahtaen
katkerasti.) Polso-lappalaisen laariin, homeen ja ruumenien sekaan. Ja
sinä itse? Kuin kulkukoira juoksit etelään, nait herrasnaisen,
vertaisesi, sait rahaa ja tahdoit kaivaa maan uumenista saakka
malmisuonet, hopeakivet ja kultajyvät. Toit rajan yli riettaita
kulkureita ja lappalaisia kokonaisen karjan mammonaa itsellesi
lapioimaan. Yötä päivää räiskivät koneet ja kitisivät vintturit. Ne
äänet päätäni särkivät, kun päivin pihalla liikuin ja yöllä — — ne
huusivat korvaan ja rääkkyivät kuin äpäreet —
_Enarsson_ (voimatta enää kestää syytösten tulvaa). Älä jatka! Se on
mennyttä kaikki kuin kuumeinen uni. (Siirtyy vasemmalle ja istuutuu
rattaalle.) En jaksa kuulla.
_Ristin_ (seuraten jäljessä vasemmalle). Etkö tullutkin tekemään tiliä?
Nyt tehdään se loppuun saakka. (Hetken vaitiolo.)
_Enarsson_ (kääntyy äkkiä Ristinin puoleen). Näyt muistavan kaikki. Et
kuitenkaan tiedä mitä on nuoruus.
_Ristin_. Sen tiesin silloin, kun peurana juoksin laakson laitaa ja
etsin metsän siimeestä sinua.
_Enarsson_. Ei, Kristiina, en sitä tarkoittanut. Se on naisen nuoruus,
mutta miehen ei — —
_Ristin_ (keskeyttäen). Vai sittenkö alkoi se oikea nuoruuden aika, kun
likaisen lappalaisen vaimona inhossa elin, inhossa synnytin
näivettyneen pojan ja ikävästä näännyin. — Niin, ikävästä! Ymmärrätkö?
— Niin sinua vielä silloinkin kaipasin, että olisin ollut valmis
jalkavaimoksi sinulle — — jollet olisi minua henkipattona pakoillut.
Eikös sekään hulluus kelpaa nuoruudeksi?
_Enarsson_. Himo kauas ja vieläkin kauemmaksi oli minun nuoruuttani. —
Kun palasin isänmaamme viimeisestä sodasta, olin nuori ja voimakas.
Olin mielestäni ansainnut kunnioitusta ja kunniaa. Tahdoin käskeä ja
kieltää tahtoni mukaan. Mutta tultuani kotikonnulle oli vastassa
vain rappiolle joutunut sukuni kartano ja elottomat ihmiset. — En
voinut kuitenkaan uskoa, että Enarssonin nimi menettäisi komean
kaikunsa entisillä valtamaillaan. En voinut! Minun täytyi tehdä
ennenkuulumatonta. Pitäjäin herraksi oli minun päästävä. Siihen
tarvittiin lisää peltoja, karjaa ja kultaa. Kiersin villinä laaksot ja
rotkot. Etsin malmia, ihmettä ja hopeaa. — Se oli nuoruuden humala.
Sen juopumuksen epätoivossa ja riemussa söin ruoakseni sinutkin — —
niin, taisin olla rakastunutkin. En muista muuta kuin sen pyörryttävän
hetken, jolloin löysin malmisuonen ja seisoin kunnian kynnyksellä.
_Ristin_. Seisoit ja suolapatsaaksi jäädyit — —
_Enarsson_. Aivot jäähtyi ja selkeni. Mietin kylmästi keinot. Tarvitsin
rahaa koneisiin ja kaivajiin ja sitä sain etelän-pohatan tyttäreltä.
Sen kaikki myötäjäiset mätin kaivokseen, panttasin lisäksi maapalan
toisensa jälkeen. Ostin poroja ja möin. Mutta kaikki voitot nieli se
helvetin kuoppa. Malmisuoni katkesi, jatkui ja katkesi taas, kunnes
— — kunnes — —
_Ristin_. Upposit kokonaan pahaan. Etkö uittanutkin lappalaisia
nuoransilmukassa jään alla avannosta avantoon? Kuin pääsusi riehuit ja
pakoitit suojattomat ja neuvottomat ilmaiseen työhön. Mutta mitäs
lopulta tyhjästä löysit?
_Enarsson_ (nousee; vimmastuneena). En mitään, en mitään! Jäi tyhjä
kuoppa ja kirkkomaalle vaimoni hauta. Mutta, olin taistellut, olin
pannut arvelematta viimeisen panoksen sukuni kunnian puolesta. En ollut
säästänyt mitään ja siksi en ole lannistunut mistään. En ole sortunut,
en vaimoni kuolemasta, en kaikista turmanteoistanne. Jäi ylpeä nimi ja
lempeä tytär. Se riittää vanhukselle.
_Ristin_ (uhmaavan pilkallisesti). Vai riittää? Mutta — — istupas
alas, saat kuulla jotain.
_Enarsson_ istuu epäröiden oikealle.
_Ristin_ (kuiskaavasti, käheästi). Miksi se etelän nainen kuoli?
Tiedätkö sen?
_Enarsson_ katsoo hämmästyneenä.
_Ristin_ (melkein riemukkaasti). Alinomaiseen päänvaivaan ja jokaöiseen
itkutautiin. Ja minä ne nostatin häneen! — Etkö usko? — Kun et
antanut minulle armopalaakaan, silloin meni sydämeeni katkeruuden
myrkky, ja tahdoin tärvellä sinun ympäriltäsi onnen pois. — Silloin
oli nälkävuodet ja pakkasvuodet. Porot eivät saaneet jäätyneiltä
tuntureilta jäkälää, eivätkä lappalaiset lumituntureilta polttopuita.
He kaivoivat hautausmaansa ruumiskirstut lämmityspuiksi ja painuivat
suurin laumoin etelämmäksi, meidänkin pitäjään. Mylläri-Polsolla kurjia
ruokittiin, ja kiitokseksi sain lappalaisakalta vainajan jalkaluun,
joka oli loitsittu täyteen silmänitkua ja pääluun särkyä. Ja mitäs
tein? Kun emäntäsi makasi lapsivaivoissa, silloin hämäräiltoina kiersin
ja hoin: "Iso kana itkemään, ohimoilta ottamaan, iso kana kuolemaan,
vähä kana itkemään." Ja kauankos eli? Pari vuotta itki ja ruikutti
täällä.
_Enarsson_ (nousee kauhistuneena ja suuttuneena; vaivoin työntäen sanat
suustaan). Sinähän olet — — ilmetty peto!
_Ristin_ (vetäytyen vasemmalle). Silloin olin myöskin hullu. Päivin oli
aurinko musta, ja yöllä paistoi likaisen punainen kuu. Laahasin kurjan
ruumiini riihen alle ja pinojen taakse. Siellä rukoilin ja noiduin
vaimosi kuolemaa ja Polson kuolemaa, siellä vapisin ja väijyin, kunnes
raastoivat tupaan. (Vaitiolo.) Mutta pelastuipa järkeni sentään vielä.
Sen kirvoitti se suuri saarnamies, joka herätti naapuripitäjät ja
meilläkin kävi — — sieluja perkaamassa.
_Enarsson_. Villihenkien hourailua kaikki. Turha jatkaa. Menen avaamaan
tokeet. (Aikoo poistua vasemmalle.)
_Ristin_. Avaa, mutta minä suljen ne jälleen, jollet anna minulle
kuuluvaa oikeutta.
_Enarsson_. Sinun oikeutesi on murhan henki. Jatka mielesi mukaan.
Hyvästi. (Kääntyy menemään.)
_Ristin_. Poikani Saulo on tulossa. Hän avaa tokeet, jos teet oikeutta
meille.
_Enarsson_ (palaten pari askelta; synkästi, suuttumuksen vallassa).
Etkö ole jo tarpeeksi tehnyt pahaa? Mitä hävityksen oikeutta tahdot
vielä? Mitä? — Vastaa, älä vaikene.
_Ristin_ (hetken vaitiolon jälkeen; matalahkolla äänellä, mutta
lujasti). Rikkaan, jolla ei ole rikkautta sydämessä, on tultava
köyhäksi, jotta hän löytäisi sielullensa tavaran. Siinä on
armonjärjestys sinulle.
_Enarsson_ (katkeran ivallisesti). Sitä armoa olen niellyt jo täyden
mitan, Polson emäntä.
_Ristin_. Ei riitä vieläkään. Et ole köyhyydestä saanut sielullesi
rikkautta.
_Enarsson_ (heräten oikeutettuun vihaan). Taistelen viimeisistä
pelloistani ja vainioheinistäni. (Korostaen.) Teen sen tyttäreni tähden
ja pelastaakseni urhoollisten isieni kunniallisen nimen. Siinä on
sielulleni rikkautta kyllin.
_Ristin_. Ei riitä sekään. Et ole nöyrtynyt maailman edessä, et ole
kirvoittanut valheen kahletta meidän ranteistamme. — Sinun on tehtävä
teko, joka pelastaa poikani, sinut ja minut.
_Enarsson_ (joutuen ristiriitaisten tunteitten valtaan; tukahtunein
äänin). Ymmärränkö oikein — — Alanko aavistaa, mitä tekoa
tarkoitat — —
_Ristin_ (lähestyen; intohimoisesti). Sen jos uskallat, lakkaa riita ja
kosto ja vaiva. — Otto Enarsson, tunnusta poikasi, nuoruutemme
rakkauden poika. Anna hänelle nimesi, ota hänet omaksesi. Hän on uljas,
hänkö saisi koko ikänsä kuulua halveksituimpaan heimoon, kantaa
vääryyttä ja häpeää? Pelasta hänet lappalaisen kirotusta nimestä!
Silloin paistaa elomme ilta-aurinko iankaikkista Juhannusta. —
Tunnusta poikasi — — Siihen vain olen tahtonut sielusi kurittaa — —
nöyryyttämisellä. — — Odota! (Katoo hetkeksi oikealle.)
_Enarsson_ (kuin peläten ratkaisua, siirtyen levottomana etualalle).
Sellaistako — — ei, en ole sellaista — — koskaan — —
ajatellutkaan. (Itsekseen.) Entä tyttäreni? Ei, sehän on mahdotonta.
_Ristin_ (näkymättömissä, huhuten vaaralle päin). Saulo! Poikani!
— — Saulo!
_Enarsson_ (yksin). Ei, minulla ei ole oikeutta heittää tyttäreeni
meidän tahrojamme. (Päättäväisesti.) Eikä sitä oikeutta ole
kenelläkään. — —
_Ristin_ (yhä näkymättömissä). Kouno! Kouno, vinhemmin juokse!
_Enarsson_. Lappalaisen likaama, raivottaren kasvattama. (Kääntyy
odottavana taka-alalle päin.)
_Ristin_ (tulee oikealta; iloisesti). Kouno juoksee vaaran polkua alas.
Saulokin on tulossa varmaan — —
_Enarsson_ (kylmästi, varmasti). Antaa tulla vaan. Tahdon nähdä
kerrankin sen turmantöitten tekijän.
_Ristin_ (pyytävästi). Häntä älä syytä. Minussa on syy. Minä kasvatin
hänet vihaan. Mutta hän on tahraa vailla ja viaton. — Odota, kohta
saat nähdä pitäjän uljaimman pojan.