Vanha varis istui kerran yksinäisessä männynlatvassa järven rannalla.
Lahdelmassa souteli sorsa-emo poikinensa.
Hiljainen oli luonto, lahti tyyni, vaiti istui vanha varis oksalla,
joka ei liikahtanut.
»Kuka tuolla istuu?», kysyi sorsanpoika.
»Varis», sanoi sorsa-emo.
»Kuinka se on ruma!»
»Älä sano niin!»
»Kyllä minä olen kauniimpi!»
»Tule selemmälle», sanoi sorsa-emo.
»Kuules, nyt se rääkkyy», sanoi sorsanpoika.
»Rääkkyikö se?», sanoi sorsa-emo pelästyneenä ja suuntasi nokkansa
kohti laajaa ulappaa.
»Minä menen katsomaan», sanoi poikanen. Ja niin meni sorsanpoikanen ja
alkoi haastella aivan syyttä riitaa variksen kanssa.
»Sinulla on ruma ääni», sanoi sorsanpoika ärsytellen.
»Sinä, paaperoinen, et ymmärrä vielä, mikä on rumaa ja mikä on
kaunista.»
»Minunpa höyheneni kiiltävät kuin päivänsäteet.»
»Varo niitä höyheniäsi!» vaakkui varis.
»Mitä varoisin, luuletko sinä olevasi viisaampi kuin minä?» sanoi
poikanen.
»Tiedänpä mitä tiedän, olen vanha ja kokenut», vakuutti varis.
»Usko varista, se on ystävämme, se on ennenkin varoittanut meitä sorsia
vaarasta ja vahingosta», sanoi sorsa-emo. »Kun eloa korjataan, silloin
sen käsität. Variksella on isot aivot, se on linnuista viisaimpia.
Syksyllä sovussa syömme kartanon kauramailla. Variksella on tarkka
silmä, se huomaa jo kaukaa vaaran, viisas lintu, varoittajalintu,
tietäjä lintujen seassa», sanoi emo ja lisäsi: »tule pois, pienoiseni,
aukealle, siellä rauhassa soutelemme!»
Mutta poikanen sanoi: »Miksi ei varista vaara uhkaa. Pelkääkö varista
kukaan, en pelkää minä!»
Vanha varis kertoi: »Tuolla mäellä vaikeassa kartanossa asuu nuori
metsästäjäpoika. Hänellä on sellainen raskas esine kuin ruokopilli, hän
hiipii ojia, rannan raitojen taakse, takki on hänellä vihreä, ettei
sorsan silmä erota pensaikon väristä, ruo'on silmälle nostaa, pillin
päästä käy kuin salama, putkesta sataa mustia rakeita, yksi pieni rae
surmaa pienen sorsanpojan.»
»Miksi se surmaisi minut?», sanoi sorsanpoika.
»Siksi, että sinulla on makea liha», sanoi varis.
»Sinun lihasi taitaakin olla kitkerä ja pahalle maistuva!», ilkkui
poikanen.
»Siksipä ei minua syö!», sanoi varis.
»Mutta minun söisi? Siksipä minussa liekin jotain eriskummallista.»
»Sinä, paaperoinen, olet nyt eriskummallisen tyhmä, etkö ymmärrä, että
minä varoitan. Nyt se metsästäjäpoika jo lähestyy pellonpiennarta.
Tottele emoasi, väisty vesille!», varoitti varis.
»Mitäpä se minulle», uhitteli sorsanpoikanen.
Varis kertoi: »Kerran näin, miten se surmasi sinunlaisesi pienen
sorsanpojan, pisti reppuunsa ja vei kotiinsa. Lensin kartanon vanhaan
pihakuuseen. Läpi kyökinikkunan näin, miten sen pienen poikasen
kynivät, vedessä huuhtoivat, pataan heittivät ja söivät suuhunsa. Se
oli surma sellaisen pienen sorsanpoikasen kuin sinäkin olet. Olisipa
totellut minua ja emoaan, vieläkin eläisi, aamuisin yhdessä pellolla
kauranjyviä nokkisi ja iloitsisi auringonpaisteesta. Ei totellut,
tahtoi nähdä sen metsästäjäpojan, ei ymmärtänyt sukeltaa ruo'iston
pohjaan kiinni, jotta edes kuoltuaan olisi säilynyt. Meni pieni
hupakko, nyt ei ole höyhentäkään jälellä.»
»Sinä puhut vain kateudesta», sanoi sorsanpoikanen, »siksi, että minun
lihani on makeampaa kuin sinun. Näinpä kellun kellittelen.»
Samassa kuului rapsaus pensaikossa, emo levitti siipensä ja lehahti
lentämään kauas järvelle. Samassa kuului paukaus ja haulit vinkuivat
pienen sorsanpoikasen ympärillä, se tunsi omituisen piston nuoressa
ruumiissaan, silmä sumeni, se kellistyi verissään kyljelleen.
Mutta varis lensi vaakkuen kohti kartanoa.
»Ilettävä varis! Jollei se olisi tässä rääkkynyt, olisin saanut
emonkin», ajatteli metsästäjä, kahlasi veteen ja nosti sorsanpoikasen
reppuunsa.
Illemmällä etsi emo suruissaan lahdenpohjasta poikastansa, mutta ei
löytänyt pienen pientä untuvaistakaan.
Varis istui taas männynlatvassa ja sanoi: »Mikset paremmin opettanut
omaasi?»
»Missä on minun pienoiseni?», kysyi valittaen sorsa-emo..
»Kartanon pienessä padassa», sanoi varis.
»Voi, minua, miksi en paremmin opastanut omaani, se oli surma sorean
poikaseni», sanoi sorsaemo ja souteli suruissaan selemmälle.