Mutta sekasikiö, joka oli tiikerikoiran suosikki, sanoi: »Se ei ole
lainkaan notkea eikä sitkeä, se on tyhmä ja vapisee pelosta, sen
kuono ei ole hieno, sillä se ei ole halaistu, se on jänishousu, joka
luovuttaa luunsa, eikä sillä ole häntää, tynkä vain, mutta kyllä se
silläkin voi heiluttaa», lisäsi sekasikiö tiikerikoiraa mairitellen.
»Sillä ei ole häntää!», ilkkuivat kaikki koirat.
»Se on oikein, että se luovuttaa luunsa, se on oikein, että se
heiluttaa hännäntynkäänsä», sanoi tiikerikoira, ja kaikki muut koirat
heiluttivat häntäänsä.
Eräänä päivänä, tuli köyhä kirkonmaalaaja fox-terrierinsä kanssa, meni
raastupaan nostamaan pientä paikkaansa ja koira jäi kadulle kaluamaan
pientä luutansa.
Caro päästi ilmoille karean haukunnan ja kaikki torin koirat
kokoontuivat tarkastamaan pientä fox-terrieriä.
»Voks, voks, voks!», huusivat ne täyttä kurkkua Caron mieliksi.
»Voks, voks, voks!», toisti Caro kumealla äänellä. »Voks; mikä nimi
se on, eihän sitä voi ääntääkään. Voks, tule tänne, että saan sinua
tunnustella!»
»Kuulenpahan täältäkin», sanoi pieni Fox ja kalui luutaan.
»Ihme kun ei Voks jo nosta korviaan pystyyn», sanoi itsekseen
pystykoira, jonka isäntä oli metsänhoitaja.
»Vox merkitsee samaa kuin ääni», sanoi villakoira, jonka isäntä oli
latinankielen opettaja.
»Kas kun ei se jo iske kurkkuun», sanoi kiinalainen koira, jonka isäntä
oli entinen merimies.
»Sillä on hienompi kuono kuin näillä muilla koirilla», tuumi
vinttikoira, jonka isäntä oli kaupungin ainoa aatelismies.
»Eiköhän se jo kohta luiki kirkkopuistikkoon ja pistä päätään
pensaaseen», sanoi jäniskoira, jonka isäntä oli sunnuntaimetsästäjä.
»Se syö kai vain luita», inisi postimamselin pieni, viekas sylirakki ja
haukahteli halveksivasti.
Kuultuaan kaikkien koirien mielipiteet nousi Caro ja tassutteli Foxin
luokse.
»Mitä sinä täällä teet?», sanoi Caro.
»Odotan isäntääni», sanoi Fox ja alkoi taas kaluta luutaan.
»Sinun isäntäsi! Isännälläsi on kulkurin viistot kengänkorot, minä
haistoin jäljet... Minun isännälläni on hienot kiiltonahkaiset
kengät; etkö sinä tiedä, ettei herrasväen ovesta saa kulkea muut kuin
sellaiset, joilla on hyvät kengät!»
»Vai niin», sanoi Fox.
»Se sanoo: vai niin, kas kun uskaltaa», miettivät kaikki koirat.
»Sinä uskallat minua vastustaa. Mistä sinä olet saanut tuon luun, anna
se pois!» sanoi Caro.
»Onko sinun nälkä vai ovatko keittiön palvelijattaret unohtaneet sinut?»
»Sillä on sisua», ajattelivat koirat. Caro seisahtui Foxin eteen,
mutta Fox teki nopean äkkiliikkeen ja oli Caron takana. Caro irvisteli
ja sen kuonossa kävi vihainen väristys. »Enkö saa tuota härnääjää
hampaisiini», vongahti Caro ja kääntyi taas kömpelöllä liikkeellä,
mutta Fox pyöri sen lähettyvillä niin, että Caro lopulta vilkuili
vihaisen tyhmänä ympärilleen. Caro nosti etukäpälänsä ikäänkuin se
olisi tahtonut ravistaa pientä koiraa niskasta, se tavoitteli sitä jo
hampaillaan.
Kaikki koirat seisoivat jonkun matkan päässä eikä kukaan heiluttanut
häntäänsä.
Silloin nousi Caro pystyyn, se karjahti. Sellaista karjahdusta eivät
koirat koskaan olleet kuulleet. Se ääni tuli ikäänkuin maan alta.
Koirien hännät alkoivat vaistomaisesti taas heilahdella, kunnes ne
lakkasivat liikkumasta. Silmät suurina ja ihmettelevinä, hännät
oikoisina odottivat ne taistelun loppuratkaisua. Caron silmät kiilsivät
verisinä, sen mustatäpläinen kuono oli ilkeässä irvistyksessä, ja sen
vahvat, suuret hampaat narskuivat repimishaluisina ja raivokkaina.
Se karjahti vielä kerran ja syöksyi vihan vimmoissaan verenhimoisena
pienen, valkean koiran kimppuun.
Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta. Fox syöksyi eteenpäin,
verikoira peräytyi hiukan ikäänkuin se olisi valmistautunut
voima-iskuun. Fox livahti nopeasti Caron käpälien välistä ja seisoi
Caron alla. Caro ei ymmärtänyt tätä arveluttavaa asemaansa, se kääntyi
kömpelösti.
»Kuinkahan tässä lopulta käy», miettivät muut koirat ja alkoivat
lähestyä.
Silloin kuului äkkiä kumea valitushuuto. Se kiiriskeli vastapäiseen
torin kivimuuriin, sieltä se kimmahti kirkon seinää vastaan, meni
yli puunlatvojen, yli vanhojen talojen, tullinsuusta etukaupunkiin
saakka. Mutta Caron vatsan alla pyöri pieni Fox, tämä oli sen mielestä
jo liikaa, se näki Caron paksun hännän heiluvan kuin paksun ruoskan
yläpuolellaan, se haukahti kerran tiukasti ja kiukkuisesti, sitten
hypähti se ilmaan, tarrautui pienillä, terävillä hampaillaan kiinni
Caron häntään ja puri sen pään poikki.
Sellaista ihmettä ei koskaan siinä kaupungissa ollut tapahtunut, että
joku olisi sillä tavalla uskaltanut loukata pormestarin mahtavaa
koiraa. Niin onnettomasti oli nyt käynyt, että Caron hännän pää
virui verisenä katukivillä. Ja Caro karkasi tiehensä ja jäi ulvoen
seisomaan pormestarin pääoven eteen. Se ulisi niin surkeasti ja sydäntä
vihlovasti, että lopulta tuli kaupunginvalvelija ja päästi sen sisään.
Mutta Fox jäi rauhallisena kadulle kaluamaan luutaan.
Seuraavana päivänä ilmestyi Caro torin ylikulmaan. Sen hännänpää
oli verhottu valkoiseen tukkoon, se koetti heilutella sitä arasti,
mutta kun heiluttaminen koski kipeästi, lakkasi se heiluttamasta. Se
katseli tylsästi ympärilleen ja silmät kävivät unisiksi. Kaikki koirat
katselivat sitä salaisella vahingonilolla.
Eläinlääkärin vanha, syyhyinen, puolisokea siperialainen koira tunsi
sieramissaan isäntänsä karboolinhajun; se onnahteli Caron luokse ja
sanoi: »Minä surkuttelen sinua; onko sinun näin hullusti käynyt!»
Ja torilla oli sinä päivänä hyvin hiljaista.