Oli hämärä, uninen sunnuntai-aamu. Unilukkari avasi juuri kirkonovet,
pyyhki tomut pyhimyksien poskilta, lakaisi luudalla lattian ja
ristikäytävän, puhdisti penkit ja kopahutti lopuksi ovensuussa seisovan
puisen Simsonin sääriä ja heitti luudan käytävän nurkkaan. Hän kulkea
koikkelehti pitkin ristikäytävää, heitti unisen katseen numerotaulun
alla riippuvaan rahahaaviin ja haukotteli vasten ristiinnaulitun
kuvaa alttarilla. Eikä unilukkari huomannut, että urkurilukkari
öiseltä, viikkoiselta retkeltään hoiperteli natisevia portaita
pitkin urkulehterille, paneutui pitkälleen penkille ja nukahti siinä
samassa. Unilukkari kulki sakastiin, otti kaapista kultaristisen,
kullankimmeltävän messukasukan, ja juuri silloin hiipi paholainen
kirkkoon.
Paholainen oli maankulkijan näköinen. Punainen villahuivi pisti esille
hänen mustan, näverinmuotoisen, pienen piikkipartansa alta, kulunut,
viheriälle vivahtava huopahattu oli hänellä päässään, ja hän linkutti
vasemmalla jalallaan. Hänen suunsa oli irvistyksessä katsellessaan
katossa leijailevia kerubiimien kuvia, hän loikki pitkin kirkkoa ja
jätti mustat jäljet kaikkialle. Hän seisahtui pappilanpenkin eteen,
jonka yläpuolella oli helvettiä kuvaava taulu. Punaisten lieskojen
keskellä seisoi itse sarvipää ja ruoski pitkällä haarukalla onnettomia,
tulessa palavia, alastomia naisia. Paholainen seisahtui taulun eteen,
hymyili hetken ja mutisi itsekseen: »Mikähän kylätaituri tuonkin on
tekaissut! Enhän minä toki noin tuhman näköinen ole, se osoittaa, että
taiteilijalla ei ole vähääkään neron kipinää. Hän on kuvannut minut
piiskuriksi, hahhaa, minut, joka olin mahtava maailman majesteetti.
Mutta olen minä vieläkin sama taika- ja tanssimestari, vaikka olenkin
joutunut hiukan rappiolle, sillä usko paholaiseen niinkuin Jumalaankin
on nykyisin hiukan muuttunut. Kulkurin valepuvussa minä nyt kuljen
enkä aina yösijaakaan tahdo saada. Papit ja taulujen tuhertajat minua
pilkkaavat, mutta lauluhilpeät lukkarit minua vielä ilopöytiensä
ääressä muistelevat ja maljani juovat. Minä olen heidän ystävänsä,
mutta papit minua hermostuttavat, tämänkin kirkon paimen maalaa minut
vielä tulikivellä ja kimröökillä. Piru vie, hahhaa, sanonpa sen itse,
tänään minä sekoitan koko saarnan ja teen sellaiset kelpo kepposet,
hahhahhaa, että aikakirjat tietävät siitä pitkät ajat kertoa.»
Paholainen nauroi ja kääntyi samassa ympäri, sillä tapulista kuului
papinkellojen kumea ääni. Yhdellä loikkauksella seisoi paholainen
pilarin varjossa urkulehterin alla eikä häntä kukaan huomannut. Kansaa
alkoi lappautua kirkkoon; leveästä kaariovesta seinällä riippuvien
vaakunakilpien ohi astuivat paikkakunnan aateliset, tuli vanha majuri
ja jahtimestari, leskiruustinna ja Aunolan armo, upeat rustitilallisten
emännät kahisevissa silkeissään, pitkä koulumestari ja kaksileukainen
kirkkomaalari, vanha krenatööri mitali rinnalla. Ylpeät suurtilalliset
istuivat kukin penkkeihinsä, mutta kirkon alipäähän jäivät loiset ja
mäkitupalaiset sileiksi ajeltuine leukoineen ja paksuine hiuksineen,
jotka olivat takaa kuin kirveellä tasoitetut; lopuksi mieronrannan
kulkijat, kerjäläiset ja teinit. Siinä koko pitäjän komeus ja
kurjuus, ja paholainen katseli tätä kaikkea suu ivan mareessa ja
kuunteli lukkarin kuorsausta urkulehteriltä. Hän kuuli miten ontuva,
punatukkainen urunpolkija ravisteli lukkaria, sillä seurakunta odotteli
jo kärsimättömänä alkuvirttä. Mutta lukkari ei herännyt, sillä koko
yön oli hän juonut viiniä kirkkoväärtin kanssa. Unissaan soperteli hän
paholaista avukseen.
Paholainen kuuli lukkarin heikon avunhuudon. Häntä säälitti mies:
virkansa menettäisi, mieron tielle joutuisi pappien paha omatunto ja
hiushieno ivaaja. Paholainen seisoi yhdellä hyppäyksellä urkulehterillä
ja nyökkäsi päällään urunpolkijalle: »Mene sinä polkemaan, kyllä minä
urkuja hoidan!»
Piru asettui soittamaan alkusoittoa. Urkujen isot hopeoidut putket
nousivat korkeaan, kupuilevaan kattoon. Hän alkoi pitkällä surullisella
soinnulla, ja kuulijat vaipuivat hartautensa uneliaihin maailmoihin.
Urut humisivat juhlallisesti ikäänkuin olisi suhahtanut enkelinsiipien
kahina ja taivaan harppujen helinä, kymbaalien, ja huilujen valitus
kaiken katoavaisuudesta. Mutta tarkka korva olisi eroittanut pää-aiheen
alla rinnan kulkevan hiljaisemman, ilkkuvan äänen, joka värisi täynnä
tämän maailman hekumaa ja iloa. Kaikki tämä sekaantui siihen äänien
aallokkoon, jonka paholainen liukkailla juoksutuksillaan esiin loihti.
Levein loppusoinnuin päätti paholainen soittonsa.
Seurakunta oli kummastuksissaan. Talonpojat töllistelivät suu auki,
naisten puolella kävi vilkas supatus, ja sukupenkistään kallistui vanha
rouva, Aunolan armo, majurin puoleen ja kuiskasi: »Mon frere, olenhan
aina väittänyt, että pitäjämme lukkarilla on säveltäjälahjoja, näin
hyvin en ole hänen koskaan kuullut soittavan.»
Surullisesti katseli piru ympärilleen, sillä pirukin saattaa olla
surullinen. Mutta kun hän näki nukkuvan lukkarin punahohtavat kasvot,
sai hän silmiinsä iloisemman ilmeen, hän selaili tahraantuneita
nuottilehtiä ja alkoi hiljaa soittaa alkuvirttä. Mutta pirulla on
levottomat sormet kuin mestarivarkaalla, pian alkoi virsi vilkastua,
niin että akkojen kimakat venytykset kulkivat ja kompastuivat kaukana
soiton jälessä, ja seinät viskasivat kaiun kolminkertaisena vasten
veisaajien kasvoja. Ukot katselivat mielipahoissaan nenälasiensa yli
lehterille, ja eukot kiskoivat ja nielivät sanoja pysyäkseen soiton
mukana, mutta lehterillä oli hämärä, niin ettei saattanut nähdä pirun
ilkkuvaa ilmettä. Olipas se ihmeellinen soitto, virren lopussa kuului
pitkä kiekahdus kuin punaisen kukon huomenlaulu oksaiselta orreltansa!
Toisinaan kuului kuin aisakellon kalina, joka on kiinnitetty tielle
pillastuneen varsan jalkaan. Kellon ja kukon äänen kuullessaan hypähti
seurakunta tuuman verran paikoiltaan. Sillä pitäjässä kulki tarina,
että kirkossa olivat hurjat huovit sota-aikana syöttäneet ratsuillensa
kauroja itse pyhän alttarin edessä, ja että neitsyt Marian kämmenellä
oli hyppinyt köyhältä leskeltä varastettu kukko.
Rahvas vilkuili toinen toisensa silmiin, joista he etsivät selvitystä
näille oudoille kummitusäänille. Majuri tarttui armon kuulotorveen ja
sanoi: »Lapsikamarijuttuja, teidän armonne, taika-uskoa, taikauskoa ma
chere!» — Iloisella loppulirityksellä lopetti paholainen alkuvirren
ja kiekahti vielä kerran käheän, murrosäänessään olevan kukonpojan
äänellä, mutta samassa astui pappi alttarille.
Pitkässä kaavussa astui pappi alttarille, ja kultainen risti hänen
selässään loisti kuin kullattu, timanteille tuikkiva pyövelipuu
häikäisten koko seurakunnan silmät. Luettuaan uskontunnustuksen ryki ja
selvitteli hän kurkkuansa, mutta ei saanut messu-ääntä. Kovin oli hän
levoton ja katseli tavantakaa urkulehterille. Piru seurasi papin pulaa
nuottikirjan yläpuolella olevasta peilistä ja nauroi. Turhaan odotti
pappi tänään merkkiä lukkarilta. Vihdoin päästi hän epätoivon vimmalla
kummallisen mölinän. Sanat sekaantuivat, hän korjaili lipereitään ja
puhkuili tulipunaisena, ja vihdoin hänet valtasi pyhä viha ja hän
kadotti mielenmalttinsa. Lukkariin ja koko laumaansa oli hän suuttunut;
sadat silmät seurasivat kuin vahingon ilolla hänen hämminkiänsä, hän
vihasi heitä kaikkia. Nyt alkoi kummallisin messu mitä miesmuistiin oli
kuultu.
Pappi messusi: »Oi, sinä syntinen, piskuinen lauma, voimaton kaikkeen
hyvään Aadamin synnin kautta! Oi, kuinka kauan sinä kiusoittelet ja
niskoittelet paimentasi vastaan! Huonoimmat jyvät, pienimmät kalat,
laihimmat pyyt sinä hänen pöytäänsä kannat; te salavuoteilijat ja
rikkaat lesket, voi teitänne, laihimmat lehmät te minun navettaani
tuotte, ja teidän voinne ei ole kuin hunaja vaan hapan ja kauhistus
Herralle. Kellarini on oluesta ja silavasta tyhjä, rahalaatikko on
tyhjä, kun kollehtiani kootaan, riihessäni hiiret puivat, ja madot
niittävät minun niittyjäni. Ah, kallis onpi aika! Millä minä maksan
velkani, minun kunniavelkani! Minun polveni ovat käyneet heikoiksi
paastosta, minä olen köyhä ja raadollinen, mutta minä olen pappi
ijankaikkisesti Melchisedeckin säädyn jälkeen, mutta mitä oletten te,
te löyhkäävät vuohet Herran viinitarhassa. Selaa!»
Seurakunta ei kuullut kaikkia sanoja vaan veisasi: Herra armahda meitä!
— Sitten kohdisti pappi vihansa lukkariin ja messusi:
»Ja sinä surkea virrenvetäjä, kussas olit viimekin yönä?»