Inehmo tuli korpeen. Rakensi majan, kaatoi puut kaskeksi, kaivoi ja
ojitti ja aitasi. Mutta sammal vapisi ja valitti, kun aura viilsi sen
sydänsuonia, sillä sammalella oli siinä pesänsä, ikiammoisista ajoista
sen esivanhemmat olivat siinä kasvaneet ja kukkineet.
»Vai sinä minua vastustelet!», sanoi Inehmo ja otti sammalta tukasta
kiinni ja hajoitti kaikkiin tuulen suuntiin. Mutta tuuli sirotti
siemenet, ja ennenkuin Inehmo huomasikaan, oli sammal taas siinä.
»Sepä ihmeellistä», virkkoi Inehmo, »etten minä tuota kiemurtelevaa,
vihreäsilmäistä peikkoa voita!», ja kaivoi kaivamistaan. Silloin
pakeni sammal aidan taakse. Mutta siellä se ryömi ja katseli vihreällä
silmällään eikä sitä jano vaivannut, sillä jonkun matkan päässä asui
notkea noro, josta se imi pillillään mustaa vettä vetisiin suoniinsa.
Ja noro oli sille avulias ja altis. »Sillä on ystävä», arveli Inehmo
ja katseli vihoissaan noroa. Mutta noro lähetti myrkylliset höyryt
ja kylmät hallat turmelemaan Inehmon tarmoa ja hävittämään hänen
vaivojensa satoa. Ja sammal juoksi iloissaan aidan ympäri ja hyppäsi
päistikkaa ojaan. »Kirottu sammal!», huudahti Inehmo, »sillä on
ystävä!», ja huokasi. Sillä hän oli yksin. Mutta eräänä päivänä toi
hän korven takaa naisen. Yhdessä he nyt kaivoivat jättiläisojan noron
läpi; silloin vetäytyi sammal taas aidan taa ja kuiskasi norolle:
»Sillä on ystävä!» Inehmo kävi nyt kaksinkertaisella voimalla sammalen
kimppuun. Iloisesti hän lauloi, ja iloisesti sauhu hänen majansa
matkaa kiersi. Sähisten pakeni sammal, ja kun se katsoi taakseen, näki
se lapsuutensa lempipaikat peltona. Sarka saran vieressä lainehti
kultaisena, ruudullisena loimena. Sammal loikoi metsäsaaren juurella
ja jupisi: »Inehmo on sitkeä». Mutta sammal ei lannistunut, metsässä
se teki vallattomuuksiaan, vihreät, kevyet sillat se rakensi hetteiden
yli, niin että Inehmon nelijalkaiset orjat upposivat, luolien eteen
se nosti pimeät ovet, niin ettei Inehmon silmä löytänyt repoa, joka
hänen siipiorjiansa hätyytti. Puiden takana seisoi sammal ja nauroi.
»Sielläkö sinä vilkuilet», sanoi Inehmo. »Sillä on sitkeä henki!» Ja
Inehmo kaatoi koko metsäsaaren. Kahisten karkasi sammal kalliolle, niin
että pöly pelmahti.
Vieri vuodet, vuosisadat. Heilimöiden laajalti niitut ja pellot
päivänpaisteessa loistivat. Mutta Inehmo riemuitsi, sillä sammal
oli paennut erakoksi vuorelle. Sinne ei Inehmo tullut tulineen,
rautoineen. Sieltä katseli sammal kuivin silmin ja surumielin
laaksoon ja unelmoi viheriän vilkkaita unia elämänsä aamuajoista ja
nukahti. Mutta laaksossa oli suuri juhla, siellä rakennettiin suuri
turvealttari luonnon herralle, ikuiselle Inehmolle. Uhrisauhut nousivat
taivaan napaa kohden: »Sinä olet suuri, Inehmo, ja auringot sinua
kumartavat!». Niin hurjat huudot kaikuivat kallioihin. Eikä Inehmo enää
muistellutkaan sammalta, vanhaa vihollistaan. Hän lepäsi, ja veltto oli
hänen katseensa.
Sammal nukkui. Mutta sillä ajalla tapahtui laaksossa mullistavia
muutoksia. Ruton, nälän ja sodan aaveet kiirivät varjoina laakson yli.
Taivas oli sakea sauhusta, ja tuliluikut salamoivat. Silloin heräsi
sammal ja kiipesi alas vuorella, ja kun se oli ehtinyt metsäsaaren
rantaan, oli kaikki hiljaista, mutta sauhu nousi vielä Inehmon majasta
ja se kutkutti sammaleen silmiä. »Inehmo elää!», sanoi se ja laahusti
eteenpäin, sillä se oli väsynyt vuosien poltteesta ja janosta.
Matkallaan se tapasi noron, joka taas oli vironnut elämään. »Vielähän
sinäkin elät, ystäväiseni, annas, kun pistän lippini sinun kaivoosi,
minun on kovin jano!», sanoi sammal ja joi, ja pulleina sen suonet taas
sykkivät. Vesi suussa se sopersi: »Mitä on tapahtunut, koska täällä
taas on niin hiljaista?» »Kummia kuuluu, sinä olet kauan nukkunut.
Mene, katso!», sanoi noro.
Ja sammal puikelsi alhoon ja löysi tiellään ruostuneen auran. »Ahaa,
teloittajani leikkikalu», huudahti sammal ja kävi auran kimppuun ja
polki sen pehmeillä, väkevillä käsivarsillaan alleen. »Sinä viilsit
sydäntäni, peittäköön sinut unohdus ja yö!» — Ja sammal leveni ja
lihoten se läikkyi, kasvoi kuin vihreä lohikäärme, pursto kalliolla
kohisi, selkä metsässä matasi. Se puikelsi ali aidaksen ojaan, sieltä
nousi sen pää pellolle, jolla jo orjantappurat, sienet ja koiruohot
rehoittivat. »Minun serkkuni ovat jo käyneet täällä!», sanoi se ja
poikkesi polulle, joka vei majalle. »Tässä on Inehmon tie, ankarasti
hän siinä astui, mutta minä peitän hänen jälkensä, niin ettei hänen
muistostansa jää mitään jälelle!» — Majasta nousi ohut sauhu kuin pieni
ilmassa riippuva rihma. »Inehmo on heikko», sanoi sammal ja ryömi
pihaan. — Silloin astui Inehmo hoiperrellen majasta ja kantoi sylissään
naisen ruumista ja hautasi sen kukkakumpuun. »Hänen ystävänsä on
kuollut!», ajatteli sammal.
Varovasti hiipi nyt sammal seinää pitkin, nousi pystyyn ja tirkisti
akkunasta sisään. Huoneessa ei ollut muuta kuin olkia lattialla,
seinät olivat lahot ja kosteat, ja peltohiiret tanssivat lattialla.
»Tanssikaa, ilveilijät, kohta saatte viheriän tanssisalin!», sanoi
sammal. Mutta samassa tuli Inehmo yksin takaisin ja työnsi sammaleen
alas ikkunalaudalta. — »Oletko sinä taas täällä, vuosiin en sinua ole
nähnyt, pois silmistäsi sinä vihreä käärme!», sanoi Inehmo. »Tämä on
minun isoäitini syntymäsija», sanoi sammal, »sinä tulit, tulella ja
raudalla sinä raastoit ruumistani. Minä vaadin velkani takaisin, minä
en pelkää sinua enään, sillä voima on sinusta vuotanut».
Sammal väijyi, se kiersi nurkan taitse ja nousi portaille, kiiltävin
silmin se odotti yötä päivää. — Eräänä päivänä ei sauhu enään noussut
räppänästä. Inehmo ryömi majasta kuin mato. »Opi sinäkin ryömimään,
ikuinen Inehmo!», ilkkui sammal. Inehmo katosi metsään, ja sammal
livahti yli kynnyksen. Homeen haju löyhkähti häntä vastaan. »Täällä
minä tulen viihtymään, hyvin viihtymään», sanoi se ja hiipi lattialle.
Tuhansin jaloin alkoi nyt sammal tanssia pitkin seinänrakoja ja
hiiren syömiä hirsiä. Seinät sortuivat, katto kaatui maan tasalle,
ahneesti sammal peitti kaikki alleen. Pitkän yötyön jälkeen pukeutui
se isoäitinsä vihreimpään hameeseen ja nauroi heleintä nauruaan. »Kas
niin, minähän olen hyväntekijä, kaiken ihmishävityksen peitän minä
utuiseen, unelmien vihreään verhoon, rakennan unhon kauniit kerrokset
muiston mustien kerroksien päälle. Minä kasvan kuin jättiläismetsä, ja
tähdet minua kumartavat!», sanoi sammal ja nyökytti päällään auringolle.
»Mutta missä on Inehmo? Ehkä hän palaa takaisin tulella ja raudalla.
Minä unohdin viholliseni!»
Sammal seurasi Inehmon jälkiä, jotka veivät kiviraunioon. Kukkaisen
kummun juurella loisti luuranko.
»Kas, kas, Inehmo nauraa vielä kuoltuaankin», sanoi sammal ja luikersi
pääkalloon.
Mutta samassa kuului korvesta ryske ja kirveiden kalina, puut kaatuivat
ja kalliot kumahtelivat. Sammal pisti päänsä esille Inehmon hampaiden
välistä:
Tulossa oli uusi Inehmo.