Toukokuisten leppien oksissa riippuivat uudet, pehmeät urvut... Ja
louhisten töyryjen välissä kierteleviä tasankoja juovittivat oraalla
vihannoivat sarat ... niin kuin pitkät ja suorat matot.
Oli jälleen ilta... Vieläkään ei Sakris ollut saanut odottamaansa...
Mikko Suomenvaara, joka oli paljon matkustellut viime aikoina, milloin
siellä ja milloin täällä pitkin Suomea, oli eilen kyllä palannut kotiin,
mutta lähti jo täksi päiväksi Helsinkiin, Kennelklubin koiranäyttelyyn.
Sakris jäi tädin kanssa kahden kesken.
Paljon oli Kukkelman harmistuttanut maalaismuoria näinä viikon päivinä,
vaikka Kukkelman nykyään olikin melkoisen lauhkea. Ärsyttänyt
sellaisilla vihjauksillaan, että sota on porvarien ilkeyttä ... että
kirkko on maailmallinen laitos ... että kansa, kun se saa vallan
käsiinsä, hävittää viimein kirkon ja nykyisen valtion... Tänään Sakris
ihan yltyi tällaista jaarittelemaan: hän oli yksin, raukka, ei ollut
löytänyt naistaan.
Silloin muori kiivastui lopultakin pauhaamaan vastaan. Ennen maailmassa
ei hän ollut kuullut mokomaa villitystä. Hänelle ei tarvinnut tulla
semmoista puhumaankaan. Kiittäisi, vaivainen ihminen, Jumalaa, että sai
edes palan suuhunsa ja vaatteet päälleen...
Kukkelman kuuli kerrankin suoraa puhetta. Kovin kiihtynyt ei hän ollut.
Hän ällistyi ... ja pysyi sitten vaiti.
Tuskinpa työnsi vanha nainen hänelle nyt velliäkään eteen ... ja teki
senkin kiukkuisen näköisenä.
Niin, muorille tuli suorastaan halu ajaa Kukkelman ulos ... mutta antoi
hänen kuitenkin olla. Ja sitten lähti Sakris itsekin ... tuskastuneena,
väsyneenä ja pettyneenä siitä, että hän oli niin yksin...
Turvakodin luokse jälleen.
Ja sinä iltana tapahtuikin jotain!
Sakris näki siellä ikkunassa tytön!
Sakris hätkähti.
Tämä se oli aivan varmaan..! Juuri tämä. Ihan varmasti!
Sydän Sakriksen rinnassa lakkasi tuokioksi lyömästä. Tuossa se oli ...
se oikea... Se luvattu!
Nyt se tuli!
Sakris seisoi korkean lankkuaidan takana, tähysteli hurmiossa...
Kaunis, nuori tyttö...
Se tyttö, josta hän oli nähnyt unta: aivan hiuskarvalleen samanlainen!
Sakriksen nainen istui toisen kerroksen ikkunassa. Ikkuna oli auki:
olihan niin lämmin ilma, että hyttyset, vai mitä pieniä elukoita
lienevät olleet, tanssivat ilta-auringon paisteessa vanhain koivujen
alla.
Tyttö neuloskeli jotain... Suikale neuletta riippui ikkunalaudalta
uloskin. Hänen poskensa punertivat hennosti ... mutta kasvot olivat
muuten valkeat. Tukka kultainen, lyhyehkö ... kiharainen ... aivan niin
kuin Sakris oli nähnyt unessa.
Sakriksesta tuntui kuin olisi aurinko noussut ... ja kuitenkin se juuri
alkoi laskea. Hän seisoi siinä ja huokaili...
Tuli hämärä, Sakris katseli ikkunaan suuriksi auennein silmin, joiden
autuaallinen hohde muuttui silloin tällöin kiivaaksi kiiltelyksi ... ja
suu oli onnellisessa hymyssä.
Välistä hänen rintansa huohotti. Välistä teki hän pitkillä käsillään
kurottelevia liikkeitä ja sitten taas kädet hervahtivat sivuille.
Tyttö ei häntä huomannut.
Sakris astui pari askelta eteenpäin ... ja kurkisteli kasvot ilmaa
kohti.
Siinä se oli! Kuinka oli mahdollista, että se oli aivan samanlainen kuin
hänen unessaan? Onni täytti hänen mielensä.
Yhtäkkiä ikkuna Sakriksen ihmeeksi suljettiin ... sähkö sytytettiin
sisällä. Tyttö oli kadonnut. Nyt vasta muisti rampa huudahtaa hänelle
alhaalta:
-- Ahhah ... tui, tui!
Mutta tyttö ei enää tullut.
Toista tuntia seisoi ja istuskeli Kukkelman aitauksen juurella. Kierteli
rakennusta niin kuin kettu pihlajapuuta.
Kuinka oli tyttö täällä ... hänen omansa ja kultansa?
Rakennuksen suuri, yläreunasta piikkilangalla varustettu portti oli
lukittu ... niin kuin tavallisesti.
Viimein täytyi Kukkelmanin lähteä. Mutta mikä riemu hänellä oli!
Nykyiseen asuinpaikkaansa palasi hän myöhään. Tädin oli täytynyt
odotella häntä ... tädin, joka aina meni hyvään aikaan levolle.
Loikoilla puolittain valveilla, saadakseen sulkea oven. Nyt hän oli
Sakrikselle vihainen ja motkotteli. Mutta siitä Sakris välitti vähät.
Hän ei kuullutkaan muorin sanoja. Ei, sänkynsä reunalle asettui hän
istumaan ... ja ajatteli, joko hän huomenna saisi tavata omaa
kultaansa... Ajatteli uniaan ... ja kultansa kasvojen muotoja. Istui
siinä hämärässä eteisessä. Kello oli kohta yksitoista illalla.
Nyt oli Sakrikselle alkanut elämä!
Nyt hänelle oli oikea nainen annettu!
Kuinka Sakris silittelisi häntä ... sivelisi pienen korvanlehden alta.
Ja hyväilisi tukkaakin, tuota hohtavaa ja kiharaista.
Käsillään Sakris häntä kantaisi...
Yhdessä he asuisivat...
Missä sitten? Kukkelmanin kamarissako Krokelbyssä? No, vaikkapa siellä
... jossakin ... yhdessä.
Ja se ... tämä viaton Julia ... tekisi Sakrikselle mieleisiä ruokia,
hoitaisi häntä...
Ruokana saisi kyllä olla muutakin kuin puuroa ... kunhan ruoka vain
tehtäisiin kasviksista. Ja milloin mistäkin kasvisaineista valmistetut
ruuat olisivat vaihteluakin... Moinen hyvä kävisi päinsä ... kun olisi
ruuantekijä.
Ja tämän kanssa asuen Sakris saisi sellaista intoa ja elämänvoimaa, että
työ sujuisi hyvin. Ja kun työ sujuisi, niin kannattaisi hankkia
vaihtelevia ruuaksia ... ja välistä levätä ja hoitaa terveyttään
mielensä mukaan. Paastota saisi perinpohjin.
Ja Sakris muisti kuulleensa jossakin, että jos terve tyttö lepäilee
kivulloisen miehen vieressä, niin mies saattaa parantua. Niin kuin
esimerkiksi sellaiset reumatismia sairastavat, jotka makuuttavat
jaloissaan koiraa ... pientä, mustaa villakoiraa. Silloin se koira kyllä
saa reumatismin ... ja niin kovan, että se kuolee...
Kuolee..!
Mutta ... tämä nyt on toinen asia.
Sakriksen kyttyrä katoaisi lopultakin ... oman kanssa ollessa,
kasviksilla ja paastolla. Katoaisi ... kuten hän on aina uskonutkin.
Nyt sen katoaminen oikein alkaa!
Millä tavalla voisi Sakris lähettää omalleen kirjelapun ... ellei tuo
Julia pääsisi Sakriksen luo? Mutta ... mikähän tytön nimi oikeastaan on?
Sitä Sakris ei vielä tiedä.
Siinä Sakris vuoroin istuu tai loikoo, vuoroin hiukan kävelee
edestakaisin. Pikkulinnut nukkuvat ulkona ... paritusten ... lämpöisissä
pesissään... Sumua kohoaa merenlahdelta ja peittää ranta-alangon. Kun
aurinko nousee, tuo se mukanaan päivän, jolloin Sakrikselle alkaa
elämä...
Juuri tämä nainen se saisi kääntää Sakriksen pään miten tahtoi ... niin
kuin ennustaja oli unen selittänyt. Unessa oli hänen katkaistu päänsä
näyttänyt niin onnelliselta... Nauranut ja viitoittanut viisaasti
silmää.
Sakris rupeaa hyräilemään. Hiljaa koettelee hän lauleskella:
Oi armaani, oi armaani,
oi kallis armaani...
Keittiöstä alkaa silloin kuulua liikettä: hm, se vanha ja
koukkuleukainen akka..!
Hänelle pitäisi kertoa tästä tapahtumasta. Mutta jos Sakris nyt menisi
kertomaan, niin se ... suuttuisi.
Mutta huomenna Sakris aikoo hänelle kertoa ... nuoresta ja viattomasta
immestään. Sakris nukahtaa viimein.
Ja huomenna hän herää siihen, että muori jyskyttää keittiön ovea,
raottaa sitä ja ärähtää:
-- No ... mikäs nyt on ... kello käy jo yhdeksättä!
-- Kuinka? Onko kello jo kahdeksan? ällistelee kääpiö myhkyisenä kasana
peittonsa alla, tukka riipuksissa lattialle asti.
-- On se, vastaa muori. -- Vai lieneekö mies sairas..? Ettekö jaksakaan
tänään mennä työhön?
-- Minäkö sairas? Minä olen terveempi kuin koskaan ennen! kehuu Sakris,
ja hän aikoo kertoa muorille eilisiltaista ihmettään. Mutta sillä välin
on muori jo sulkenut oven, sanoen:
-- Tulkaahan kahville. Mikko-herrakin on kotona.
Sakris pukeutuu työasuunsa.
Mutta Mikko Suomenvaaran luona, joka on vasta kiidättänyt autolla
Helsingistä kotiin, sanoo muori:
-- Pois se pitäisi täältä ... tuo tuollainen...
-- Mikä? Kukkelmanko? kysyy Mikko nauraen; hän on aina iloinen: terve ja
reipas mies.
-- Niinpä juuri, vastaa täti. -- Mokoma... Jumalaton se tuntuu olevan.
Räävää ja panettelee pappeja ... ja Jumalaa. Ei hänellä muka Jumalaa
olekaan. Ja muutenkin... Mitenkäs hän on veistänyt nuo hirret! Kieroja
ne ovat. Kaipa sinä sen tiedät? Katsoitko eilen?
-- Ka, en katsonut! vastaa Mikko. -- En ennättänyt.
Muori arvelee:
-- Pilalle ne nyt menevät... Kun oletkin aina poissa.
-- Afääreitä, täti! huudahtaa Mikko. -- Afääreitä, afääreitä!
-- Niin, mutta jospa sinä et saakaan koiratarhaasi syksyyn.
-- Oho! pääsee silloin Mikko Suomenvaaralta levoton huudahdus. -- Sepä
olisi peijakasta... Sillä nyt minulla on koiria: eilen tilasin
Helsingistä kaksi pientä pointteria, kaksi setteriä, yhden kanakoiran,
yhden mäyräkoiran ... pentuja. Ja yhden dobermanin, täyskasvuisen.
-- Mikä se on? kysyy täti.
-- Sekö? Se on pinsheri! Hieno pinsheri ... maailman hienoin pinsheri!
vastaa Mikko.
-- Niin ... entä sitten sen turkki, jatkaa täti. -- Joskus täynnä
petäjänkuoria, risunkappaleita ja lastuja. Sitä se putsaa ja sukii...
-- Minun pinsherinikö? kysyy Mikko. -- Ahaa, tämä Kukkelman. Peijakas
vie. No antakaa hänen putsata!
-- Niin, niin, mutta minä luulen ... että hän taitaa ajatella
tyttöjäkin! pahastelee muori.
Mikko purskahtaa nauruun. Hän on kyllä hiukan suuttunut siitä
mahdollisuudesta, että hänen koiratarhansa valmistuminen viipyisi. Mutta
nyt hänellä ei olisi tilaisuutta sitä asiaa järjestellä. Hän aikoo näet
juuri ryhtyä isompiin puuhiin: lähteä ostamaan raavaita, viedä niitä
Ruotsiin... Raavaita ... ja sikoja, lampaita.
-- Antakaa te nyt Kukkelmanin olla, sanoo hän. Sittenpähän nähdään. Vai
pitää hän tyttäristäkin, hahaa!
Mikko se lyö kaikki leikiksi... Ja täti pitää hänestä kuin omasta
pojastaan.
Sen päivän pysyi Mikko kotosalla. Opetteli ja komenteli Heiluveitä ...
ja katseli, kuinka Sakris käsitteli puita. Nyt tuli oikein suuren
petäjän vuoro. Saisikohan Kukkelman sen poikki? Meni puolen tuntia ...
jo sai kuin saikin! Kääpiöllä oli omat temppunsa: iski puuhun lovia
kaikkiin ilmansuuntiin ... niin että se lopulta seisoi yhdellä
kannallaan kuin hyrrä. Sitten hän nytkytteli petäjää: eipä se kaatunut,
vaan ainoastaan kallistui toisia puita vasten. Kukkelman ryömi silloin
ylös runkoa pitkin, katkomaan kaatumista estäviä oksia ja latvuksia.
Taivaan isä, jos hän jäisi puun alle! Mutta eipäs jäänyt. Puu kaatui ...
Sakris sen mukana maahan, kellahtaen kuoppaan ... makasi siinä
liikutellen jalkojaan ... ja naureskellen harmissaan:
-- Kas kas ... onpas tässä! Mutta odottakoonpas ... tuo sturski.
Sakris kääntyi kuopassa vatsalleen, tavoitti kirveensä ... ja nousi ja
alkoi raivoten katkoa petäjästä viimeisiä oksia...
Hennoisiko Mikko näin hauskaa miestä hoputella? Eikähän Mikolla nyt
ollut aikaa.
Mikko tilasi auton, meni Helsinkiin.
Sakris aherteli monta tuntia... Katseli entistä useammin kelloaan.
Lopulta hän tuli huvilaan ja sanoi:
-- Kuulkaas nyt, täti! Minun täytyy tänään lopettaa ennen kuin oikein
passaisikaan!
Sakris ei joutanut odottamaan edes päivällistä; ei, ainoastaan pariin
voileipään hän tyytyi... Olisi tyytynyt lähtemään vaikkapa ilman
ruokaakin. Hän vakuutteli vilpittömästi:
-- Ei ihminen elä ainoastaan leivästä. Rakkauttakin hän tahtoo...
Nyt aikoi hän kertoa muorille, mitä kummaa ja ihanaa hänelle oli
tapahtunut. Mutta muija näytti yhä niin tylyn näköiseltä, että Sakris
virkkoi pelkästään:
-- Minun pitää lähteä käymään taaskin ... Krokelbyssä. Siellä on
ankeleegiä asioita. Ei niitä voi lykätä.
Sitten hän pukeutui huolellisesti. Mutta joutuin se meni. Ja sitten hän
katosi kylälle päin.
Krokelbyhyn ei Sakris kuitenkaan lähtenyt ... vaan tapaamaan omaa
kultaansa.