Sitten sattui Kukkelmanille vielä toinenkin omituinen tapaus.
Kevät kirkastui ... taivas siinti yhä useammin pilvettömänä,
ilmanrannoilta vaaleana. Tuuli suhisi pehmeästi kuusissa ja koivujen
punertavissa ritvoissa, tuoden mereltä kosteaa ja voimakasta viileyttä.
Peipposet olivat saapuneet; kurjet halkoivat ilmaa riemukkaasti laulaen,
matkallaan pohjoista kohti ... ja kottaraiset visertivät vimmatusti
viiritangoissa... Västäräkkejäkin oli nähty tuolla Vantaan rannoilla,
jonka jäät olivat pauhaten vierineet mereen ja kutsuneet pitkät jonot
helsinkiläisiä ihailemaan kuohuvaa putousta. Auringonpaisteessa
häikäisten kimalteli nyt vihreä joki.
Krokelbyssä moni ajatteli jo pääskysiä.
Kevään edistyessä on Sakris melkoisesti menettänyt aatteellista
kiihkoaan. Siitäkö se johtunee, että aika kuluttaa kaiken ... vaiko
keväästä ja lämmöstä ja valosta?
Olisipa hänellä nyt vielä edes välttävästi töitä ja ansioita, niin
tuskinpa hän muistaisi enää paljoa sitä ahdistusta, mikä on häntä
vuosikausia kiusannut. Mutta töitä ei ole vieläkään juuri ... ei
hänenlaiselleen varsinkaan. Niitä pitää pyytää ja anella.
Silti kevät saattaa hänet unohtamaan puutetta.
Tällä hetkellä etsii hän vimmatusti sitä, minkä omituinen uni ja
ennustajarouva ovat hänelle luvanneet.
On iltapuoli. Sakris kulkee metsässä, jokseenkin etäällä Krokelbystä.
Hän on aamupäivällä viimeistellyt pari työpuseroa, jotka peltiseppä
Savolainen häneltä tilasi. Nyt hän tahtoo ... nähdä naisia. Omassa
kylässä ei ole hänen naistansa.
Tämä tie johtaa toiseen kylään.
Metsätie se on ... erään kartanon talvellinen halko-ja heinänvetotie.
Matala nummi ... siellä kasvaa kuusia ja petäjiä. Havuneulat kiiltävät
ja kuormista maahan varisseet heinänkorret tuoksuvat. Koko metsä
lemahtelee hyvältä.
Joskus tulee matkalla aho, keskellä louhista metsää; siinä on oikein
kuuma. Sitten painuu mutkitteleva, korven läpi kuinka vain eteen sattuu
oikaistu tie jälleen alemmaksi ... puiden varjoon... Tulee suota. Se
huuruaa lämpöä. Polku haipuu ja hukkuu vesilätäkköihin, joista
ainoastaan mättäät pistävät esille.
Eräässä paikassa on kahden ison kiven lomassa porraspuita, talvitien
pohjaksi heitettyjä. Liukkaita porraspuita ... ja pitkältä.
Sakriksen jalat eivät vieläkään ole kehuttavat, vaikka hän jo yleensä
kävelee. Mutta näitä portaita myöten täytyy hänen ryömiskellä.
Kova halu hänellä on päästä eteenpäin.
Ei hänellä ole tuonne kylään mitään oikeaa asiaa; työvehkeitäkään ei näy
hänen vyöllään tai taskuissaan.
Parempaa kuin oman kylän tytöt, pöhköt, jotka nauravat kuin
vähäjärkiset, tahtoo Sakris. Oikean, kauniin ja nuoren ... täydellisen
hän tahtoo!
Sakris muistelee kottaraisia, jotka asuvat hänen ikkunansa edessä...
Kuinka ne räpyttelivät siipiään kuin vimmatut ... ja huusivat ... ja
katselivat silmänsä sokeiksi aurinkoon. Pian ne hyörivät jo pesissään.
Ja kun pääskyset tulevat, niin ne munivat.
Eikä Kukkelmanilla ole vielä tyttöä.
Tuolla kylässä, jonne hän aikoo, saattaa olla tyttöjä.
Ehkäpä ... Sakriksen rakastettu on siellä.
Niin hän konttaa suoportaita myöten. Kiire on.
Silloin, kun Sakris on jo pääsemässä portaiden päähän ... rämähtää
laukaus, hyvin läheltä. Sakris peljästyy, kohottaa päätänsä ... ja hänen
mielessään välkähtää harmikin, että kenties täällä on
suojeluskuntalaisia ... ampumassa: harjoittelemassa tai muuten
kuljeksimassa. Jutellaan, että niiden into on mellastella
työväenyhdistyksen taloilla ... humalaisina.
Krokelbyssä eivät tosin ole vielä mellastaneet ... mutta...
Enempää ei Sakris ehdi ajatella, sillä nyt rämähtää toinen laukaus.
Ramman korvissa vinkuu: hänkö ei tuntisi vallankumouksen ajoilta kuulan
ääntä! Nopeasti painaa Kukkelman kohotetun ja takkuisen päänsä alas ...
ja samassa hyppii eräiden yksinäisten mäntyjen takaa tielle ja Sakrista
kohti valkea koira... Ja sitten tulee pitkänlainen mies.
Miehellä on suojeluskunnan puku. Pyssy kädessä. Koira pysähtyy, katselee
vinkuen isäntäänsä. Vieläpä herra sitä usuttaakin! Mutta koira näyttää
hölmöltä ... se ainoastaan hyppelee herraansa vasten, joka sadattelee ja
lyö pentua pienellä ja sievällä koirapiiskalla. Sitten rientää hän
hehkuvin poskin Kukkelmanin luokse. Sakris kyyröttää yhä vatsallaan
kivien välissä ja katselee häneen säikähtyneesti, epäillen ja
vihoissaan.
-- Kas, mitä peijakasta! huudahtaa herra, ja hänen kasvonsa näyttävät
venyvän pitkiksi.
-- Mikä spektaakli tämä on? puhkeaa myöskin Sakris puhumaan. -- Miksi te
tahdotte ammuta kävelijöitä? Missä teillä on siihen lupa?
-- Anteeksi, se oli erehdys, vastaa herra. -- Minä luulin ... että
täällä oli kettu taikka jänis... Kaikenlaisia peijakkaan erehdyksiä!
Mutta hyvä, ettei paukku osunut.
-- Minä ... kettu tai jänis! vastaa Sakris hiukan kalveten, ja
ärtyisesti pudistelee hän hiuksiaan. Nousee ylös jaloilleen, murisee
jotakin hävyttömistä ihmisistä: ketuksi luullaan häntä ... jänikseksi.
Hän huudahtaa:
-- Eikö teillä ole silmiä? Mutta ... kysymys ei olekaan siitä ... vaan
nykyään ei saa ihmisiä ... sillä tavalla kuin...
-- Anteeksi, pyytää herra jälleen. -- Minä olin opettamassa koiraani.
Antakaa anteeksi ... unohdetaan tämä... Ollaan onnellisia, ettei paukku
osunut. Minä voin korvata teille vahinkonne. Paljonko maksaa?
Niin sanoen työntää pyssymies käden povelleen ja vetää esille paksun
lompakon.
-- Pois kivääri, tiuskahtelee Sakris silloin. -- Jos minä stämmää teitä
lakituvalle, niin... Hahhah ... halu tappaa metsäneläimiä... Opettaa
koirat, pedot, niitä ajamaan! Metsän syyttömiä eläimiä ... vuodattaa
niistä verta... Oletteko te ajatellut tätä? En minä itsestäni niin
välitä, mutta ... viattomat kreatyyrit...
Herra on aivan ihmeissään.
Siinä sitten istahdetaan kiville ... ja herra koettaa sovitella
Sakrista. Sakris pitää hänelle opettavaista esitelmää.
Metsästäjä ei kuitenkaan näytä Kukkelmanista pahansisuiselta... Ei,
päinvastoin hän kuuntelee Sakrista ... ja hymyilee hänelle iloisesti.
-- Mikä te olette? Kuka te olette? kysyy Sakris.
-- Minäkö? vastaa herra. -- Minä olen ... muudan Suomenvaara ...
liikemies. Mitä te tahdotte korvaukseksi? Ja kukas te sitten olette?
-- Minäkö? kysyy puolestaan Kukkelman. -- Minä ... olen byggmestari.
Suomenvaara ällistelee. Tarjoaa kääpiölle viidenkymmenen markan seteliä,
jonka Sakris viimein huoliikin, kauan vastusteltuaan ja selitellen,
ettei tässä rahasta ole kysymys: hän halveksii rahaa ... on kehittynyt
ihminen, sosialistikin. Sitten tarjoaa nuori liikemies Kukkelmanille
sikaria, mutta nyt rampa jälleen puhuu tupakanpolton
vahingollisuudesta... Suomenvaaran nauru kajahtaa hilpeästi.
Suomenvaara polttaa halukkaasti sikariaan.
He istuvat siinä melkoisen aikaa. Koira on asettunut isäntänsä jalkojen
juureen ja pistänyt päänsä hänen polvelleen.
Sitten pitäisi Sakriksen ja nuoren liikemiehen erota. Sakris on noussut
maasta ... katselee ylös herraan ja ojentaa sovinnoksi isoa ja
kovettunutta kouraansa... Virkkaa narahtavalla äänellä:
-- No, terve, terve. Näkemiin saakka. Minä ... lähden vähän tuonne
kylään ... tyttöjä katsomaan.
He jo eroavat; mutta vielä katsoo Suomenvaara taakseen:
-- Mikä se olikaan ... se nimi? Kuk... kuk...
-- Kukkelman, jatkaa Sakris.
Suomenvaara nauraa, ja painuu metsään. Sakris jatkaa tallusteluaan.
Mutta yhtäkkiä rientää herra takaisin ja huutaa:
-- Kuulkaas, älkäähän menkö vielä pois. Tehän ... voisitte tehdä
jotakin... Osaatteko rakentaa... Pykmestari? Hyvä on. Te miellytätte
minua ... niin, ihan totta! Minä olen Suomenvaara ... minä ... meidän
Mikko! Onko teillä nykyään paljon tekemistä? Mitä? Eikö ole. Kuulkaas:
minulla on juuri peijakkaan kiireellinen työ. Se tulisi teille ikään
kuin ... kun sattui tällainen tutustuminen. Minä rakennutan itselleni
koiratarhan. Rahaa on. Tukkeja on. Tuletteko? Kelpaako?
Sakris kuuntelee.
Koiratarhan..?
Mikko Suomenvaaran takissa kiiluvat napit, joissa jokaisessa on
koiranpää. Suojeluskunnan takki se ei ollutkaan. Keltaiset nahkahousut
ovat kiinteät. Ja pohkeet suljetut välkkyviin nahkasääryksiin.
Sakris katselee häntä, istahtaa jälleen kivelle, huokaisee... Ja sanoo
... ettei hänellä tätä nykyä ole oikeastaan kiireitä töitä.
Rakennustöitä hän on paljon tehnyt ... jopa osaisi tehdä
piirustuksiakin. Huviloita hän on remontteerannut ... paljon...
-- Viittätoista koiraa varten, huudahtaa Mikko Suomenvaara. -- Koirien
pitää kaikkien olla erilaisia. Rahaa on... Ja minä olen täällä tulokas;
palstani on tuolla meren rannalla. En tunne paikkakuntalaisia ... eikä
minun kannata hukata aikaa heitä etsimällä. Tulkaa luokseni...
Yritetään.
Sakris sanoi tulevansa aivan pian ... vaikkapa jo huomenna.
-- Ei mitenkään, vastaa Mikko Suomenvaara. -- Minulla on huomenna
pörssissä asioita. Mutta tulkaa ... noin viikon päästä. Sanotaan: tulkaa
ensi maanantaina.
Sakris lupaa. Ja sitten katoaa herra jälleen metsään.
Sakris seisoo tuokion paikallaan ... ja miettii asiaa, josta oli nuoren
liikemiehen kanssa puhunut. Hän oli iloissaan. Pitäisi jatkaa menoa
tuonne kylään, jonne hän oikeastaan oli matkalla. Mutta ehkäpä hän
väsyisi liikaa: hänellä on jo muuta mielessä.
Rahakin olisi tarpeen ... viimeisestä puseroiden ompelemisesta ei paljoa
kertynyt.
X
Jo seuraavana päivänä lähti Sakris Kukkelman tapaamaan Mikko
Suomenvaaraa.
Edellisenä iltana oli hän hyvillään. Työtä hän oli saava. Kenties
kauankin kestävää työtä... Voisi olla yhdellä paikalla ... ei
tarvitseisi hapuilla siellä ja täällä.
Minkälainen sitten olisi koiratarha?
Minkälaiseksi hän sen suunnittelisi?
Suomenvaara ei tuntunut turhia kituuttavan.
Entä millä tavalla tämä herra oli häneen tutustunut? Harmillinen kohtaus
se kyllä oli... Se, että Sakrista luultiin jänikseksi taikka ketuksi.
Mutta mitäpä siitä ... nyt enää! merkillistä vain, että tällä tavoin
tultiin tuttaviksi.
Melkein yhtä merkillistä ... kuin se unikin.
Aikoi ampua häntä ja sitten...
Sakris istui ikkunansa ääressä ja tirkisteli ulos. Keväisenä iltana
hohteli taivaanranta, minkä Sakris sitä liiterirakennusten ylitse näki,
kauniisti punaisena ja kellertävänä. Rakennusten päässä nyyköttävän
petäjän hienot havuset värisivät hiljaa ... ne muodostivat ikään kuin
jonkinlaisia tähtiä: somia, neulassäteillä varustettuja nappuloita...
Luonnon kauniita ja ihmeellisiä muodostelmia. Mutta taivaalla alkoivat
oikeat tähdet lempeästi ja salaperäisesti tuikkaa.
Mitähän tämäkin merkitsi ... että Suomenvaara oli ampunut häntä?
Tähdissä oli kaikki kirjoitettuna.
Ja Sakriksen nainen oli kyllä löytyvä. Sen Sakris tiesi. Sen hän
uskoi...
Siinä katseli Sakris kukkiin puhjennutta Annansilmäänsä. Kummallisella
liikutuksella täytti se hänen mielensä ... sen punertavien kukkalehtien
pinta oli hänestä ikään kuin tyttösen hipiä, nuoren tytön.
Hän kasteli kukkansa ... ja kapusi sitten keinutuoliin ... uneksi siinä,
kunnes tuli hyvin hämärä.
Sitten väänsi hän tulen lamppuun ja tirkisteli kuvatauluaan,
punaposkista Juliaa.
Eipä hän halunnut lähteä tuttaviensa luokse kiivaillakseen nykyistä
yhteiskuntaa vastaan ... hokeakseen kämmenellään pöydänreunaan lyöden
aina yhtä ja samaa, päähän piintyneitä iskulauseita, niin kuin
uskonkappaleita ... milloin pistelevänä ja uhkailevana, milloin taasen
alakuloisena ... sikäli, tuntuiko Venäjän Neuvostovalta edistyvän vaiko
kärsivän tappioita ja vahinkoja. Kuin jokin loittoneva kaiku supisi hän
vielä kuitenkin itsekseen:
-- Niin ... yhdestä vain ei voi koskaan tulla loppua: sosialismista.
Työväkeä on enemmän: sosialisteja. Ja koska se jotain tahtoo, niin
täytyy sen mennä läpi ... ja sosialismi yhä voittaa...
Tänä kauniina kevätiltana Sakris soitteli harmonikkaansa melkein
riemukkaasti. Ja lauleskeli.
Varis nuokkui tuolla tuon petäjän heikossa oksassa, raakkui. Sekin
äänteli toisella tavalla kuin ennen talvella: pehmeämmin...
Sakris nuokkui keinutuolissaan ja lauloi omasta puolestaan:
Ai, ai, Kerenski,
turha on sun toivosi:
Suomi on nyt vapaana
ryssän vallasta...
Ryssänkö vallasta? Eikö hänen olisi nytkin laulettava värssyn loppu
sillä tavalla kuin tulisimmat punaiset lauloivat kärsimänsä verilöylyn
ja armottoman nälkävankeuden jälkeen:
Suomi on nyt täynnänsä
valko-rosvoja?
Eipä ... tällä kertaa...
Aamulla varhain hän tallusteli sinnepäin, missä liikemies Suomenvaara
sanoi huvilansa olevan.
Tallusteli ... jo työpuvussa: sininen työpusero yllä, remmi vyöllä,
talvellinen, tahrautunut lippalakki päässä. Mutta parta oli hänellä
aivan puhtaaksi ajeltu ja tukka riippui kauniisti suittuna hartioilla.
Hänellä oli työkaluja mukana: kirves ja saha.
Puseron rynnästaskusta pisti esille käännettävän metrinmitan pää... Ja
povitaskussa piili iso, vahakantinen muistivihko.
Tuuli puhalteli, niin kuin tällä rantaseudulla melkein aina... Se
tuprutteli Sakriksen pellavaista tukkaa, heilautti sitä joskus hänen
kasvoilleenkin ja lippahatun päälle.
Kukkelman joutui siihen kuusinotkelmaan, jossa oli eilen vähällä tulla
ammutuksi. Kömpi portaat ... ja tallusteli jälleen. Välistä hän
pysähtyi, kääntyi koko ruumiillaan ... katselemaan puiden juurelta
pilkisteleviä sinivuokkoja ... kuuntelemaan, piipittäisivätkö lintuset.
Tänään eivät piipittäneet: oli kylmä päivä.
Metsän takana alanko ... suuria vainioita kalliotöyryjen keskellä ...
lakeita ja autioita. Ja sitten nousi tie mäelle, jonka takana sen herran
piti asuskella.
Mikä lienee tuo harmaa rakennus koivikossa?
Rakennuksessa oli valtavan korkea, keltainen lankkuaita.
Tuli joku työläinen ... ja Sakris kysyi, mikä tämä talo oli. Mies
vastasi:
-- Pelastusarmeijan turvakoti.
Niin, nythän Sakris sen muisti: täälläpäin oli sekin.
Tämä tieto teki hänet ikään kuin iloiseksi ... ja uteliaaksi.
Vielä sai hän kuulla, missä herra Suomenvaara asui: juuri
Pelastusarmeijan talon takana, pienessä huvilassa meren rannalla.
Hetken katseli Sakris turvakotia ... sen hirmuisen korkeaa aitaa ...
niin korkeaa, että yläkerrankin kolkot ikkunat rupesivat pian häneltä
piiloutumaan, kun hän käveli edelleen. Sitä paitsi oli aita varustettu
yläreunasta kaksinkertaisella kehällä teräväokaista piikkilankaa.
Mutta Sakris, hän kapusi pienelle kummulle tien varrelle ... ja siihen
näki hän ainakin yläkerran ikkunat. Olikohan niissä ikkunoissa naisia?
Muka muualle katsellen hän vilkaisi tuon tuostakin ikkunoihin,
huomattaisiinko hänet sieltä ... hänet?
Semmoiset tytöt ovat usein kauniita lapsia.
Ei näkynyt siellä ketään. Sakris lähti edelleen.
Täytyy käydä vielä tuossa mökissä kysymässä, missä Suomenvaara oikein
nyt asui. Ehkä olisi mökissä naisia...
Tuvassa oli ukko ja akka ... makasivat sängyssä aamiaislevolla... Voivat
olla kalakauppiaita, koska täällä haisi niin silakoilta ja silliltä ...
kalojen kuolleilta ruumiilta.
Muija kavahti ylös ... kasvoiltaan kellertävä kuin sillin suolavesi ...
ja nenäkin hänellä oli suippo ja päästä pysty kuin kalalla. Hän katseli
ällistyneenä Sakrista, kääntyi ukkoon päin, joka raotteli silmiään ...
ja siinä purskahti akka kihisevään nauruun. Kysyi vilkkaasti, mitä
tulija tahtoi ... ja purskahti taas nauruun, peitellen kädellä silmiään
ja suutaan. Sakrista alkoi närkästyttää. Mutta asiastaan hän sai toki
selvän. Eukko kääntyi ikkunaan päin ... tyrskyi siinä itsekseen ... ja
osoitti etusormellaan jotain ulkoa näkyvää, sanoi:
-- Tuolla ... tuo iso puu ... sen takana hän asuu tuossa keltaisessa
rakennuksessa.
Myöskin Sakris tirkisteli huopapaperilla paikatusta ruudusta ...
kiitteli lyhyesti neuvosta ja lähti jälleen tallustamaan.
Liikemies Suomenvaaran huvilan hän löysi. Se oli rannalla, maantien
alapuolella, rinteen eteläkupeella. Vanha, keltaiseksi maalattu ...
nurkat ja ikkunanpielet valkeiksi. Jyrkät portaat kohosivat ylös ovelle,
jonka sivuilla seisoi kaksi paksua pylvästä.
Entinen herraskartanon huvipaviljonki ... se oli Mikko Suomenvaaran
asunto toistaiseksi. Täällä hänellä oli palstakin. Sekä rakennuksen että
palstan hankki hän äskettäin eräältä yhtiöltä, joka taasen, takavuosina,
osti koko täkäläisen herraskartanon sen entisiltä omistajilta. Yhtiö oli
myönyt päärakennuksen Pelastusarmeijalle ... ja alkoi lohkoa tilaa
huvilapalstoiksi. Mikko Suomenvaara tempaisi nyt miltei parhaan paikan
koko tilasta: kappaleen kartanon entistä puistoa ... osaksi puutarhaa,
osaksi villiä metsää.
Pitkin rantakaistaletta kasvaa jono valtavan korkeita tervaleppiä; niitä
ylempänä koivuja, lehmuksia, mataloita tammia ... ja kaikenlaista, jota
Sakris ei ymmärrä ja josta Mikko itsekään ei ole viitsinyt ottaa selvää.
Mikko on näet afäärimies; pitää huolen asuntokeinottelusta, ostaa hopea-
ja kultarahoja, kauppaa messinkiromua ja kaikenlaista. Rahaa hänelle
tulee kuin roskaa, eikä hän paljon siitäkään välitä. Hän pitää hauskaa
... ja antaa palttua liian vakaville asioille.
Nyt hän tahtoo koiratarhan... Tahtoo olla hieno, olla koiramies.
Palsta joutui hänelle vasta viime syksystä, joten hän ei ole vielä
ehtinyt pystyttää itselleen komeaa ja kiiltävää huvilaa.
Mutta koiratarhan tahtoo hän kohta: se on hänen päähänpistonsa.
Juuri tuonnoittain, ilmojen lämmitessä, tuli hän tänne Helsingistä.
Asumaan täällä muutamia päiviä kerrallaan. Tänne syrjäiseen rantaan on
hyvä tyhjentää meren saaristosta, tuolta oikealta, saapuvat moottorit,
jotka tuovat pirtua.
Ja Helsinkiin pääsee täältä nopeasti ... läheisessä huvilassa on
puhelin, sillä voi tilata kiitävän auton.
Mikolla on vasta kaksi huonetta... Isompi niistä jo varustettu uljailla
huonekaluilla. Siellä on sohvia, joiden kyljissä ammottavat tyhjät
hyllyt kirjoja varten, välkkyvä peili ja uusi gramofoni. Pienempi kamari
on järjestetty tilapäiseksi keittiöksi, jossa emännöitsee Mikon vanha
täti, sisämaasta äskettäin tänne tuotu, vakava leski.
Viisi vuotta sitten oli Mikko ahkera metsämies... Silloin oli hänellä
talo maaseudulla... Sitten hän sen möi ... antoi rahojen hurrata... Ja
hankki uutta rahaa. Nytkin rakastaa hän metsästystä... Ja koiria. Koirat
ovat hauskoja. Ne ovat mielenkiintoisia... Niiden hoitaminen on jotakin
erikoista.
Miksi ei Mikko voisi kerätä ja hoitaa koiria? Hän on kuullut mainittavan
ihmisistä, jotka keräilevät maailmanmestarien maalauksia, jopa
vähäpätöisempääkin: hankkivat innolla, hurmiolla, haltioitumisella ja
kiihkolla esimerkiksi erilaisia tiukuja. Sellaista tekevät jotkut
hassahtavat englantilaiset lordit. Vieläpä saattavat eräät heistä, jos
eivät muuta lystikästä keksi, koota tulitikkulaatikoita ...
kymmeniätuhansia kappaleita ... satojentuhansien markkojen arvosta,
jokainen laatikko erilainen. Sellaista saavat englantilaiset aikaan!
Hauskaa on rahakkailla... Mutta Mikko on nuori ja elämänhaluinen: hän
tahtoo liikkua ... metsästää..! Tahtoo itselleen koiria.
Nyt loikoo hän vielä eräällä sohvallaan ja nukkuu. Hänen uutimensa ovat
vedetyt kaari-ikkunain eteen.
Vinttikoiranpentu alkoi äsken vinkua hänen sohvansa vieressä matollaan.
Silloin hiipi täti, joka jumaloitsee sisarenpoikaansa, hiljaa sisään ja
houkutteli penikan keittiöön.
Mikko viipyi eilen myöhään jossakin tärkeässä liikemiesten kokouksessa.
Hänen päätänsä särkee. Antaa hänen levätä.
Keittiössä on tädillä jo kahvi valmiina, ja naapurimökin tyttö on tuonut
vastalypsetyn maidonkin.
Täti odottelee, milloin poika heräisi.
Sakris Kukkelman tirkistelee portaiden juuressa ylös paviljonkiin.
Harvoin hän on nähnyt huvilaa moisella paikalla, kuin sokerikeilan
kärjessä.
Hän on kovin väsynyt kävelystä ... ei tekisi mieli ryhtyä heti
kiipeämään noin jyrkkiä portaita.
Ketään ei näy pihalla ja kartiinit ovat alhaalla...
Mutta kumminkin täällä valvotaan, koskapa savutorvesta nousee sauhua.
Olisikohan huvilassa toisetkin portaat kuin nämä korkeat?
Ja saattaapa täällä muutenkin vähän katsella ympärilleen...
Kukkelman jättää työvehkeensä portaitten juureen ja kiertelee verkalleen
rakennusta...
Muita portaita ei ole...
Nyt katselee rampa pengermän reunalta maisemaa ... hän on siinä kuin
mikäkin omituinen kanto, jonka päähän on pistetty tappurakuontalo...
Tuuli viuhtoo hänen pitkää tukkaansa.
Meri on ihan tuossa... Kuivia, viimekesäisiä lehtiä rapisee lähellä
tammessa. Suurissa tervalepissä rannalla on vanhoja urpuja...
Suunnattoman leveät kaislikot saartavat lahtea ... törröttävät niin kuin
kulonurmi maasta.
Sitä lahtea sulkee meren puolelta jono saaria ... toiset karuja,
paljaslakisia ... toisilla kasvaa petäjiä.
Tuolla vasemmalla kuultaa punainen säleaita. Ja sitä ylempänä on vankkaa
petäjämetsää ... niin pitkältä, ettei sen läpi näy enää aitaa.
Sakris Kukkelman kävelee palstalla ... köntii kuin karhu taikka jokin
kummallinen metsänpeikko. Menee alavalle rannalle... Nousee jälleen
ylemmäksi, vedellen käsillään itseään jostakin kallionpykälästä. Sitten
asettuu hän pykälälle istumaan... Alkaa miettiä, mihin paikkaan se
koiratarha olisi rakennettava ... ja minkälainen se olisi tehtävä.
Kuvittelee mielessään koirien elämää ... niiden vaatimuksia.
Välistä kääntää hän verkalleen ruumistaan ja katselee paviljonkiin päin.
Ei näy vieläkään ketään...
Koirien elämä?
Niille kartanoa..?
No ... kyllähän viattomia elukoita olisikin suojeltava...
Ja täytyyhän Sakriksenkin elää.
Sitten hän pääsee selville koiratarhan paikasta: tähän mäntymetsään se
olisi tehtävä! Hän tarkastelee sitä paikkaa ... suunnittelee ja laskee.
Laudoista se hänen olisi mukavin tehdä. Mutta Suomenvaara oli puhunut,
että se rakennettaisiin hirsistä, joita täällä on paljon...
Viimein nousee Sakris portaita ... ja kiipii ylös, jyskyttää ovea.
Mikko Suomenvaaran vanha täti tulee avaamaan. Hän hätkähtää hiukan, kun
näkee Sakriksen. Mutta Sakris katselee häneen ylös viattomin silmin...
Hieman pettynyt on Sakris tästä vanhasta naisesta, jota hän muuten
luulee palvelijattareksi: melkoisesti kumara ja vanha akka!
Täti jälleen luulee Sakrista kerjäläiseksi. Hän kysyy:
-- Mitä te tahdotte? Kuka te olette?
-- Minä olen se byggmestari, joka on tilattu tänne tekemään talo
koirille, vastaa Sakris.
Täti sanoo:
-- Kuka tilannut? Mitä tekemään?
-- Kartano koirille. Se herra, joka täällä asuu, tilasi eilen.
Täti on hämmästynyt. Ja sitten hän muistaa, että Mikko oli joskus
puhunut aikovansa rakentaa itselleen koiratarhan. Mutta ... kuinka on
hänen rakentajansa tuollainen?
Täytyy kuitenkin mennä Mikolta kysymään.
Mutta nythän Mikko vielä nukkuu.
-- Odottakaa, kehoittaa muori Sakrista ja painaa ulko-oven kiinni.
Sakris jää portaille.
Täti menee sisarenpoikansa kamariin ... ja ravistelee varovasti Mikon
valveille, sanoen:
-- Siellä on sellainen mies ... kyttyräselkäinen ... kääpiö ... tahtoisi
puhella. Sanoo sinun kutsuneen hänet tänne tekemään koiratarhaa.
-- Mitä..? Sekö..? Onko se jo täällä? huudahtaa Mikko.
Täti kysyy ihmetellen:
-- Oletko sinä hänet kutsunut?
-- No, suoraan sanoen ... olen, vastaa nuori gulashi. -- Se nyt ... oli
semmoinen hullutus. Tapahtui pieni sotku tuolla metsässä eilen. Mutta
olkoon... Kuinka, joko hän nyt tuli? Sen veitikan piti tulla vasta
viikon kuluttua. Hittoako hän nyt jo!
Täti katselee kummastellen sukulaiseensa ja kysyy:
-- Onko hänet sitten pyydettävä sisään?
-- Antaa tulla vaan, sanoo Mikko. -- Odottakoon keittiössä ... pian
tästä joudun.
Sakris lasketaan keittiöön... Siellä koiranpentu alkaa häntä hurjasti
haukkua: ei asetu vanhan tädin torastakaan. Sakrista rupeaa se räyskytys
jo suututtamaan...
Mutta sitten astuukin Mikko Suomenvaara toisten luo ... yllään pitkä ja
komea aamunuttu ja kädessä koirapiiska. Sitä piiskaa on nyt penikan,
jonka nimi on Heiluvei, totteleminen. Nöyrästi se istahtaa isäntänsä
jalkain väliin.
-- No ... te tulitte jo tänään? huudahtaa Mikko Suomenvaara.
-- Minä tulin, vastaa Sakris. -- Mies ei koskaan petä lupaustaan! Ja
minä olen jo katsellut paikan päälle, johon koirakartano pykätään...
Tuonne kummulle...
-- Niin, mutta ... olihan puhe, että tulisitte vasta viikon kuluttua!
Sakris ällistelee. Hän mutisee jotain sellaista kuin:
-- Jaa, jaa... Mutta minulle ... se passasi juuri nyt. Ja niin kuin
sanottu, minä olen jo katsellut paikan päälle... Ja minä tiedän, millä
tavalla se on timrattava...
Sakris alkaa pitkästi selittää, kuinka koiratarha tehdään.
-- Hyvä, hyvä, vastaa Mikko. -- Mutta se ei käy nyt. Minun täytyy
iltapuolella lähteä kaupunkiin.
Silloin Sakriksen silmät välkähtävät. Hän melkein tiuskahtaa:
-- Niin ... mutta minulla on jo työkalutkin mukana.
Hän lauhtuu vähän ja rohkaisee:
-- Mitäs muuta kuin isketään kirves puihin. Niistä tulee pylväitä ja
pilareita. Ja sitten lautoja väliin... Ja sitten...
Mikkoa huvittaa Sakris. Hän raapaisee korvallistaan ... ja taipuu
lopulta kuitenkin, sanoo:
-- No ... minä olen Mikko! Yritetäänhän sitten. Mennään ulos asiaa
paikan päällä pohtimaan.
He lähtevät ulos ... Sakris, Mikko ja koiranpenikka. Siellä he kävelevät
ja katselevat, harkitsevat suunnitelmaansa. Sakris puolustaa hartaasti
laudoista rakentamista. Hän sanoo:
-- Minä ... jos minä joskus pykätä, niin laudoista minä... Se on helppoa
... siitä tulee hyvä.
Sen kyllä Mikko uskoo, että se on helppoa. Mutta ei: hän tahtoo
varmempaa, hirsistä hän tahtoo.
Viimein Sakriksen täytyy huokaisten taipua.
Eikä Mikko haluaisi rakennuttaa tänne kummullekaan, vaan rannalle.
Syntyy jälleen pieni väittely. Sakris huudahtaa:
-- Minä kyllä, antakaa anteeksi, minä ymmärtä tämä asia! Minä olen
tehnyt tällaisia töitä. Jos pykää rannalle, niin tulee kostea... Ei, ei
tule hyvä! Minä sanon: sillä tavalla ei tule hyvä! Mutta jos timrataan
se ylös tänne, niin...
Mikko alkaa hiukan suuttua. Sitten hän nauraa, ja pysyy päätöksessään:
koiratarha on tehtävä tuonne hänen omaan paikkaansa, kauniille
rannalle...
Siinä väitellään sievoinen aika... Ja huokaisten alistuu Sakris.
Sitten sanoo Mikko aikovansa neuvotella, vaikkapa jo heti tänä iltana,
eräiden koiraklubin jäsenten kanssa piirustuksista. Kukkelman ällistelee
tätä tietoa ... ja kysyy:
-- Kuinka? Mitä varten? Osaan minäkin riitingit... Jos tahdotte, teen
riitingit teille. Minä olen jo tuuminut asiaa...
Mikko naurahtaa ... ja arvelee, että sitä asiaa voidaan nyt oikeastaan
pohtia myöhemminkin. Hän sanoo:
-- No, kunhan nyt ensin kaadatte petäjät ja hommaatte ne rantaan!
Taitaapa sitä siinäkin jo olla tekemistä. Mitä arvelette, saatteko te
puut täältä rantaan?
-- Minäkö? ihmettelee Sakris, ja hänen suunsa menee iloiseen ja leveään
nauruun. Hän vakuuttaa:
-- Se ei ole mikään konsti. Ei työssä niin paljon voimia tarvita, vaan
konstit ne auttaa. Ja minulla on sellaiset konstit, että ... niin kuin
ei mitään vain...
Siis olkoon sekin asia selvä. Mutta vielä kysyy Mikko, milloin
koiratarha tulisi valmiiksi.
Sakris pohtii ja arvelee. Hän lukee päiviä ja puita...
Ja lopultakin on Sakris varma, että kuuden viikon kuluttua voisi koiria
pistää asumaan koirataloon.
Hyvä on sekin Mikosta. Mutta vieläkin yksi seikka: paljonko Kukkelman
tahtoisi urakkasummaa ... tarkalleen niin pitkän ja niin leveän
rakennuksen teosta ... kunnes laitos olisi vesikaton alla?
Sakris asettuu kivelle istumaan ja vetää povitaskustaan suuren
muistikirjansa. Syventyy miettimään ja piirtelemään käyristyneille
paperilehdille lyijykynällä viivoja, koukeroita, kirjaimia, numeroita ja
omia merkkejään...
Sillä välin Mikko opettaa Heiluveitä kävelemään kauniisti rinnallaan.
Viimein lausuu Sakris vakavasti, että niin ja niin monta tuhatta pitäisi
tällaisesta työstä saada. Eikä hän tahdo kiskoa: hän on näet semmoinen
mies, kansanmies. Demokraattikin hän on mielipiteiltään ... sosialisti
... ja enemmänkin...
-- Oho, huudahtaa Mikko Suomenvaara.
Summa on Mikosta liian suuri. Siksi ehdottaa Mikko, että he sopisivat
aluksi ainoastaan puiden kaadosta, veistämisestä ja salvamisesta. Muusta
rakentamisesta ennättäisivät myöhemmin. Mitä Kukkelman nyt tästä
alkutyöstä tahtoisi?
Jälleen Sakris miettii: tekee kirjaansa koukeroita ja laskee. Hänen nyt
esittämäänsä summaan Mikko suostuu.
Työn voisi Kukkelman aloittaa koska tahansa.
Mutta: missä Sakris sitten täällä asuisi ... ja missä hän aterioisi?
Sakris sanoo tyytyvänsä vaikka keittiöön.
Mutta siellähän on Mikon täti!
No, niin ... no ... onhan täällä vielä tuo eteinen. Sakris sanoo
olevansa niin vaatimaton ... hän nukkuisi siellä.
Sekin kelpasi.
Ja mitä syömiseen tulee, tyytyisi Kukkelman vähään ... aivan mihin
hyvänsä. Niin, hän ei huolisikaan esimerkiksi lihaa... Sitä hän inhosi
... oli vegetariaani. Hän ei tahtonut muuta kuin vähän puuroa tai
velliä. Ja ruuasta, jos hän sen täältä saisi, voitaisiin alentaa
urakkasummaa.
Sekin soveltui Mikolle.
Kuten sanottu, Kukkelman saisi aloittaa työnsä milloin huvitti ...
vaikkapa jo tänään.
Ja sitten tuli Mikolle kiire kaupunkiin. Hän lähti.
Sakris oli tyytyväinen, koska oli saanut hiukan vakinaisempaa työtä.
Ja mielessään hän ajatteli, että tyttöjen koti, tuo Pelastusarmeijan
ylläpitämä, oli lähellä tätä huvilapaikkaa.