Niin menee syksy ja talvi Sakrikselta ... milloin haeskellessa työtä ...
ja välistä sitä löytäen: räätälöimistä, halkojen pilkkomista taikka
pieniä remontteja huviloissa.
Vapaussodan aikana sattui näet niin mukavasti, että kun ammattimiehet,
niissä rakentajatkin, katosivat rintamalle, niin kysyttiin kerran
Sakrikselta, joka nakutteli kokoon sairaslavoja haavoittuneille, eikö
hän korjaisi vähän jotain hataraa ovea, joitakin lahonneita ja
luhistuvia portaita. Miksipä ei!
Näin tuli räätälistä myöskin kirvesmies ... ja sitä ammattia hän on
jatkanut. Keväällä ovat hänen säärensä toki tähän asti uudestaan
norjistuneet ja hän on kapsahtanut kesäksi pystyyn. Ja veistellessä on
hänen käsiinsä kasvanut voimaa.
Yhäti aprikoidessa maailmaakin menee Sakrikselta talvi, miettiessä
suunnattoman sekavasti ja epämääräisesti ... alkeellisin aivoin, jotka
eivät ole saaneet koulutusta. Mutta into ratkaista asiat on suuri...
Arvoitukset sen laatuiset, etteivät oppineimmatkaan usko pääsevänsä
selville niiden syistä ja seurauksista, ne eivät viatonta miettijää
pelota. Enemmän tietävä alistuu neuvottomuuteensa ... mutta Sakris,
kuten monet muutkin rahvaanlapset, ei vaikeuksien laajuutta aavista; hän
uskoo unelmiensa toteuttamiseen ... niin kuin toisetkin yksinkertaiset
uskovat, yksinkertaiset, joissa nykyään palaa vielä vihakin: he
kärsivät, ilkkuvat, rakastavat kiivaasti ... ja uhrautuvatkin joskus, ja
haaveissaan aina.
Ja sen uskon voimalla saattaa maailma muuttua helposti ... ainakin
pahemmaksi.
Mutta: ennen kaikkea, näinä pimeinä syksyiltoina ja hämärinä
talvipäivinä ikävöi kääpiö itselleen ... naista... Ulkona vartioi ja
saartaa pimeys ja sumu ja vesisade... Joskus hiukan lunta.
Nyt oikein pakkanen ... tähdet alkavat kiilua; huomenna jälleen suoja,
joka sulattaa lumet lätäköiksi. Sellaista on talvi tavallisesti tällä
seudulla.
Ja jos tulee tiukka talvi, sulkee se varattomat asumuksiinsa niin paljon
kuin mahdollista: puut maksavat.
Ikäviä ovat päivät lyhyinäkin. Aurinko raottaa myöhään aamulla silmiään
... ja sulkee ne jälleen ... aikaiseen tulee pimeys. Sähköt ja
öljylamput kylässä sytytetään ... kalseat ja kylmät sähköt, käryävät
lamput.
Ihmiset aukaisevat silmänsä miltei yhtä lyhyeksi aikaa kuin päiväkin...
Tekevät jäykästi työnsä... Odottavat jotain... Ehkä odottavat kevättä ja
kesää.
Mutta täällä Krokelbyssä ovat he mielestään onnellisempia kuin
etäisempien kylien asukkaat, koska täällä on tilaisuus, jos pennosia
riittää, käydä pääkaupungissa etsimässä vaihtelua ... rikkaammat
teatterissa, elävissäkuvissa ... köyhemmät elävissäkuvissa ja
kahviloissa. Jääpä silti tarpeeksi puhteita jäljelle kokouksiin ja
seuroihin, jos kuka on yhteishyvää harrastava.
Ja siinä välillä miehet ryyppivät ... ja hiukan naisetkin ... Virosta
salakuljetettua, raivonmyrkyllistä pirtua taikka Suomessa salakeitettyä
viinaa, petroolilta ja jos jonkinlaiselta tuoksahtelevaa. Mutta toiset,
jotka eivät tällaista elämäntapaa rakasta, ovat siitä vimmoissaan; niin,
he uskovat, Suomen kansan yleiseen, fanaattiseen tapaan, jaksavansa
pakottaa väkivaltaisilla keinoilla lähimmäisensä viisaiksi ja
onnellisiksi... Kun sitten on juotu, pujahdetaan sänkyihin nukkumaan ...
taikka tyhmemmät jatkavat riemua tappelulla. Kylän tölleissä tai
tienhaaroissa nyt melutaan. Kas, tuolla teiskaa ryhmä miehiä,
ympärillään naisväen siunaileva, jopa yllyttävä kehä. Meteli muuttuu
otteluksi ... ottelu rähisevästä sanattomaksi, läähättäväksi. Nyt
isketään täydellä voimalla... Veitsi välkähtää ... kasvot valuvat verta.
Joku kaatuu: tuossa hän makaa ... ääntä päästämättä ... ruumiina. Tulee
kylän poliisi... Murhamies kiinni.
Se mies saattaa olla aivan selvä: ei ole maistanut pisaraakaan pirtua.
Mistä syystä hän tappoi? Väittää tappaneensa ... muuten vain ... ilman
syytä. Sanoi lähteneensä kotoaan aikomuksella tappaa sen, joka ensiksi
vastaan tulee. Ja niin hän teki.
Kaksitoista vuotta kuristushuonetta.
Sumua, kylmyyttäkin ... sadetta, harmautta.
Odottamatta lähenee sumu tuolta saariston takaa ... sankkana kuin seinä,
jota vastaan hievahtamattomat koivut, kerkkälatvaiset petäjät ja
luuhottavat kuuset kuultavat hämärinä varjokuvina. Mustilta ja kosteilta
näyttävät huvilat ... toiset nostaen itsepäisesti ja komeilua
yrittelevinä harmaata ilmaa kohti oikullisen muotoisia tahi muodottomia
päätyjään... Sellaista sumua on päivä, puolitoista ... jopa viikon. Nyt
se muuttuu sateeksi, katot romisevat ja pitävät yksitoikkoista
ropinaa... Varattomien laipiot tiputtavat permannoille vettä. Ikkunoihin
oksiaan tunkevat koristepuut, männyt, koivut ja syreenit, sohisevat
raskaasti...
Mutta joskus hyökkää mereltä myrsky... Sumu ja vesisade on loppunut...
Katoilla käy nyt ryske ... nurkissa vonkuu ... ja koteihinsa pujahtaneet
ihmiset ajattelevat, että merimies-raukoilla on kova leikki: parempi on
sittenkin elellä täällä omassa kylässä, painautua talvi-iltoina omiin
pesiinsä nukkumaan.
Sitten riputtelee räntää. Riekaleisina, valkeina pilkkuina kuultavat
katot ja kalliot metsien välistä.
Ja sitten tulee taas ehkä pakkasta ja lunta.
Nyt esille lasten ja huvia hakevien aikuisten sukset ... jos lumi kestää
eikä sula sohjoksi.
Kuluu muutamia viikkoja. Aletaan entistä kiihkeämmin odottaa kevättä.
Kaiken talvea Sammakko on köntinyt käsillään. Siellä ja täällä nähdään
hänet köntimässä, joskus ilveilevä lapsiliuta mukana. Kävelemisestä ei
nyt puhettakaan, sellaiset ovat hänen jalkansa. Ei, lionneet rukkaset
kädessä hän konttaa kalliopolkuja, viiputtaen tukkansa pellavaisia
suortuvia milloin savivellissä, milloin lumessa: ne eivät pysy aina
takin napitetun kauluksen alla, jonne hän ne tunkee ... niinkuin
venäläinen pappi hiuksensa, milloin ei ole pakko esiintyä
juhlallisimmassa asussa.
Tänään liikkuu Sakris halkoja hakkaamassa... Tänään taasen on hän käynyt
tekemässä jossakin huvilassa pienen kattilahyllyn taikka pari
kalalautaa.
Sellaisina iltoina, jolloin tulee sietämätön puhelemisen ja
maailmanparantamisen halu, kiipeää rampa tuttaviensa ja naapuriensa
luokse. Esimerkiksi kivimies Bergmanin murjuun ullakolle. Siellä on
illalla lämmin, jopa kuuma ... sillä kivimiehellä hehkuu uuninsa edessä
malminen kamiini, jonka kahdella reiällä ruuat keitetään... Yöllä se
huone jäähtyy ... tuuli tunkee sisään hataroista seinistä, pullistuvien,
repaleisten ja sadevedestä mustuneiden seinäpaperien alta. Bergmanin
eukko tai rouva on tuikea ... mutta keittääpä hän vieraalle kuitenkin
kahvia ... etenkin jos Sakris kiihtyy kovasti moittimaan yhteiskuntaa.
Itse Bergman hymyilee ... raapaisee silloin tällöin päätänsä, jos asiat
ovat hänestä oikein tukalat ... mutta yleensä naurahtaa epäuskoisesti,
ja sotkee viimein jutun: alkaa kuulustella Sakriksen
rakkausseikkailuita. Silloin Sakris heti kertomaan niistä...
Elleivät Bergmanit ole kotona, pujahtaa rampa peltiseppä Savolaisen
luokse, missä myöskin kivimies Bergman ja useita muita työläisiä joskus
käy. Savolaisella on väljemmät tilat kuin muilla... Keskikerroksessa.
Hänellä on kaksi huonetta, melkoisen siistejäkin ... eikä lapsia enempää
kuin neljä. Sakris ei oikein pidä lapsista, ne huutavat, ne sekautuvat
aikuisten juttuihin ... taikka häiritsevät itkullaan niin ettei toinen
saa ääntänsä kuuluville. Varsinkin lauantaina ja pyhäiltoina on
Savolaisen luona naapureita. Ja vielä enemmän isännän ja rouvan syntymä-
tai nimipäivinä...
Savolainen kuuluu nykyään ruvenneen gulashaamaan ... ahnehtimaan ja
rikastumaan.
Tavallisesti ei hän tarjoa muuta kuin kahvia, mutta erikoisina
juhlapäivinä on pöytä komeana. Siinä on rinkeli, ja kahdenlaista sokeria
... ja oikeinpa kukkia. Eräillä vieraista on korkeat kaulukset
kaulassa... Eräillä tulipunaiset kaulanauhat ... sillä maltillista
työväkeä, reiluihin sosiaalidemokraatteihin lukeutuvia, ei täällä käy:
heitä onkin vähän, ja erillään muista he elävät ... jotkut ovat eronneet
työväenyhdistyksistäkin. Heitä katsellaan siis karsain silmin.
Ei myöskään hartausseuralaisilla täällä ole tekemistä ... niillä kylän
kansalaisilla, jotka kuuluvat hihhuleihin taikka joko Helluntaiseuraan
tai Helluntainystäviin. Näillä kirkosta eronneilla ja omaa, pyhempää
oppiaan hapuilevilla on jälleen toiset tapansa viettää iltojaan: he
kuuntelevat jossakin huvilassa puheenpitäjää ... odottelevat
tuhatvuotista valtakuntaansa ... ja maailmanloppua, joka tuo sen
valtakunnan ja josta he yksinään pelastuvat kunnialla, valituita kun
ovat... Ja omaan uskoonsa ja aprikoimisiinsa sulkeutuen he varaavat
itselleen muonaa maailmanlopun tuokioiksi ... joita ei tulekaan ... ja
elävät muuten melkeinpä niin kuin muutkin, tavallisinä heikkoina,
itsekkäinä ihmisinä.
Ei, peltiseppä Savolaisen kekkereissä ei tapaa niitä, joita Savolainen
sanoo uskon-narreiksi. Täällä istutaan punaiset nauhat kaulassa ... tai
muutamalla valkea, pieni rusettikin ... jalassa kiiltävät kengät. Päät
punoittavat ... sillä kahvinkeitosta kuumentunut keittiö ja
vierasjoukosta lämminnyt sali hikoiluttavat.
Siinä sitä istutaan: juhlallisina ja niskat jäykkinä... Katsellaan uutta
piironkia ... sen isoa peiliä ja paperikukkia. Savolaisen tyttöset ovat
vaaleissa leningeissä, hajalle kammatuin hapsin. Muut lapset leikkivät,
tappelevat tai kuuntelevat suu auki isojen juttuja.
Kovin arkoja ollaan arvoasteista, jos seurassa on ketä pomo- tai
mestarimiehiä. Peltiseppä Savolainen, vaikka hän tekee työtä toisen
verstaassa, on tietysti mestari. Samoin nuori poika, joka harjoittelee
mekaanisessa pajassa, on monttööri. Lämmittäjä on konemestari. Hänen
vaimonsa ei ole paljas rouva, vaan konemestarinrouva ... jos tässä
tilaisuudessa on läsnä joku, ken voi kehua olevansa hänen tuttavansa:
muuten hän on tavallinen akka. Tittelit ovat varsin korkeassa arvossa
... kunhan ne vain eivät ole arkkitehtien, insinöörien ja sen sellaisten
titteleitä ... siis herrojen.
Sakrista ei suinkaan pilkata edessäpäin, ei varsinkaan, kun hän alkaa
puhua yhteiskunnasta. Ja hän kyllä puhuu. Laususkelee muutamia lauseita
Nietseske-kirjastaan. Sitten hänen nenänsä alkaa punoittaa. Sellainen ja
sellainen pitäisi järjestys olla. Tylyjä on oltu työväelle kapinan
aikana. Naiset huokailevat. Peltiseppämestari Savolainen on kaikkein
ilkein ja pistelevin yhteiskuntaa vastaan ... ja samalla hän inttää
Sakristakin vastaan. Sakris naputtelee rystysillään pöydänreunaan ... ja
puhuu, puhuu... Kunnes joku sosiaalidemokraatteihin lukeutuvampi arvelee
alakuloisesti, ettei sellainen köyhien vallankumous kuin Suomessa
yritetty kuitenkaan mahtaisi onnistua. Yksinkertaisten ihmisten yritys!
Ainoastaan verot yhä suurenisivat. Sitten ollaan tuokio vaiti.
Huokaillaan. Ja Sakris, syntyisin ruotsalainen, virkkaa sotkuisella
suomenkielellään, mutta arvokkaasti:
-- Jaa ... niin ... jaa ... ei liene tuhannesvuosivaltakunta vielä
mahtanut olla tullut. Ei vielä... Mutta...
Pikku juhlien jälkeen arki. Raskas talvi.
Vuoroin valkeat, vuoroin mustina ammottavat pellot, joiden tunkioilla
varikset lentelevät ja raakkuvat suunnattomina laumoina. Vuoroin usvia
ja sateita...
Ja sitten ... kevääntyy.
Myöskin Sakris alkaa ikään kuin kummastellen huomata, että päivät
pitenevät...
Valo ei enää ole samea ja raukea ... vaan taivas hohtaa heikosti
sinertävänä ... aivan kuin jokin vanha taivas, viime vuodesta tuttu...
Kun Sakris aamuisin hoippuilee työhön tai työtä etsimään, saattaa ilma
olla pilvinen... Mutta jo visertelevät tiaiset aamun aikaisessa
hämärässä vilkkaasti ... kilkattavalla äänellä...
Yöthän ne pysyvät vielä kylminä; mutta päivällä lämpiää, aurinko
säteilee joskus täydeltä terältä...
Valtatietä pitkin valuvat päivän sulattamat lumet ruskeina ja kiiltävinä
puroina ... kerääntyvät lampareiksi ... jotka ikään kuin tuntuvat
lämpimiltä.
Ehtoolla tiet jälleen kovenevat ... ja on parempi loikkia, milloin
tarvitsee.
Illan viileys on kuivaa ja lauhkeaa ... siinä liikkuu omituisia,
mieleisiä tuntuja.
Ja Sakris huomaa, että äänet kylässä rupeavat ikään kuin soimaan, niin
heleästi ne kaikuvat. Kas koirien haukuntaakin! Se oli talvella niin
kumea, nyt telmähtelevä, levoton.
Vaaleassa iltahämärässä näyttävät Krokelbyn ikkunoista tuikkavat tulet
kirkkaammilta... Jopa tuolta etäältäkin Vallilasta asti, pääkaupungin
laidoilta, ne tuikkivat kuin tähdet ... sävähtelevät kirkkaasti.
Eikä ilmassa ole usvaa.
Sakris on menossa työväen osuuskauppaan... Entistä virkummalla silmällä
vilkuu hän siellä puotineiteihin.
Kun hän tulee kaupasta takaisin, näyttää pitkä ja solakka koivu tuossa
tienmutkassa hänestä niin merkilliseltä: ikään kuin se ojentaisi
käsivarsiaan korkeuteen ... niin kuin se ... rukoilisi!
Kylästä kuuluu jostakin kimakkaa laulua.
Hanki on alkanut kantaa.
Onpa nyt poikasia suksimassa pitkin alankoja, tahi laskemassa
kalliotöyryiltä mäkeä suksilla ja kelkoilla taikka särkyneiden suksien
kappaleilla.
Ja kuu kiiltää. Se pukeutuu harsoon, kultaiseen kehään...
Mutta yön tullen vonkuvat kissat ... sekä kotien vaalimat että villeinä
metsissä ja ullakoilla asuvat... Mistä niin paljon kissoja riittääkin?
Niitä kuljeskelee, juoksentelee ja kiipeää kaikkialla... Ne ryntäävät
pinoille ja tähystelevät teille ... kapuavat katoilla ja kulkevat pitkin
räystäitä, joista jääpiikit riippuvat suurina hetaleina.
Sakris menee kotiinsa. Aivan hänen ikkunansa edessä on jono
halkoliitereitä. Niiden takana ja naapurin lankkuaidan välissä kasvaa
väärä ja latvasta typistetty mänty. Sakris lähtee liiteriinsä, hän
säpsähtää... Mitä kuuluikaan... Niin kuin etäistä väkijoukon
hurraamista. Sitten yhtäkkiä huuto ... kuin jotakuta murhattaisiin!
Kissat ne siellä liiterissä! Penteleet! Ne huiskahtavat peljästyneinä
pois. Yksi pysähtyy palstan reunaan ... ja alkaa siellä naukua ... itkee
kuin pieni lapsi. Pahanilkinen lapsi, jolle tehdään kiusaa. Taikka
molisee jotakin kuin humalainen. Kurrittaa, vonkuu. Ja rääkäisee
yhtäkkiä kuin pahahenki ... karkaa toisten kissojen kimppuun. Ja on niin
kuin paholaisten lauma nyt rähiseisi silmittömässä taistelussa.
Ne kissat eivät anna Sakrikselle yöllä unta... Ja päivällä vuokrahuvilan
suuri lapsilauma mekastaa pihalla ... hoihkien äänillä, joita Sakris
sanoo itsekseen metsänelukkain ääniksi. Ei saa ruokalepoaan enää ...
eikä nähdä unia kauniista tytöistä.