ROUVA. Tässä voin siis minäkin jakaa kirjaseni noille onnettomille
vankiraukoille.
HUKKA. Voithan sen tehdä, vaan on se sangen epäkiitollista
hyväntekeväisyyttä, minkä luulet kirjaisi heihin tepsivän?
ROUVA. Mutta onhan niillä toki kuolematon sielu, noilla raukoilla,
pitäähän sitä edes koettaa pelastaa. (Kirkkoherralle, joka tulee
lähemmäs ja tervehtii.) Hyvää päivää, kirkkoherra. Eikö totta, jos
he nyt ovatkin paatuneita, niin heidän sydämmensä voi vielä sulaa ja
nöyrtyä. (Hukka kävelee syrjään.)
KIRKKOHERRA. Teidän sydämmenne, armollinen rouva, on siis heltynyt
noita kärsiviä talonpoikia kohtaan?
ROUVA. Kuinka ei olisi, ovathan he alamaisiani. Heitä säälin enin
siksi, että he ymmärtämättömyydessään, tuntematta lakia, ovat ruvenneet
kapinoimaan yhteiskuntaa vastaan. Siksi tahtoisin heitä edes lohduttaa.
KIRKKOHERRA. Oi, tehkää se jalosti! Vielä on aikaa, taivuttakaa armoon
miehenne; te voitte ymmärtää nuo kiusautuneet talonpojat, he eivät
ole niin pahat eikä paatuneet, he ovat vain erehtyneet... (Hukalle,
joka lähenee.) Eikö voi laki joskus muuttua laupeudeksi, ja sittenkin
tapahtua oikeus?
HUKKA. Oikeus heille on tapahtunut ja tapahtuu. Minä olen koettanut
tehdä kaikki, mitä olen voinut, heidän hyväkseen. Se on ollut turhaa,
heidän itsepäisyydelleen en voi mitään. Mutta tuolta jo joukko saapuu.
(Loukkola saapuu, sitten Siltavouti ja Jahtivouti, johtaen vangittua
joukkoa, jossa ovat Harsia, Antti, Helena, Kaija, Juva ja muita, kaikki
kahleissa.) Päivää nimismies. Tässä laumasi siis nyt on?
LOUKKOLA. Tässä osa, toiset ovat jo taipaleella sotaväen saattamina.
(Vangittujen omaisia, kuten Holttinen, Kyllästinen, Mari, Siljo,
Marketta y.m., saapuu kahlehditun joukon jälestä.) Vaan täällä on
vielä joukko vangittujen omaisia, jotka pyytävät saada näitä lähteviä
hyvästellä.
HUKKA. Tehkööt sen, kunnes Posse papereineen palaa, (kovemmin) tahdon
vielä sen edun heille suoda. (Vangeille.) Saatte puhutella omaisianne.
(Rouvalleen, joka jakelee kirjasiaan, joista vangit eivät kumminkaan
välitä, he kun rientävät omaistensa luo.) Tule pois, näet nyt heidän
kiittämättömyytensä!
ROUVA. Heidän sydämmensä ovat liian kovat, he eivät voi arvostella
hyvyyttäkään! (Menevät syrjään takalistoon.)
KIRKKOHERRA (Tervehtii vankeja). Tuliko siis sinustakin, Harsia,
lainrikkoja, sinusta, joka niin järkähtämättä luotit lakiin?
HARSIA. Se kai olikin suurin rikokseni. Siksi saan nyt kärsiä, ja
kärsiä syystä. Sillä minä kehotin muitakin luottamaan semmoiseen, joka
ei kestänyt, lakia, johon luotin, ei voitu täyttää.
KIRKKOHERRA. Ja nyt et luota enää?
HARSIA. Uskoni on taittunut. Käyn kohti kohtaloani, toivomatta enää
mitään.
KIRKKOHERRA. Se on kolkointa kaikesta. (Kääntyy Holttisen puoleen.)
Entä sinä, vanha tervaskanto, joko meni sinunkin luja uskosi?
HOLTTINEN. En ole koskaan luottanut lakiin sillä tavoin kuin Harsia, en
mihinkään ulkonaiseen oikeuteen, joka on ihmisten säätämä, ja siksi ei
kukaan multa voi uskoani viedäkään. Minulla on oikeus omassatunnossani,
ja se ei minua petä, sen juuret eivät heltiä, — meidänkin jälestä
kasvaa täällä sukupolvi.
KIRKKOHERRA. Sinä et taitu! jospa voisit toisiinkin uskosi valaa! Ja
kumminkin (Viittaa Anttiin, joka on kahleissa), viimeinen poikasi on
tuossa!
ANTTI. Niin, minulle tuli kumminkin lähtö täältä, vaikka minua
pidättelit, isä. Ei ollut minusta tänne eläjäksi.
HOLTTINEN. Minä sinua pidättelin. Maata ajattelin, maan pitäisi elää,
vaikka miehet kaatukootkin. Hullusti nyt kävi.
ANTTI. Minua elä sure, isä, minä olin maailmalle menevä, eikä minusta
olisi ollut maankaan pitäjää. Näin se oli menevä, — me ajausimme nuotan
perälle, nyt vedetään apaja. (Helenalle.) Näin se oli käypä, Helena,
yhteiselle matkalle me olimme määrätyt, yhdessä me nyt nousemme nuotan
mukana.
HELENA. Yhteinen on taival nyt edessä, enkä sitä taivalta minä sure,
Antti! Eipä jääne multa tänne ketään itkijää eikä kaipaajaa. Siksi
minulla onkin mieli reipas, vaikka laulun heläyttäisin, ellei noiden
toisten suru (viittaa Kyllästisen perheeseen) minua siitä pidättäisi.
KAIJA (Syleilee miestään, nyyhkii). Ei ole niillä herroilla sydäntä.
Sinähän et tule täällä toimeen, Juho, ilman minua, sinä kuolet kuin
torakka pakkaseen. Kolmattakymmentä vuotta olen sinua hoitanut ja
johtanut...
KYLLÄSTINEN (Nyyhkien). Ainahan sen henkivähäsensä saanee säilytetyksi,
kun vapaa on. Vaan sitä en tahdo kestää nähdä, että sinä olet
kahleissa, — vanha vaimonpuoli raudoissa, mieheltähän tuo nyt vielä
menisi.
KAIJA. Kannan minä nämä kahleet kuin mieskin, ja paremmin kuin huono
mies, miehen työt minulla ovat aina olleet. (Rohkaisten.) Elähän
nyt enää vetistele siinä sinäkään, eihän tämä nyt siitään parane ja
hengissähän tässä vielä ollaan.
KIRKKOHERRA. Oikein, Kaija, koeta rohkaista oman mielesi ja omaistesi.
KYLLÄSTINEN. Eihän se muu niinkään olisi, vaan kun jäävät lapset sinne
salolle.
KAIJA (Tuskalla). Niin, lapseni...! Ei, ei niillä ole sydäntä. (Hukka
rouvineen ja nimismies astuvat lähemmäs.) Tapatte pienet lapsetkin...!
HUKKA (Jahtivoudille). Eikö ole Posse palannut, näkyisi olevan jo aika
noiden erota.
MARI (On levännyt ääneti miehensä rinnalla). Erota, nytkö erota, ei,
ei, se on mahdotonta. Matti, Matti, sinä et voi meitä avuttomiksi
jättää, lastasi ja minua, oi, et...
JUVA. En tahtoisi, Mari, en. Voi pientä peippoani, siellä kotona,
jota en edes hyvästellä saanut, joka nyt orvoksi jää. Tämä on kolkkoa
kaikki! Mutta ei ole enää armoa.
MARI. On, Matti, minä en muuta vieläkään usko, tämä ei voi olla totta,
niin lyhyt ei onnemme voinut olla. En laske sinua, kaulassasi riipun...
JUVA. Oi kahleeni, ne ovat niin raskaat (Ravistaa käsiään.) Käteni,
käteni, minä järkeni menetän! (Kaikki kääntyvät katsomaan näitä kahta.)
KIRKKOHERRA. Jo särkyy vihdoinkin vanha sydämmeni. Eikö todellakaan
mitään armon tietä enää ole olemassa? (Hukalle.) Teillä on tässä
valta, armollinen herra, teillä voisi vielä olla armo. Te näette tämän
epätoivon, tämän tuskan, nämä kyyneleet. On sydän teidänkin povessa, se
ei voi nyt olla vaiti. Totelkaa sitä! Vielä on aikaa: armahtakaa!
MARI (Ryntää Hukan luo). Armahtakaa, säälikää meidän nuoruutta, meidän
viatonta lasta. Sille hänen isänsä antakaa. Oi, eikö teillä ole
lasta...?
ROUVA. Ulrik, voimmeko vielä tehdä jotakin heidän hyväkseen? Jos
voimme, tehkäämme!
HUKKA. He ovat itse kahleensa hankkineet. Laki ei voi sallia, että sitä
rikotaan, eikä esivalta, että sitä loukataan. Me emme voi katkasta
oikeuden menoa.
LOUKKOLA. Mutta asiasta ei ole vielä ilmoitusta tehty ylemmille
viranomaisille, me voisimme tapahtuman selittää...
ROUVA. Mitä hyödymme siitä, jos nämä joutuvat kurjuuteen!
HUKKA. Ei ole kysymys meistä. (Miettii.) Mutta vielä voisi olla
yksi mahdollisuus... ainakin muutamille, sinun vuoksesi voisin sitä
koettaa... (Kansalle.) Te teitte kapinan, nostitte kätenne esivaltaa
vastaan. Vaan sittenkin minä tahdon tehdä hyväksenne enemmän kuin
olen oikeutettu. Tämä niskottelu ja rikollisuus on alkujaan johtunut
siitä, että te, hovin lampuodit, olette kieltäytyneet tekemästä lain
määräämää vuokrasopimusta päätilan kanssa. Te, kirkkoherra, olette itse
esimerkillänne kehottanut talonpoikia kieltäytymään tuon velvollisuuden
täyttämisestä...
KIRKKOHERRA. Oikeudentuntoni kielsi minua. Vaan minä uhraan sen, minä
suostun, armollinen herra, minä kirjoitan nimeni, minä teen mitä
vaaditte, jos vain tätä kurjuutta lieventää voin.
MARI. Matti, Matti, vielä löytyy pelastuksen tie!
HUKKA. Oikeastaan se on jo myöhää. Vaan oli menneeksi. Siis ne
talonpojat, jotka täyttävät tuon ensimmäisen velvollisuutensa,
jotka tässä paikassa piirtävät nimensä liittokirjan alle, kaikki ne
voivat väkensä kanssa päästä vapaiksi, enin rikollisten syyllisyys
tutkittakoon sitten kihlakunnan oikeudessa.
MARI. Matti, tiesinhän sen, se oli vain pahaa unta. Me palaamme yhdessä
pienokaisemme luo, Matti, sinä pääset vapaaksi!
MATTI. Niin, Mari kulta. Ja sitten elämme taas onnellisina. — Vaan...
vaan mitä sanovat muut?
HUKKA (Levittää paperin). Tässä on liittokirja, tuossa kynä, tämän
hirsikasan päällä voitte puumerkkinne piirtää.
KYLLÄSTINEN (Epäillen). Kaija, sinun kahleesi heltiävät, jos
puumerkkini panen.
LOUKKOLA. Mielettömät, vieläkö epäilette?
KIRKKOHERRA. Ymmärrättekö, teillä on vielä tilaisuus pelastaa vaimonne
ja lapsenne ja itsenne. Tehkää se!
HARSIA. Kyllä me ymmärrämme... Luontoni horjuu. Holttinen, minä pelkään
että kirjoitan. Mitä sanot sinä? Vapauteni on minulle kallis.
HOLTTINEN. Entä oikeutesi?
HUKKA. Miettimisaikaa ei ole enää. Te voitte nyt kirjoittaa taikka olla
kirjoittamatta, mutta ainoastaan nyt.
JUVA. Vaari, vaari, mitä sanotte te?
HOLTTINEN. Siinä menee viimeinen poikani Siperiaan. (Ojentaupi
suoraksi.) Vaan en, minä en kirjoita. En myö sukuni oikeutta.
Maani olen perinyt ja minun täytyy se jättää jälkeeni ehyenä ja
loukkaamattomin oikeuksin. Vielä meidänkin haudoilla polvi kasvaa, sitä
on meidän muistaminen. Minut on voitu mierolle ajaa, poikani kytkeä
kahleisiin. Vaan maa on heimon, oikeudet ovat sukukunnan, niitä en voi
omain etujeni hinnasta myödä. Ja jos taas ei kestäne oikeuteni, ei auta
sekään, jos itse oikeudestani luovun.
MARI. Vaari kulta, te muserratte toivoni!
HOLTTINEN. Tuskasi näen, Mari, vaan se ei saa minua voittaa. Te muut,
tehkää, minkä tahdotte. Poikani, sinä voit syyttää minua, että sinut
uhraan. Vaan minä en kirjoita.
ANTTI. Isä, minä kannan kahleeni ylpeydellä.
KAIJA. Se oli miesten puhetta, sen sanon, vaikka olenkin vangittu akka.
Juho, sinä et pane puumerkkiäsi sinäkään.
HARSIA. Hetkinen horjahti luontoni. Luottamukseni lakiin loppui.
Vaan sinä minut opastit oikeaan, Holttinen, me emme saa luovuttaa
oikeuttamme. (Hukalle.) En kirjoita minäkään.
HUKKA (Nolostuneena). Te ette kirjoita — ette nytkään! Kirkkoherra,
minä tarjoon heille viimeisiin asti armoa, he hylkäävät sen
päättömästi. Puhukaa heille, neuvokaa!
KIRKKOHERRA. Heidän oikeutensa on heille liian kallis, heidän uskonsa
liian luja. Mikä olisin minä, joka sen riistäisin.
MARI. Sammuuko sittenkin viimeinen toivoni? Matti, Matti, tuossa on
paperi, sinulla on poika!
JUVA. Avuton vesa! Mutta ei, Mari, me emme saa siihen paperiin kajota.
Hänelle, pojallemme, on meidän juuri säilytettävä hänen oikeutensa.
(Koironen ja Laihanen saapuvat ja jäävät syrjään seisomaan.)
HARSIA. Oikein, Juva. Ja sinusta, Mari, kyllä naapurisi huolen pitävät.
Toivomasta elkäämme heretkö, kyllä aika vielä muuttuu ja sitkeytemme
tulee palkituksi. Liian aikaseen lakkasin minäkin lakiin luottamasta.
Se näytti niin tehottomalta, kaikki näytti niin mustalta. Mutta vielä
elää laki, vielä siitä apu tulee.
HOLTTINEN. Ja jos ei laki kylliksi kova ole, niin on oikeus kova.
(Posse saapuu.)
HUKKA. Tuolta tulee Posse. (Kansalle.) Tässä on paperi vielä. Ettekö
kirjoita? (Ei kukaan liikahda.) Useammin ei tilaisuutta tarjota. (Ei
liikahdusta. Hukka ottaa paperin.) No niin, se oli siis turhaa sekin.
Itse armonne hylkäsitte!
HARSIA. Ottakaa pois paperi, me luotamme lakiin ja oikeuteemme, sen
täytyy olla puolellamme. Me olemme lakiin vedonneet, hakeneet maat
omiksemme, maakirjamme saapuvat kyllä kerran, vaikka kauan ovatkin
viipyneet, ja silloin ovat maat meidän, sukumme, omat.
LAIHANEN (Astuu esiin). Maakirjanne! Niiden kohtalon tunnen minä, —
teidät on petetty! Niin, se on teidän kuultava, jos ette tahtoisikaan,
minä en voi sitä enää salata.
HUKKA (Laihaselle). Mitä? Mikä on tarkotuksesi?
HARSIA. Mitä hän puhuu? Siinähän on Koironenkin. Tule esiin mies sieltä
ja kerro! Oletko saanut maakirjat hankituksi, ovatko ne vihdoinkin
valmiit? Vai mitä, mikset vastaa? Missä ovat meidän paperit?
LAIHANEN. Paperit ovat poltetut.
HARSIA (Ja muut). Poltetut? Kuka? Missä?
HUKKA (Voudeilleen, viitaten Laihaseen). Tukkikaa suu tuolta mieheltä!
HARSIA. Poltetut! (Koiroselle.) Vaan sinullahan ne olivat, sinähän veit
ne Viipuriin, sinähän ne kokosit ja hoidit...
ANTTI. Vai olit sittenkin koiranen! Sinä ne möit!
LAIHANEN. Ei, vika on minun, minua syyttäkää!
HARSIA. Sinun? Sinäkö ne poltit?
LAIHANEN. Minä Koirosen humalaan juotin ja otin häneltä paperit,
lupasin viedä ne Viipuriin. Vein ne hovin herralle, — hänen käskystään
sen tein.
HUKKA. Hän valehtelee, heittiö. Todistappas!
LAIHANEN. Itse tunnustan ilkityöni, Koironen sen todistaa myös. Se on
valitettavasti totta.
HARSIA (Koiroselle). Miksi vaikenet, miksi et todista Laihasta
hulluksi? Vai onko se totta?
KOIRONEN. Se on totta. En voi kieltää rikollisuuttani minäkään, en
tahdo sitä enää salata. Olin humalassa, olin juonut rahanne, en voinut
asiaanne ajoissa hoitaa. Jätin paperit Laihaselle, hän ne lupasi viedä
Viipuriin.
LAIHANEN. Vein hoviin, kuten sanoin, olin herran kätyri. Eilen illalla
ne paloivat, hän ne poltti, kun niitä kyselin.
HUKKA (Viittaa Laihasta). Kiinni tuo mies, kahleisiin, hän solvaa
esivaltaa!
HARSIA. Sinne meni siis sekin toivo. Mitä on nyt jälellä?
HOLTTINEN. Oikeus, Harsia, oikeus. Sitä ei polteta.
LOUKKOLA (Kysyen Hukalta). Onko todellakin tarkotus viedä Laihanen
vankien mukana?
LAIHANEN. Tuossa käteni, nimismies! Ja tuossa kunniaraha, se ei ole
mulle ollut kunniaksi.
HUKKA. Kahleisiin välemmin, hän häpäsee esivallan edustajat ja sen
kunniamerkit, kahleisiin hän!
(Laihanen pannaan kahleisiin.)
LAIHANEN (Kirkkoherralle). Näin on minun parempi olla, nyt on tuntoni
keveämpi, jos en rikostani voikaan sovittaa.
MARKETTA (Kahleen kiinnittäjille). Vääntäkää lujalle, viekää vankilaan
se mies, siitä sydämmeni riemuitsee. (Tarttuu Hukan käteen.) Katso
tuota tuossa, katso tarkoin, se on pulska poika! Katso! (Nauraa.)
HUKKA (Peräytyy). Hullu, mene luotani!
MARKETTA. Paneta vielä toiset kahleet ja katso sitten, se on kelpo isän
pulska poika. (Nauraa.) Nyt nauttii kosto!
HUKKA (Rouvan luo). Lähtekäämme! Hyi, tuo nauru!
ROUVA. Sinä olet kalpea, sinä vapiset! Mitä hän puhui, tuo akka?
HUKKA. Hän on mieletön, en tunne häntä. (Kerää malttiinsa.) Meillä ei
ole täällä enää mitään tekemistä, nämä rettelöt ovat nyt vihdoinkin
lopussa.
KOIRONEN (Hukalle.) Tarkotuksesi on siis saavutettu? Niinkö? Vaan entä
puumerkit liittokirjaan? Oikeus maihin jää sittenkin talonpojille.
HUKKA. Oikeus? Maat? Puumerkit?- Tämä olisi siis kaikki ollut
turhuutta, kaikki hyödytöntä! (Huokaa.) Niin, niin se on ollut!
(Rouvalleen.) Me lähdemme. (Posselle ja Loukkolalle.) Tehkää
velvollisuutenne, minä olen tästä saanut kylliksi! (Rouvalleen.) Tule!
(Kiirehtivät pois.)
POSSE (Loukkolalle). Tässä ovat passitukset valmiina. Taipaleelle nyt
roikka! Vangit riviin, asiaankuulumattomat pois! (Voudit järjestävät,
erottelevat omaisia.) Nyt on myöhää vetistellä, nyt pannaan laki
täytäntöön.
KIRKKOHERRA (Rukoilee). Taivas korkea, minä näen, että hylkäsit meidät.
En ansainnut, että olisit rukoukseni kuullut, en ansainnut nähdä
lohdutuksen saapuvan kansalle, en kirkon kohoavan armosi merkiksi, —
laske minut rauhaan!
KOIRONEN. Kirkostako puhutte, kirkkoherra? Se tosin merkitsee vähän
kaiken tämän kurjuuden rinnalla, mutta sille olen nyt kumminkin
rakennusluvan saanut — se on täällä.
KIRKKOHERRA. Puhutko totta, Koironen? Uskoisinko?
KOIRONEN. Tässä on lupakirja kirkon rakentamiseen, sitä ei enää kumota.
Siinä asiassa voitimme. Mutta se olikin ainoa ja pienin.
KIRKKOHERRA. Siis sittenkin armon merkki, toivon välähdys. Temppeli saa
kohota alennuksestaan.
KOIRONEN (Viittaa vankeihin). Mutta seurakuntaa se ei nyt enää paljoa
hyödytä.
KYLLÄSTINEN. Vai kirkko tähän sittenkin saadaan. Hartaasti oli sitä
toivottu, vaan vähän nyt enää sekään meitä lohduttaa!
KIRKKOHERRA (Nousee). Paljo, Kyllästinen, paljo. (Puhuu kansalle.)
Surunne ja tuskanne keskelle ilmestyy tämä lupa nyt kuin nouseva valo
yön pimeyteen, — se on toivon valo. Herra, anna minulle anteeksi,
että epäilin, sinä et ole hyljännyt tätä kansaa, sinä sitä sen
kurjuudessakin vaalit. Elkää epäilkö, te kärsivä joukko, kestäkää
toivossa, luottakaa edelleen oikeuteenne, pelastuksenne aika joutuu.
Minä olin heikko, minä olin valmis luopumaan uskostani oikeuteen,
pysykää te lujina, vaikka kuljettekin pimeää tietä, sillä meille on se
ilmoitettu, ijankaikkinen oikeus elää.
(Päät paljastuvat. Vankijoukko lähtee matkalle.)
(Esirippu ja loppu.)