HUKKA. (Yksin). No, nyt on siis sekin juttu selvä! (Miettii.) Olisiko
tämä voinut olla toisin? Hän olisi poikani, minä hänen isänsä... Minä
olisin luopunut suunnitelmastani hänen hyväkseen, hänet pojakseni
julistanut ja antanut hänen keventää sydämmensä... Ei, se on hulluutta,
tarua... (Menee kirjoituspöytänsä luo.) Poikani, — vaikka olisikin,
se on myöhää nyt! (Kirjoittaa.) "Ja kun talonpojat eivät ole voineet
todistaa omistusoikeuttaan maihinsa..." (Kynä pysähtyy.) Vaan jos tämä
sittenkin olisi voinut olla toisin...
Toinen kuvaelma.
Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. Luonto vara syksyinen..
KIRKKOHERRA (Vanhentuneen näköinen. Tulee puhkuen kirkonmäelle).
Hoh, hoh! vaikeaksi käypi tämä kävely, joka päivä yhä vaikeammaksi.
Enkä kumminkaan hennoisi heretä näistä iltakävelyistäni, ennenkuin
tietäisin, että kirkkomme saa kohota alennuksestaan. (Istuu, katsoo
ympärilleen.) Niin, niin, nyt on käsissä syksy, — oi isä korkein,
lähetätkö palvelijasi lepoon, ennenkuin totuutesi näen täytettynä!
KYLLÄSTINEN (Raihnaisen näköinen, saapuu rannasta Siljon käsivarteen
nojaten). Levätään vähän, tyttäreni, kylkeeni pistää, en jaksa yhteen
otteeseen astua.
SILJO. Siinähän on kirkkoherrakin.
KYLLÄSTINEN (Huomaa kirkkoherran). Hiljaa, hän rukoilee! (Kirkkoherra
kääntyy päin.) Hyvää päivää, kirkkoherra, istahdin tähän lepäämään.
KIRKKOHERRA. Päivää päivää, levätäkseni tässä olen minäkin. Ja
jotainhan joutilas tekee, istuu ja ajattelee. Päivää, Siljo. Mutta
huonoksipa olet käynyt, Kyllästinen.
KYLLÄSTINEN. Niin, tämä haava kyljessäni tekee vielä kiusaa.
KIRKKOHERRA. Olen kuullut, olen kuullut, tämä on ollut meille kaikille
kova kesä. Mutta mihinkä se nyt Kyllästinen vielä noin vaivaisena
vaeltaa?
KYLLÄSTINEN. Täytyy vaeltaa, ja tyttäreni varassa pääsen sentään näin
verkalleen liikkumaan. Lähdimme aamulla salomökiltämme, ja nyt olemme
jo täällä!
KIRKKOHERRA. Vai salolle on täytynyt teidänkin muuttaa vauraasta
talostanne.
KYLLÄSTINEN. Salolle, sairaana ja leivätönnä. Vaan ainahan sitä senkin
vielä kestäisi, kun ei olisi tullut tätä viimeistä muksausta. Mutta se
huoli se huonoksi tekee.
KIRKKOHERRA. Nimittäin... mikä?
SILJO. Äiti viedään tänään vankina täältä kirkolta.
KIRKKOHERRA. Vai emäntäkin, hänkin oli siis mukana siellä Harsian
pellolla. Niin, niin, tänäänhän ne kuulutaan vietävän Nurmjärven vangit
Viipuriin.
KYLLÄSTINEN. Ja sieltä edemmäs. Pitihän minun toki, vaikka raihnainen
olenkin, vielä viimeisen kerran nähdä eukkoni. Pitkä elämä on yhdessä
eletty, — kuka olisi uskonut, että sen näin piti loppua!
KIRKKOHERRA. Siis vangittiin siellä vaimojakin?
KYLLÄSTINEN. Kuuluuhan niitä vaimoja muitakin olevan kahleissa, —
siellä olivat yhdessä rytäkässä. Ja meidän Kaija, se on aina ollut
vähän suulas ja topakka, ei se häikäillyt luudanvarteen tarttua ennen
kotonakaan, totta se on nytkin antanut luontonsa loiskia. Tämä Siljo
sieltä toki irti pääsi, lapseksi lienevät katsoneet.
KIRKKOHERRA (Siljolle, joka nyyhkii). Lapsi parka! Entä pienemmät
lapset, raukat, kuinka nyt heille käy?
KYLLÄSTINEN. Sinne jäivät yksin salolle, äidittömiksi ne nyt jäävät.
KIRKKOHERRA. Se oli viimeinen kolaus rääkätylle kansalle. — Vaan kuinka
siellä sellainen kahakka oikeastaan pääsi syttymään?
KYLLÄSTINEN. Syttyi kun sytytettiin. Mielet olivat ärtyneet, toisia
miehiä ruvettiin panemaan kiinni, toiset löivät vastaan...
KIRKKOHERRA. Löivät esivallan edustajia, niin, se oli vaikea rikos, se
ei muuksi muutu. Kansa eksyi pois lain ja luvallisuuden tieltä, sitä
sen ei olisi pitänyt tehdä.
KYLLÄSTINEN. Eksyi, eksyi! Koetettiinhan sitä turvautua lakiinkin,
vaan minkäverran se laki on näihin asti meitä puolustanut? Valitettiin
ja vedottiin, vaan sillävälin jouduttiin kuin mustalaisten kirjoihin,
kuin sodan jalkoihin. Meiltä meni koti ja leipä, loppui usko ja
kärsivällisyys.
KIRKKOHERRA. En tuomitse minä tätä kansaa, sen tunteet ymmärrän ja
teotkin. Sitä asteettain kiusattiin: ensiksi veroilla ja päivätöillä;
sitten Iiittokirjoilla ja pieksäjäisillä; senjälkeen häätämisillä; ja
vihdoin vietiin vilja pellolta... Ihminen, joka lain nimessä joutuu
kodittomaksi ja leivättömäksi, jolta riistetään kaikki, minkä hän
oikeudekseen katsoo, hän voi heretä luottamasta lakiinkin. Ei, minä sen
ymmärrän, jospa saisin nyt sitä sen tuskassa edes lohduttaakaan!
KYLLÄSTINEN. Tulkaa, kirkkoherra, käräjätalolle, puhukaa lohdutuksen
sana kansalle.
KIRKKOHERRA. Ei, hyvä ystävä, minä en saa.
KYLLÄSTINEN. Eikö ole tullut vielä mitään selvitystä sieltä
tuomiokapitulistakaan?
KIRKKOHERRA. Ei mitään. Mutta minä kallistunkin jo hautaan, minusta ei
ole väliä. Vaan ei ole tullut tietoa tästä kirkostakaan, ja sitä enin
suren, sillä siihen se nyt sittenkin lahoo ja muuttuu raunioksi.
KYLLÄSTINEN. Ei saanut kattoa sekään, kaikki täällä muuttuu raunioksi.
(Ukko Holttinen ja Mari tulevat rannasta.) Ränstynytpä on jo
Holttinenkin, vaikka visainen olitkin. Poikaasiko lähdit hyvästelemään?
HOLTTINEN (Tervehtii). Murtuu se visakin, ja minä olen jo vanha.
KIRKKOHERRA. Vaan Mari, sinä olet kovin oudon näkönen. Viedäänkö
sultakin joku omainen?
HOLTTINEN. Meitä on nyt tässä kaksi avutonta. Multa menee viimeinen
poikani, vanhuuteni vara, ja Marilta miehensä, perheensä elättäjä.
MARI. Eihän mene, kirkkoherra, ne uhkaavat vain, niinhän, eihän ne sitä
sentään tee, minä en voi sitä uskoa. Sehän olisi mahdotonta; meillä on
kolmiviikkoinen lapsi, itse olen heikko, eiväthän ne voi häntä riistää.
KIRKKOHERRA. Mari raukka, kunpa toteutuisi toivosi!
MARI. Kuinka ei se toteutuisi, minä käyn Mattini sieltä pois, joutukaa
vaari! (Tarttuu Holttiseen.)
HOLTTINEN. Sinä kiirehdit, — jottako pikemmin toivostasi pääsisit! Vaan
lähdetään, — tottapahan sitten miero vaivaisensa vaalii. (Holttinen ja
Mari menevät.)
KYLLÄSTINEN (Siljolle). Entä me, aika kuluu, ehkä jaksan nyt taas.
Matka pitkä, maa kivinen, auttaja vähäväkinen. (Laihanen saapuu
oikealta. Siljo pysähtyy häntä katsomaan.) Miksi viivyt, lapseni, auta
minua.
SILJO. Isä, hän on niin muuttunut.
KYLLÄSTINEN. Kuka? Sehän on Laihanen, kävellään pois, tyttäreni.
LAIHANEN. Tekin kartatte minua, niin, sen olen ansainnut.
KYLLÄSTINEN (Kirkkoherralle). Teeskenteleekö hän katuvaista?
KIRKKOHERRA. Ehkä hän katuukin, elä tuomitse.
KYLLÄSTINEN. Nöyrtynyt olen pitkässä taudissani, kirkkoherra, olen
kuolemaa puhutellut ja koettanut sydämmessäni sopia vihamiesteni
kanssa; paljo olen ottanut ja antanut anteeksi. Mutta juuri tämä mies
on ruhjonut elämäni näin autioksi.
KIRKKOHERRA. Sinä annoit vihallesi vallan, Laihanen, katkeroita ja
raskaita ovat vihan hedelmät.
LAIHANEN. Raskaampia kuin luulette. Kun rupesin kostamaan särettyä
onneani ja sortamaan sortajiani, en nähnyt tekojeni seurauksia, en
ajatellut tuloksia. Nyt ne näen, enkä töitäni korjata voi!
KIRKKOHERRA. Vaikeata tämä on muille, sinulle tuntuu kumminkin olevan
vaikeinta. Käräjätaloonko kuljet nyt?
LAIHANEN. Sinne vetää tieni, vaikka se on vaikea kulkea.
KIRKKOHERRA. No auta sitten sinne kulkevaa vaivaista. (Viittaa
Kyllästiseen.)
LAIHANEN. Sen tekisin...
SILJO. Isä, hän auttaisi...
KYLLÄSTINEN (Tarttuu Siljon käsivarteen). Olenko sinulle liian raskas?
Kävellään, lapseni. Hyvästi, kirkkoherra. (Menevät.)
LAIHANEN. Mestannut olen muitten onnen samalla kuin omani. Mitä
voinkaan nyt tässä tuskassani tehdä?
KIRKKOHERRA. Mene, tuntosi sen sinulle sanoo. Tee velvollisuutesi!
(Laihanen menossa vasemmalle. Posse ja Jahtivouti saapuvat oikealta.
Kirkkoherra istuu syrjään.)
POSSE. Laihanen hoi, elä mene, lautamies hoi, sinua tässä olen
päiväkauden hakenut kuin hyvääkin.
LAIHANEN. Mitä te minusta?
POSSE. Hä? Mitä ilvettä se on, että et tule hoviin, kun sinua sinne
kutsutaan?
LAIHANEN. Ei ole minulla siellä enää mitään tekemistä.
POSSE. Mi-mitä hittoja! Oletko vielä päästäsi vinossa? Väleen nyt lähde
mukaamme!
JAHTIVOUTI. Vankiroikka on juuri lähdössä käräjätalosta.
POSSE. Ja passitukset ovat vielä kesken. Puuttuu sinun todistuksesi
kahakasta Harsian pellolla.
LAIHANEN. Ei ole minusta todistajaksi.
POSSE (Ivaten). Kuule, siitäkö hätäysit, kun jutusta tuli tuima tosi ja
Nurmjärveläiset joutuivat kahleisiin?
LAIHANEN. Pahempia rikollisia olemme me kuin Nurmjärveläiset.
JAHTIVOUTI. Mekö? Mehän emme ole muuta tehneet, kuin totelleet.
POSSE. Joudu kirjoittamaan, toteltava on nytkin.
LAIHANEN. Toteltava — ketä, mitä? (Kuuluu kalsketta ja ääniä etäältä.)
Mikä, mikä on tuo kolina?
JAHTIVOUTI. Ne ovat kahleita. Vangit tekevät lähtöä käräjätalosta.
POSSE. Hovin herra on siis myös jo tulossa, rientäkäämme häntä vastaan.
Laihanen, elä ole hölmö, tule! (Poistuvat oikealle.)
LAIHANEN. Kahleita! Heitä lähdetään siis viemään. Ja minä olen vielä
tässä!
KOIRONEN (Tulee rannasta päin. Laihaselle). No, mitä mietit, toteutatko
eiliset tuumasi, vai? (Väsynyt, istuu).
LAIHANEN. Neuvo minua! Hetki on täperä.
KOIRONEN. Jos Hukan kolttoset paljastat, silloin ilmaset samalla oman
rikollisuutesi ja minun... Talonpojilta menee viimeinen toivo eikä asia
siitään parane.
LAIHANEN. Vaan minä en jaksa tätä taakkaa kantaa.
KOIRONEN. Hukka julistaa väitteesi valheeksi, ehkäpä syyttää sinua
esivallan häväisemisestä.
LAIHANEN. Syyttäköön, kunhan sen saan sanotuksi, kunhan saan tuntoni
puretuksi!
KOIRONEN. No niin, jos sinussa on miestä, tule ja puhu suusi puhtaaksi.
Se on minunkin tuomioni, vaan en tahdo sitä välttää minäkään. (Puoleksi
itsekseen.) Oikullinen on kohtalon leikki! Pitkin elämäni taivalta olen
kompastellut ja retustellut, vaan luontoni hilpeyttä en menettänyt ole
ja kompastuksestani olen aina kohonnut. Nyt, kun kerran luulin varmana
kulkevani ja suuren asian puolesta, nyt kaaduin siihen itse ja kaadoin
muut ja hilpeän luontoni menetin. (Laihaselle.) Puhu puhtaaksi suusi, —
ompa se vielä kolmaskin, joka siinä likoon joutuu, eikä se ole hauska
hetki hänellekään, ei hitto soi olekaan! (Kahleita kuuluu.)
LAIHANEN. Kahleita kuuluu, roikka on jo liikkeellä.