Harsian pelto. Oikealla metsän rinta. Viistoon yli näyttämön käy
matala aita, jossa on puoleksi avonainen puolaveräjä. Aidan takaa
näkyy kuhilaita; sen vierustalla näyttämön puolella on eväskontteja
ja leilejä, nuotiopaikka ja pata. Polku käy metsään oikealle. Toinen
kulkee aitoviertä pitkin vasemmalle.
Esiripun noustessa kuuluu etäämmältä pellolta leikkaajain laulua.
Harsia seisoo aidan takana pystyttämässä kuhilaita. Juva saapuu parin
henkilön seuraamana metsäpolkua näyttämölle; sirpit olalla. Juva
tervehtää Harsiaa sekä pysähtyy veräjän luo.
JUVA. Terve leikkuuväelle. Niinhän täällä sirpit heiluu, että terä
välkkyy päiväpaisteessa, ja laulu kajahtaa aholle asti.
HARSIA. No toki, — iltaa Juva! Onhan leipä talven varaksi talteen
saatava. Joko teillä leikkuu loppui?
JUVA. Jo, vaikka vielä kuhilaat pellolle jäivät. Vaan me lähdettiin
katsomaan, tarvittaisiinko täällä naapurissa apuväkeä.
HARSIA. Kyllä väkeä tarvitaan, käykää pellolle vain, kellä sirppiä lie.
Ja vaikk'eivät Harsian leikkuutalkoot nyt olekaan entisen veroiset,
niin saadaan toki tässä pientareella palakin haukata, taloon ei ole
lupa mennä. (Juvan seuralaiset menevät pellolle.) Mihinkä sinä Marin
jätit?
JUVA. Eihän se pääse pienokaiseltaan. Vaan minä lähdin, nykyisin on
hyvä saada vilja talteen ajoissa.
HARSIA. Ja se saadaan, kun näin yhdessä korjataan. Huomenna mennään
Tereskan pellolle, sitten Timosen...
JUVA. Ja salolle sitten kiireen kautta koko kylän viljat. Kalliollapa
ne siellä puitanee.
HARSIA (Tulee aidan toiselle puolelle). Siellä missä eletäänkin.
(Istuu, kaataa leilistä haarikkaan olutta, juo.) Vari tuli, saappas
tuosta siemaus sinäkin. — Niin, tämmöistä elämää tämä nyt on,
metsäläisen elämää. Eipä luulisi elettävän laillisessa yhteiskunnassa
keskellä syvintä rauhaa. Tuolla järven rannalla ovat talot autiot ja
tyhjät: sillat puhotut, uunit säretyt, ovi- ja ikkunareijät ammottavat
auki, eikä uskalla asukkaat mennä pirtteihinsä sateensuojaakaan
hakemaan.
JUVA. Joko teillä on mökkinne salolla valmis?
HARSIA. Saunapahanen on veistettynä sinne louhikkoon, siksi juuri,
että on suojaa herranilmoilta. Siinäköhän lie nyt talvikin asuttava
lapsineen, kaikkineen. Mutta se minusta sittenkin katkerinta on, että
tässä täytyy omaa kylvämäänsä ruista käydä kuin varkain saloltapäin
leikkaamassa, hiipiä kuin pahantekijä karjapolkuja pitkin ja metsän
puolelta avata veräjä — omalle pellolleen.
JUVA. Ja sittenkin täytyy tehdä työtä sydän kurkkuperässä, — ei tiedä
minä hetkenä sotaväki saapuu tappelua haastamaan. Kyllä ne herrat
meille asetuksen rakensivat!
HARSIA. Niin, kun vielä uskottelevat, että tämä on esivallan tahto.
Vaan ovathan ne hovin herrat toki vähän asettuneet sen jälkeen, kun
näkivät verta Holttisen porstuassa, ne vähän hätäysivät siitä.
JUVA. Hätäysivät, kun luulivat Kyllästisestä hengen lähteneen. Vaan
sitten ne ovat taas äityneet, — jo se on ollut Hukka taas väkineen
liikkeellä, ajanut talonpoikia pois pelloltaan leikkaamasta ja
kuljettanut kuhilaat hoviin.
HARSIA (Nousee). Kun saisi yöksi kaikki leikatuksi, jotta aamulla
vedätettäisiin viljat salolle. (Menossa aidan taa. Kaija ja Siljo
tulevat vasemmalta). Kas, siinähän tulee Kyllästisenkin emäntä.
KAIJA. Emäntä, hyväkin, Suosalon emäntä, Nälkälän emäntä! Mutta hyvää
iltaa siltä.
HARSIA. Jumala antakoon. Vai salolla elätte jo tekin.
KAIJA. Eivät antaneet Juhon potea haavojaan Holttisessa, korpeen oli
kannettava. Mutta se eläminen salolla on hyvin helppoa: ei työtä,
ei ruokaa! Lapset juoksevat siellä kuin villit ja syövät marjoja
viljammekin ne korjasivat pois Mäkisalosta. Tehän täällä toki näytte
leipänne saavan, siksi Iähdimmekin Siljon kanssa tarjolle työhön,
elettävähän se on. Otatteko ruokapalkoilla leikkaamaan?
HARSIA. Niinkauan kuin meistä yhdellä leipää on, pitää olla
toisellakin. Ja vielä minä uskon näiden asiain korjautuvankin. Käräjät
alkavat pian...
KAIJA. Ei auta käräjänkäynti, kun meidät Jumala lie hyljännyt.
HARSIA. Ei ole hyljännyt, elä epäile. Näetkö, kuinka kauniin viljan
hän on pellolle kypsyttänyt, näetkö, kuinka koreina siellä kuhilaat
kohoavat, vielä hän meille kotimmekin antaa ja rauhan.
KAIJA. Mieliipä toivottomuus voittamaan. Vaan tule, Siljo, pellolle.
(Menevät.)
HARSIA. Siinä on nyt rikkaan Kyllästilän emäntä! (Juva nousee aidalle.)
Mitä sinä sieltä aidalta näet?
JUVA. Minusta kumu kuuluu, — niin, sieltä tuleekin väkeä.
HARSIA. Mitä sanot? Olisiko jo Hukka vouteineen ja piikkimiehineen
kulussa?
JUVA. On niillä piikit, vaan ei se ole hovin roikkaa. Ei, sehän on
Holttisen leikkuuväkeä.
HARSIA (Aidan luona). Niinpä on, Antti ensimmäisenä, seiväs seljässä.
(Kävelee vastaan.) Miehet hoi, mikä hulluus teitä huimaa, kun seipäät
olalla kyliä kuljette? (Antti, Holttinen, Helena ja muita leikkuumiehiä
saapuu.) Ja ukko Holttinenkin siellä on aseellisten joukossa.
HOLTTINEN. Hulluuttahan tämä on pitkin matkaa, tämä nykyinen elämä.
(Väelleen.) Pannaanpa seipäät siihen ja otetaan sirpit käteen. Niinhän
täällä nyt täytyy aseellisena raataa kuin ennen Israelin lapset
Jerusalemin muureja rakentaessaan.
HARSIA. Onko teitä siis jo käyty työn aikana hätyyttämässä?
ANTTI. On käyty, vaan vähät ne meistä hyötyivät. Puolensataa kasakkaa
oli ruispeltoamme piirittämässä, vaan eivät yhtään lyhdettä ne saaneet
Holttisen ruista.
HARSIA. Hä, nousitteko vastarintaan, ajoitteko hovin roikan tiehensä?
HOLTTINEN. Ei liikautettu kättäkään, vaikka Antti siihen jo seipäät
varasi.
JUVA. No mitenkä sitten?
ANTTI. Me tulimme nyt teillekin opettamaan sen saman tempun, sitä kyllä
pian täälläkin tarvitaan, nappiherrat ovat tulossa. Mutta ole huoletta,
Harsia, ei ne täältä kuhilastakaan vie, jos teette niinkuin me.
HARSIA. Miten? Pitääkö keskeyttää työ?
HOLTTINEN. Ei, päinvastoin tulemme mekin työhön. Meillä tapahtui kaikki
aivan luonnollisesti. Me emme ole talostamme lähteneet, vaikka ovet ja
uunit ovatkin rikki, ja niinkuin ainakin ryhdyimme elonkorjuuseenkin,
kolmatta sarkaa oli vain päivällä leikkaamatta. Silloin ilmestyy
yhtäkkiä hovin roikka veräjälle, Posse käy huutamaan, että väki pois
pellolta, eloa ei saa korjata, se on muka hovin.
JUVA. Entä te?
ANTTI. Mekö? Me tietysti leikattiin ja tehtiin kuhilaita minkä
kerettiin, olihan paras rupeama.
HARSIA. Ja hovin väki katseli aidan takaa?
HOLTTINEN. Sitä katseli kotvan aikaa, vaan jo komensi Hukka
piikkimiehet pellolle. Kolmisenkymmentä ratsumiestä ajaa karautti sinne
ja taisipa sykähtää monen leikkaajan sydän. Vaan minä käskin kaikkien
pysyä paikoillaan, — me leikattiin vain.
ANTTI. Sappi kuohahti ja koura tapaili seivästä, mutta rauhassa
leikattiin.
JUVA. Entä ratsumiehet, minkä tekivät?
HOLTTINEN. Minkäpä tekivät? Ajoivat kohti, muka työntääkseen meidät
hevosillaan pois, vaan ei lähdetty, — eihän se hevonen ihmistä polje
vaikka käskisi.
ANTTI. Jos käsiksi olisivat käyneet, silloin olisimme mekin jo
liikahtaneet. Mutta nyt kaatoivat vain muutamia kuhilaita, tarpoivat
vähän peltoa ja ajoivat pois.
JUVA. Ja siihenkö tyytyivät Hukka ja Posse?
HOLTTINEN. Ei ne vielä. Posse tuli uhkaamaan, että me lakia rikomme,
hullusti muka käy. Ja kun ei siitä toteltu, niin komensivat
toiseen kertaan ratsumiehet pellolle. Vaan selvästi näkyi, että
vastenmielisesti ne nyt sinne tulivat, päällikkökin mukisi vastaan ja
ajoi ainoastaan näön vuoksi pienen mutkan pellolle kehenkään koskematta.
HARSIA. Ka, arvaahan sen, ihmisiähän ovat hekin, hävettää kai
ahdistella työssään olevia elonkorjaajia. Mutta entäpä hovin herrat?
ANTTI. Kalpea oli Hukka, kun näin tyhjin toimin täytyi meidän veräjältä
lähteä, ja Posse murti mustaa haventa. Vaan toiset nauraa virnottivat,
sen näin.
HARSIA. Viisaasti teitte, kun mielenne maltoitte, kiitos neuvosta. Jos
tänne meille tulevat, niin minä vastaan, että kun tuominnee oikeus
multa viljan, niin vietäköön, mutta siihen asti se on minun.
ANTTI. Ja jos tiukalle ottaa, niin on sitä oikeutta seipäässäkin. Minä
vain odotin, että ne olisivat patukkaan tarttuneet... ne ovat minua
kerran lyöneet... silloin olisi juttu ollut selvä. Mutta nyt pellolle
leikkaamaan!
HARSIA. Niin, heilukoot nyt sirpit; tällä väellä nyt ehkä vilja
saadaankin yöksi korjuuseen hovin hallan alta. Leikattua saadaan tässä
palakin purasta. (Väki pellolle.)
HELENA. Ja sitten talkoojuhlia viettämään!
ANTTI (Nostaen Helenan alas aidalta). Oikein, Helena, tässä ei olla
köyhiä eikä kipeitä. Hei, tämä se on iloista, tämä mustalaisen elämä!
HELENA. Et taida nyt lähteä käpälämäkeen sinäkään.
ANTTI. Tänne jään nyt, koska toisetkin ovat miehiksi ruvenneet. Ja
paikoillesipa jäät sinäkin, Helena, et tarvitse nyt Holttisesta lähteä
emäntää pakoon. Täällä eletään nyt niinkuin taivaan linnut, — ei ole
isäntää, ei emäntää eikä palkollisia, kaikki ollaan yksiä metsäläisiä,
yhtä suurta perhettä. Tämä se on vapautta!
HELENA. Heläytetäänpä lauluksi siis, laulaen työ huokeampi.
ANTTI. Ka heläytä!
HELENA (Laulaa ensi sanat aidan luona. Lähtevät sitten Antin kanssa
pellolle. Viimeiset säkeet kuuluvat näyttämön takaa).
Leikkaa, leikkaa, joukko joutusaan,
kirkkaat sirpit kilvan heilumaan,
milloin ilmassa ja maassa!
Kisakiirein meillä luistaa työ,
sido sievään, lyhteet kasaan lyö,
sirkkain sirkuttaissa haassa.
HARSIA (Holttisen kanssa kahden näyttämöllä). Ei noita surut paina.
Mutta mikä tulee tästä lopuksi?
HOLTTINEN. Sanoppas se. Minä vastaan niinkuin entinen mies, jolta
kysyttiin, mitä tulee sanoa kaikesta siitä pahasta, jota maailmassa
tapahtuu.
HARSIA. No?
HOLTTINEN. Hän vastasi: Parasta on olla vaiti. — Niin, parasta on antaa
asiain mennä menoaan, mutta pysyä oikeudessaan kiinni. — Onko niistä
teidän monista valituksistanne lakiin kuulunut sen enempää?
HARSIA. Ei mitään vielä. Juhannuksena jo jätti Koironen ne paperit,
joissa haimme maamme hovin alta pois ruunun tiloiksi, Viipuriin.
Niihinkään ei ole vielä tullut vastausta sitä eikä tätä.
HOLTTINEN. Kovin on hidasta oikeuden saanti sieltä päin. Ja sekin
Koironen, kunhan ei olisi koiranen, — se on herra sekin.
HARSIA. Vaan herrain joukosta pois sysätty, ja siksi hän juuri heitä
vihaa. Puuhassa se ainakin on, matkoilla myötään. Ja jos ne hänen muut
yrityksensä pettäisivätkin, niin tuo ensimmäinen ja tärkein ei voi
pettää, siksi olivat todistuksemme liian lujat.
HOLTTINEN. Ja sinun uskosi on luja.
HARSIA. Niin, no täytyyhän tässä joku ratkaisu tapahtua. Kyläkunnittain
ovat nyt asukkaat ajetut metsiin, taikka muuttaneet tavaroineen
ulkopitäjiin. Mutta eihän se voi olla esivallan tarkoitus, eihän se voi
sallia, että maakunta joutuu autioksi, että pellot jäävät kylvämättä ja
talot kylmille. Ja jos niinkin kävisi, että nämä maat jäisivät hovin
omiksi, niin mitä hovikaan tekee autiomailla?
HOLTTINEN. Esivallan edustajat kai toivovat, että kyllä routa porsaat
kotiin ajaa, kyllä hätä talven tullen nöyryyttää talonpojat. Siksi
meidän täytyykin olla niin sitkeitä ja lujia.
HARSIA. Kunpa kestettäisiin siksi, kunnes laki avuksemme ehtii, mutta
kyllä meiltä pitkämielisyyttä vaaditaan.
HOLTTINEN. Kärsivällisyyttä ja sitkeyttä meiltä ennen kaikkia kysytään;
jos velttous mielet voittaisi taikka maltti loppuisi, silloin olisi
kaikki hukassa. Mutta sinulle, Harsia, ei minun ole tarvis sitä
varottaa.
HARSIA. En minä lain kannalta poikkea. Ja ehkäpä se vielä joutuu
ajoissa apu. — No niin, tehdään siis talkoita, niinkuin ei ukkonen
uhkaileisikaan. Mutta pitäähän talkooväen jo saada jotakin suuhunsakin.
(Huutaa pellolle.) Tytöt, tulkaa te tänne illallista laittamaan!
HOLTTINEN. Ja me käymme pellolle.
HARSIA. Sinä olet vanha mies, jää sinä tänne tulia tekemään. Minä käyn
tekemään kuhilaita. (Menee.)
HOLTTINEN (Nuotion luo, istahtaa). No niin, eihän ole minusta enää
suurta hyötyä pellolla.
HELENA (Saapuu Siljon kanssa). Saadaanko sitten, vaari, kun viimeinen
sarka on leikattu, pistää talkootanssiksi täällä pientareella?
SILJO. Tanssiksiko nyt täällä?
HELENA. Niin, tänään minua niin hyppyyttää. Ja miksei täällä?
Tanssiihan se reipas tyttö vaikka tantereella.
HOLTTINEN. Niin, miksette pistäisi talkootansseiksi. Meidän on elettävä
kuin ennenkin, ei päästettävä luontoa lamaan. Repäsevä mieli vain ja
ilonen luonto!
SILJO. Kun voisi olla nyt iloinen!
HELENA. Olen ainakin minä, ilonen kuin varsa, ole sinäkin Siljo. Heitä
pois tuo hapan naama, ei nyt tarvitse kenenkään ajatella sulhojaan eikä
ikävöidä häitään, — niitä ei nyt tarvita, eletään päiväseltään vain!
SILJO. En tiedä, miksi rintaani ahdistaa tuska.
HOLTTINEN. Pois ne tuskat, ei saa antaa surulleen valtaa. (Nousee tulen
teosta.) Siinä on tuli, valmistakaa nyt keitto ja syötyä teidän pitää
saada tanssia ruistalkoita niinkuin aina ennenkin, sen minä lupaan.
Itse käyn viuluni hakemassa. Toivossa pitää täällä nuoren väen kasvaa,
muuten ollaan hukassa. (Menee.)
SILJO. Toivossa, kun uskaltaisi toivoa! (Marketta astuu aitoviertä.)
Tuolta tulee Marketta muori, annetaanko hänen arpoa meille, hän arpoo
usein tosia.
HELENA. Annetaan, arvotetaan kumpanenkin tulevaisuuttamme. Muori hoi,
tulkaapa tänne. (Laittaa vettä pataan.)
MARKETTA (Katsoo Helenaa). Hä, tyttö, sinä kannat iloa mielessäsi,
rikollista riemua, mene pois luotani taikka heitä ilosi, heitä pois.
SILJO. Mutta minua, muori, ei ilo hurmaa, arpokaa minulle
tulevaisuuttani.
MARKETTA. Sinut, tyttö, olen ennenkin nähnyt, tuon saman surun olen
silmässäsi nähnyt. Vai sinusta se piti tulla Laihaseen emäntä, — voi
pulmusta! — mutta eipä tullutkaan. Hullusti kävi. Vaan näytäs, taidat
vielä surusi seassa kantaa toivetta sinäkin mielessäsi. Se on turhaa,
turhaa lapseni!
HELENA. Onhan teillä seulanne mukana ja virsikirja myös, arpokaa nyt
meille heti!
MARKETTA. Ilonneko pois ja toivonne, sen teen. (Siljolle, ojentaen
hihnasta riippuvan virsikirjan.) Pidä kiinni avaimesta, pidä tasasesti,
se sulle salaisuutesi aitat aukasee. Pyhä on seulani sanoma: hiilet
tähän, risti syntyköön, savi tuohon, poikkipuolin. Mikä on hiilestä, se
on maasta, mikä on savesta, se on vedestä. (Lukee.)
Ala heilua avaimen
Pyöriä pyhäinen kirja!
Kerro syntyjä syviä,
Sano salatut sanasi
Tuntemattomat, tulevat!
Heilu lännestä itähän
Lounaisesta koillisehen
Heilu poikin, heilu päin
Hiljene ja seiso näin.
(Tarkastelee suuntaa, katselee kirjaansa.)
SILJO. Mitä sanoo kirjasi, Marketta?
MARKETTA. Se on turhaa, tyttö, kaikki, surusi turhaa, toivosi turhaa.
Synkkä mies sinun ohitsesi heiluu, se on turhaa, hän on poissa. Ilosi
oli lyhyt.
SILJO. Lyhyt oli iloni, se päättyi jo alkuunsa.
HELENA (Tarttuu hihnaan). Entäpä minun onneni, miltä se näyttää?
MARKETTA. Tyttö sinä, rajusti heiluu kädessäsi kirja, sinä olet
intohimoinen ja kova, sinuun ei taikani pysty. Vaan mistä on kotosin
tuo rintasi raivoisa riemu, ilosi syytä en voi nähdä. Huimasti syökset
eteenpäin hiilen mustia juovia myöten, turmioosi syökset sittenkin.
HELENA. Sama se, mutta saavutanko onneni?
MARKETTA (Lähdössä). Ota se, jos sen onneksesi käsität, nauti, jos
siinä mitään nauttimista lie. (Köpittää ohi.)
HELENA. Kunhan sen saavutan, muusta en välitä. Ja minä sen saavutan,
Siljo, kuuletko, köyhä huutolaistyttö se sittenkin sulta voiton vie.
SILJO. Voiton multa?
HELENA. Niin, hän on jo minulla ja minä hänet pidän.
SILJO. Ei, Helena, sinä olet erehtynyt, tiemme eivät ole käyneet
ristiin.
HELENA. Hä, etkö ole pyrkinyt emännäksi Holttiseen, etkö ole Antin
suosiota tavotellut, etkö tielläni ollut?
SILJO. En Helena. Marketta puhui totta, iloni oli lyhyt, — se oli
toisaalla, se on jo mennyt. Kummissasi katsot, Helena, niin, muutkin
minua pilkkasivat, vaan minulle se iloni oli niin täyteläinen ja
kirkas. Vaan alkoivat sitten nämä kauhun ajat, niihin särkyi onneni ja
hautautui ijäksi. Se usko, Helena!
HELENA. Sinä olet liian hempeä viekastellaksesi, siksi sinua uskon. Vai
siinä oli sittenkin Siljon onni — Laihasessa! (Nauraa.) Ei, tosiaan
olen sinua väärin syyttänyt, Siljo kulta.
SILJO. Sinä surulleni naurat.
HELENA. Kuule, sitä surua ei kannata kantaa, se mies on syljettävä
heittiö, sitä onnesi hautaa ei maksa itkeä. Höpsis, — tule valmistamaan
illalliskeitto, Marketta ei sulle pahoja puhunut.
SILJO (Avaten kontteja.) Minä en siis saisi surrakaan.
HELENA. Et Laihasta, hän ei sitä ansaitse. Olkaamme iloset!
(Leikkuulaulun säveleitä kuuluu pellolta.) Sieltä kaikuu laulu,
lauletaan mekin. (Laulaa.)
Kyntömiehen kylki kangistuu
selkä katkee, kämmen kovettuu,
leipää, leipää hän näin raivaa;
kannot kaataa, kivet kiskasee,
peltokultaa kyntää, karhitsee,
lannoittaa ja ojat kaivaa.
Mut' on palkka raatajallakin:
Laiho nousee, kasvaa kukkihin,
taivaan kaste sitä juottaa.
Pouta viljan teriin kypsyttää,
voi, kuin miehen mieltä virkistää,
kun hän hyvään vuoteen luottaa.
Kuule kuinka korret helähtää,
sirpit laulaa, sinkoo tähkäpää,
nyt on talonpoika vainiollaan.
Hauskat talkoot on, näin leikataan.
Sitten illan suussa tanssimaan,
saran päässä kun vaan ollaan!
HELENA. No, nyt rupee jo keittokin valmistumaan, pian saisivat tulla
syömään, kunhan leikkuu loppuisi. (Katsoo aidalta.) Kas niin, siellä
onkin jo viimeinen sarka käsissä — sitten saadaan tanssia, hei! Vaan
ketäs tuolta tulee, — hyi, sehän on se riiviö!
SILJO. Kuka?
HELENA, Laihanen, ja hänellä on tietysti koko hovin roikka perässään.
(Nostaa padan tulelta ja vie sen aidan taa.) Nyt ainakin korjaan padan
pois, etteivät pääse meidän talkookeittoa maahan kaatamaan. (Vie
kontteja aidan taa.) Kiireesti, Siljo, nosta leilit aidan taa talteen,
mitä viivyt? Ja sitten pellolle! Nyt täällä alkaa sama leikki kuin
äsken meidän pellolla, sen arvaan. (Menossa.) Tule, Siljo, joudu!
SILJO (Vitkastellen); Tulenhan minä. (Helena menee.) Se on hän! (Rupee
menemään.)
LAIHANEN (Saapuu, vasemmalta). Siljo, pakenetko minua! Olen juosten
kiirehtinyt tänne edelle, saadakseni puhutella juuri sinua, kuulin
sinun tänne talkoihin tulleen.
SILJO. Mitä sinä nyt vielä minusta?
LAIHANEN. Niin, sinulla on syytä minua karttaa, paljo on tapahtunut sen
jälkeen, kuin me viimeksi puhelimme. Mutta sano vain yksi asia: Oletko
Antin morsian?
SILJO. Hän ei ole minua koskaan pyytänytkään, — vaan mitäpä sillä
muuten on väliä.
LAIHANEN. Paljo, Siljo, silloin voivat kaikki asiat korjautua. Sinä
minua melkein kauhulla katsot. Niin, minä hurjistuin, kun näin, että
kaikki yhdessä voimin kävivät kimppuuni ja ryhtyivät sinua minulta
ryöstämään. Luontoni nousi raivoon, vihani oli kiivas, halusin kostaa...
SILJO. Minun vuokseniko rupesit pedoksi?
LAIHANEN. Sitä olen jo katunut... ne härnäsivät minua, annoin
harmilleni vallan, pedoksi rupesin, se on totta. Vaan näin seuraukset,
näin isäsi verissään makaavan Holttisen porstuassa, — minä olen
katunut. Enkä toivoisi nyt muuta, kuin päästä kokonaan erilleni näistä
rettelöistä, näistä hirmutöistä, joihin olen sotkeutunut. Ja minä
repäsen itseni niistä irti, jos sinä mulle anteeksi annat ja minun
mukaani lähdet. Kaikki voi silloin vielä korjaantua.
SILJO. Sinun mukaasi, nytkö?
LAIHANEN. Nyt juuri. Hovin roikka on tulossa tänne Harsian viljaa
viemään, täällä alkaa taas riita ja raasto. Minä tahdon paeta pois
siitä koko joukosta, tahdon ruveta taas rauhan miehenä kodissani
elämään, jos sinut omakseni saan. Tule, livistäkäämme tuosta
metsän polkua pitkin pois koko näiltä mailta; tänne jos jäämme,
käy onnettomasti molemmille, vaan jos ajoissa pakenemme, voimine
vielä alkaa uuden elämän, onnessa ja rauhassa, niinkuin sen ennen
suunnittelimme, — muistatko, Siljo? Haetaan sitten vanhuksesi
luoksemme, minä koetan hankkia heille heidän maansa takasin, koetan
muutenkin korjata pahat tekoni ja naapurieni kunnioituksen vielä
saavutan. Elämä alkaa alusta. Tule, Siljo, sinä et minua vihaa.
SILJO (Verkalleen). En vihaa... vaan minä pelkään. Minä en ymmärrä
niitä liittokirjoja, joiden vuoksi sinua toiset halveksivat ja
hylkivät... en peljännyt sinua silloin, kun kirkonmäellä vihoissasi
riehuit, luulin, että minua rakastit silloin. Vaan sinä muutuit
hirviöksi, sinä pieksit ja särit ja ajoit mierolle, — sinulla ei ole
sydäntä, siksi sinua nyt pelkään.
LAIHANEN. Minulla on sydän, sen saat nähdä, minä palkitsen ne kaikki
pahat tekoni moninkertaisella hyvyydellä, elä pelkää minua, elä epäile.
Tule, pelasta itsesi ja omaisesi, pelasta minut, sinä sen voit. Haluan
hovin liitosta pois, yhdyn talonpoikiin ja autan niitä, vaan yksin,
ilman sinua, ei ole minulla tarmoa eikä toivoa. (Kuuluu ääniä etäältä.)
Tuolta kuuluu jo kavion kopsetta, Siljo, hovin joukko saapuu, tule,
paetkaamme pois sen jaloista, paetaan heti.
SILJO. Sinun kanssasi? en uskalla, en, en voi sinuun luottaa.
LAIHANEN. Mutta minä näytän, että voit, ei, elä pelkää minua, tule!
SILJO. Jos pillomuksesi korjaat, en sinua enää pelkää, mutta rohkeuteni
pettää, en voi sinua seurata. (Ääniä kuulun lähempää. Siljo pellolle.)
LAIHANEN. Hänen rakkautensa ei enää kestänyt, itse olen sen
heikontanut, itse onneni mestannut. (Miettii.) Siis yksin taas, — mitä
se hyödyttäisi, jos pakeneisinkin täältä pois. Ja minne? Korjaamaanko
pillomuksiani? Sitäkään en enää voi. Vaikka kaikki muu korjautuisikin,
sitä työtä, jonka juhannuksena tein kapakassa, en saa tekemättömäksi.
Itse menin mertaan, irti en enää pääse... No niin, mitäpä siinä on
muuta, kuin käydä virkaansa toimittamaan, vaikka se ilettää ja tuntokin
soimaa, itsehän olen osani valinnut.
MARKETTA (Hiipii metsästä). Kenen kanssa tarinoit täällä, poikani, en
näe ketään, vai itseksesikö käräjiä käyt?
LAIHANEN. Mitä kuljet sinä täällä, täti vanha, miksi kotoa liikkeelle
lähdit näin kauas?
MARKETTA. Tiedäthän, että minun täytyy olla kaikkialla, missä
onnettomuutta tapahtuu ja täällä sitä jo vainuan. Vaan sinä, poika,
miksi on katseesi synkkä, annas kun sieluusi katson.
LAIHANEN. Se on musta, täti, se on sairas. Eipähän sitä hellyys lie
koskaan hoidellut, eikä rakkaus liekutellut. Oi täti, minä olen väsynyt!
MARKETTA (Tutkii). Vielä on sydäntä kipene jälellä, rahtunen omaatuntoa
on, ja surua ja katumusta on kylliksi. Vaan riittääkö sitä mieheksi
asti, se nyt itsestäsi riippuu — sieltä saapuvat viettelijät. (Menee.)
POSSE (Saapuu Loukkolan kanssa). Täällähän on jo lautamies? Mitä tänne
näkyy?
LAIHANEN (Väsyneesti). En tiedä, en ole vielä nähnyt mitään, enkä
välitä nähdäkään.
LOUKKOLA. Olet tainnut jo kyllästyä tähän sinäkin. (Istuu, panee
tupakan.) Ikävä onkin se toimitus, jota tässä taas pitäisi alkaa.
POSSE. Vaan se on toimitettava ja pian, ei siinä muu auta. Ehkäpä siitä
nyt täällä päästäänkin vähän vähemmällä. (Istuu hänkin) käykäähän te,
nimismies ja lautamies, nyt heti talonpoikia puhuttelemaan.
LOUKKOLA. Minä en käy mihinkään, minä olen ruunun virkamies, tämä ei
kuulu minuun. On oikeastaan nurinpuolista, että minua täällä pitäjällä
kesäkausi näissä asioissa juoksutetaan, hoitakoon hovi itse asiansa!
POSSE. Vaan ruununmiehetpä ovat käsketyt auttamaan hovia ja masentamaan
talonpoikia.
LOUKKOLA. Niin on käsketty, mutta tämä menee jo mielestäni liian
pitkälle. Viikkokausia täällä nyt on sotaväen kanssa kierrelty pitäjää,
ajettu talonpoikia metsiin ja heidän tupiaan revitty ja peltojaan
tallattu, — en usko, että se kaikki voi olla ruunun tarkoitus. Jos
olisin vakinainen virassani, lähtisin tästä omin päini astumaan
poikkimaisin kotiini.
POSSE. Mutta hovin herra on sinun esimiehesi, niinkuin minunkin, hän
voi erottaa sinut minä päivänä tahansa.
LOUKKOLA. Sepä se onkin kirottua. No, tehkää te, mitä asianne vaatii,
minä istun tässä ja tupakoin.
POSSE (Nousee vastenmielisesti). Täytyy kai ryhtyä toimeen. (Katsoo
pellolle.) Siellähän on kansaa pellolla enemmältäkin. Ehkä Laihanen käy
niille ilmoittamassa, että viljaa ei saa leikata, se kun on katsottava
hovin omaksi.
LAIHANEN (Havahtuen mietteistään). Minäkö, eihän se minulle kuulu, olen
vain lautamies.
LOUKKOLA (Nauraa). Ei kenenkään tee mieli ottaa asiata omakseen.
POSSE (Kiivastuu). Mutta mitä tästä sitten tulee? Hovin herra saapuu
kohta ja silloin pitäisi meillä olla työ tehtynä. Mihin ne jäivät
Siltavouti ja Jahtivouti?
LAIHANEN (Katsoo syrjään). Tuolla makaavat pensaikossa tupakoiden.
POSSE. Mikä hemmetin makuuaika nyt on, mikä tupakkatunti kaikilla!
Ei tämä kelpaa, vikkelään ylös miehet sieltä ruohikosta ja työhön ja
toimeen nyt!
SILTAVOUTI (Juoksee esiin. Jahtivouti perässä). Heti paikalla, mitä
vain käsketään. Vaan nuo talonpojat, ei ne tottele minua.
JAHTIVOUTI (Selittäen). Niin, asianlaita on se, että ne nauravat tälle
Pekalle, se kun ei ole liialla ymmärryksellä pilattu.
POSSE. No, mene sinä sitten pellolle.
JAHTIVOUTI. Mi-minäkö? Ei, tuota noin, ne nauravat minullekin.
(Loukkolalle, joka nauraa.) Niin, sen ne tekevät.
LOUKKOLA. Veitikat! Mutta minä luulen, että ne nauraa meille kaikille,
niin tekivät ainakin Holttisen pellolla.
SILTAVOUTI (Katsoo pellolle). Ja Holttisenkin väki on nyt jo täällä.
POSSE. Mutta jotakinhan on tehtävä, ymmärrättehän te sen. (Ei kukaan
liikahda.) No, sama se minulle on, saatan se minäkin panna maata,
raukasee se toki minuakin. (Pilkalleen.) Sama se, nukutaan sitten tässä!
LOUKKOLA. Nukutaan pois ja annetaan talonpoikain tehdä työtä.
HUKKA (Saapuu hiestyneenä). Huh, huh, kun tulee kuuma tätä metsätietä
tarpoessa, ja milloin tästä työstä loppu tulee? (Huomaa lepääjät.) Mitä
te siinä? Missä on Harsian ruispelto?
POSSE (Nousten). Tuossa se on.
HUKKA. Eikö siellä sitten väkeä ole (katsoo), onhan mustanaan. Miksei
ole niille tulostamme ja asiastamme tietoa annettu?
POSSE (Hölmistyen). Sitähän minä tässä juuri sanoin, että miksi ei ole
annettu. Mutta ne ovat kaikki nyt niin haluttomia ja arkoja. (Silta- ja
Jahtivoudille.) Kiirehtikää ilmoittamaan, niinkuin käskin.
JAHTIVOUTI (Astuu veräjälle. Sanoo Laihaselle). Sinä lautamies käy
huutamassa, sulla on kovempi ääni.
HUKKA. Se on viipymättä tehtävä, ilta on käsissä.
LAIHANEN (Itsekseen). Niin, minun tehtäväksi ne sen aina työntävät.
(Menee pellolle, huutaa.) Ei ole lupa leikata sitä ruista, se on hovin
ruista. Täällä on sotaväkeä.
JAHTIVOUTI. Arvasinhan sen, ei ne kuuntelekaan.
SILTAVOUTI. Leikkaavat vain, se on sama juttu kuin Holttisessa.
POSSE (Intoilee). Mutta sepä ei saa olla sama juttu, täällä on kuri
saatava toimeen tavalla taikka toisella. Mutta millä tavalla, sitä minä
todellakaan en keksi. (Silta- ja Jahtivoudille). Siinä tekin seisotte
neuvottomina kuin aasit, menkää kieltämään, huutamaan avuksi. (Silta-
ja Jahtivouti menevät pellolle.)
HUKKA (Nimismiehelle). Niiden toimet eivät tepsi. Käy sinä, nimismies,
selittämään talonpojille, minkä edesvastuun he vetävät päälleen, jos
niskottelevat esivaltaa vastaan.
LOUKKOLA. Minä käsitän velvollisuuteni nimismiehenä olevan ylläpitää
täällä järjestystä. He eivät ole sitä rikkoneet.
HUKKA. Velvollisuutesi on täytäntöönpanna laki, niinkuin meidän
kaikkien, totella esivallan määräystä.
LOUKKOLA. Vaan minä olen epävarma lain ja esivallan tarkotuksesta tässä
kohden. Olen ruvennut epäilemään tätä kaikkea.
HUKKA. Edesvastuu on minun, sinä vain tottelet!
LOUKKOLA. Sen teen, mutta vastenmielisesti.
(Menee pellolle.)
HUKKA (Posselle). Mihin sotaväki jäi?
POSSE. Se jäi tuonne kujalle.
HUKKA. Mene, käske sen olla valmiina hyökkäämään. Mutta tarmokkaammin
ja vaikuttavammin kuin äsken. (Posse menossa.) Odota! llmota
päällikölle, että jos väki ei muuten ota poistuakseen pellolta, tulee
hänen käyttää aseitaan.
POSSE (Peljästyen). Aseita! Pistimiäkö elonkorjaajia kohtaan? Ei
suinkaan?
HUKKA (Tulistuu). Tee, niinkuin käsken. Minä näen, että teissä
kaikissa joku uppiniskaisuuden henki vallitsee. Minä erotan virastaan
heti jokaisen, joka vastaan mukisee. Mene! (Posse menee. Hukka
istuu, pyyhkii hikeä.) Vai haluttomia ollaan! No, oikeastaan sitä
en ihmettelekään, jo olisin tähän tympeytynyt minäkin, ellei olisi
oma pelto kasvamassa. Mutta ei, tämä on korkeaa peliä, minun täytyy
pakottaa talonpojat lampuodeiksi, keinolla millä hyvänsä. Vaan nyt minä
huomaan, että tässä on rutosti toimittava, nopeasti ja päättäväisesti,
muuten luistaa valta käsistäni. Apumieheni niskottelevat, talonpojat
valittavat ja pysyvät taipumattomina, ennen pitkää voi peli olla
hukassa. Ei, jotakin repäsevää täytyy tapahtua, talonpojat ovat
pelotettavat nöyriksi.
LOUKKOLA (Palaa pellolta. Laihanen, Silta- ja Jahtivouti jälessä.) He
eivät suostu lähtemään työstään.
HUKKA. Suostu! Etkö ilmoittanut heille, mikä edesvastuu heitä kohtaa.
LOUKKOLA. En tunne sitä edesvastuuta, he eivät tee mitään pahaa, he
raatavat vain rauhassa pellollaan.
HUKKA (Kiivastuu). Mutta he eivät saa raataa rauhassa. (Tyyntyy.) Niin,
minä tarkotan, että he tekevät pahaa juuri senkautta, että koskevat
viljaan, joka nyt, sen jälkeen kuin he ovat häädetyt tiloiltaan,
on hovin. Meidän on pakko olla johdonmukaisia. Nuo ihmiset ovat
häädetyt syystä, että he eivät suostu tekemään asetuksen määräämää
lampuotikontrahtia emätilan kanssa. Tästä laittomuuden tilasta on
tehtävä loppu, tässä ei enää hempeys eikä vetelyys kelpaa, tässä
tarvitaan rautakouria. (Posse palaa.) Vaan onhan meillä keinoja
saadaksemme heidät taipumaan. (Posselle.) No?
POSSE. Ratsuväen päällikkö kieltäytyy käyttämästä aseita.
HUKKA. Kieltäytyy! Siis sielläkin! Etkö sanonut, että minä käsken?
POSSE. Sanoin, vaan hän vastasi, ettei hän voi sitä tehdä, niinkauan
kuin ei mitään levottomuutta tapahdu.
HUKKA. Vai niin, hän ei tiedä minkälaiset valtuudet meillä on. Vai
niin, niinkauan kuin ei mitään levottomuutta tapahdu, — siis täytyy
tapahtua jotakin levottomuutta. (Miettii.) Nimismies, käy lautamiehen
kanssa vangitsemassa Harsia tuolta pellolta!
LOUKKOLA. En voi, — hän ei ole mitään rikosta tehnyt.
HUKKA. No totta jumaliste heidän sitten täytyy tehdä rikoksia! Nyt
puutun minä asiaan.
LOUKKOLA. Sitäkö varten me siis olemmekin täällä?
HUKKA. Sitä. — Lautamies, käy, kutsu talonpojat neuvottelemaan tänne
minun kanssani. Tähän veräjälle sovinnolliseen neuvotteluun vain.
(Laihanen menee.)
LOUKKOLA. Se on pirullinen yritys.
HUKKA. Se on minun asiani, täällä on tehtävä nopea suoritus.
(Voudeille.) Pysykää tässä käskyjäni totellaksenne ja auta armias sitä,
joka niskottelee. — No, he saapuvat toki, tästä kyllä selvä tulee, sen
minä vastaan. (Jahtivoudille.) Avaa tuo veräjä. (Talonpojille, jotka
saapuvat.) Kas niin, tulkaahan nyt neuvottelemaan, miehet! (Talonpojat
pysähtyvät veräjälle.)
HARSIA. Sen aina uskallamme tehdä, tulemme kernaasti, kun sovinnon
asioista lie puhe.
HUKKA. Se on oikein, tulkaahan lähemmäs. Puhuenhan asiat selvenevät ja
täällä on yhtä, toista selvitettävää.
ANTTI. Paljo ei taida puhe auttaa. Elä mene, Harsia, liian lähelle.
HUKKA. Sinähän Harsia olet ymmärtäväinen mies, sinä tietysti käsität,
että tällainen hajaannuksen tila, kuin nykyjään Valkjärvellä, on ajan
mittaan mahdoton. Kaikki järjestyshän on yhteiskunnasta poissa.
HARSIA. Niin on, valitettavasti.
JUVA. Mutta se ei liene meidän syy.
HUKKA (Jatkaa). Joku muutos täytyy siis tapahtua, sen ymmärrätte, eihän
tällaista sotakantaa voi kauan kestää. Siis olemme nyt asiassa kiinni.
Olojen täytyy täällä parantua ja asettua.
HARSIA (Innostuu, käy lähemmäs). Niin, se on totta. Me talonpojat
puolestamme emme mitään sen hartaammin toivo, kuin olojen asettumista.
Me emme pyydä muuta, kuin että saisimme rauhassa tilojamme asua ja
viljellä niinkuin ennenkin.
HUKKA. Muu ei ole tietysti hovinkaan toivo, sehän ei voi tulla toimeen
ilman työväkeä.
HARSIA. Eipä luulisi.
HUKKA. Siinä nyt näette: molemminpuolinen etuhan meillä on
kysymyksessä. Sovinto ei siis voi olla mahdoton, vai miten?
HARSIA. Ei meidän puolesta ainakaan mahdoton. Kaikki talonpojat
haluaisivat elää sovinnossa.
ANTTI (Harsialle, joka yhä lähestyy). Mutta liian lähelle elä mene.
JUVA. Mitä meiltä siis vaaditaan?
HUKKA. Sen te tiedätte.
HARSIA. Ei, sitä juuri emme tiedä. Miksi meitä näin ahdistellaan ja
raastetaan, jos hovinkin etu sovintoa vaatinee? Sitä emme käsitä.
HUKKA. Käsitätte hyvin: Pankaa puumerkkinne liittokirjaan!
HARSIA. Sitä ainoata emme voi.
JUVA (Ja muut). Ei koskaan, ei puumerkkiä!
HARSIA. Tiloistamme emme voi luopua, omistusoikeuttamme me emme voi
luovuttaa...
HUKKA (Karjasten). Siis te olette kapinoitsijoita! (Posselle.) Kiinni
tuo mies, kahleisiin! (Posse ja Jahtivouti käyvät Harsiaan käsiksi.)
ANTTI. Sitä jo arvasin. (Lähemmäs.) Mutta siitä ei tule mitään. Irti se
mies!
HUKKA. Kiinni tuo myöskin. (Viittaa Anttia Laihaselle ja Siltavoudille.
Laihanen vitkastelee). Kiinni esivallan nimessä! (Miehet käyvät Anttiin
käsiksi.) Välemmin! Linnassa saavat sitten miettiä liittokirjan tekoa.
Minä neuvottelen lyhyesti, mutta varmasti.
HARSIA. Se oli kavala temppu! Siitä itse vastatkaa!
ANTTI. Minua ei kiinni panna. Missä ovat Nurmjärven miehet?
HUKKA (Nimismiehelle). Tuokaa käsiraudat.
JUVA (Etenee uhkaavana). Raudat pois, taikka tässä tulee rapina.
HUKKA. Kapinoitteko, onnettomat!
ANTTI. Ovatko todellakin miehet kaikki akkoja?
HELENA (Tempaa Laihasen Antin kimpusta). Silloin olkoot akat miehiä.
Käytä käsiäsi, Antti!
ANTTI. Niin käytänkin. (Ottaa seipään.) Nyt luontoni elää!
LOUKKOLA. Asettukaa, talonpojat, ajatelkaa seurauksia!