Suurlakko oli päättynyt, ja pienen kaupungin elämä jatkui kuumeisena
uudistusriennoissa ja lukuisten yhdistysten ja liikkeiden
perustamisella. Pato oli nostettu pois ja kerääntyneet innostuksen
voimavedet ryöppysivät pauhaavana ja kuohuvana elämänkoskena.
Anttu Pouta oli lähtenyt heti Pohjanmaalle järjestääkseen siellä
asiansa ja palasi vasta häihinsä, jotka vietettiin Virvan kotona
hiljaisella vihkimisellä, niinkuin pankinjohtaja oli tahtonut.
Pankinjohtaja Auer kävi konttorissaan torin laidassa kuten ennenkin,
ja työ veti hänet rautakourin koneistoa hoitamaan. Liike paisui päivä
päivältä vastoin hänen tahtoaan ja yli hänen voimiensa. Kaikki se
uusi mikä nyt raisuna ja koettelemattomana voimana pyrki määräämään,
teki vanhan ja varovaisen miehen levottomaksi ja epävarmaksi.
Ennen hän oli vapaana miehenä astunut omaa tietään viitottaen sitä
milloin erämaahan, milloin viljeltyyn alueeseen; nyt häntä ajettiin
kuumeisesti eteenpäin epävarmalla ja vajottavalla pohjalla. Hänen
nerokas silmänsä keksi kyllä hyviä ylimenopaikkoja, mutta ne vaativat
nuoren miehen tarmoa ja voimaa. Yhä kiinteämmin hänen ajatuksensa
pysähtyivät tyttäreen ja vävyyn, ja hän tinki itsensä kanssa monet
unettomat yöt siirtäen kuitenkin ratkaisun, kunnes se oli pakollista.
-- Ei ole aikaa yksityiselämän pikku huoliin, sanoi hän Airille,
kun tyttörukka kyynelsilmin pyysi häntä suomaan itselleen lepoa
nähdessään, kuinka isän voimat päivä päivältä yhä heikkenivät.
-- Minun ruumiini koneisto on kyllä vanha ja vähän ruostunut, sanoi
hän lohduttaakseen Airia, -- mutta käy hiljalleen, ellei joku vieteri
satu katkeamaan.
-- Eikö isä tahtoisi antaa sen vieterin hiukan levätä?
-- Ei ole minun vallassani sen lepuuttaminen. Liike on kello ja minä
olen sen viisari -- minun täytyy näyttää numeroita!
Eräänä aamuna Airi odotti isäänsä turhaan aamiaiselle. Levottomana
hän meni makuuhuoneeseen ja tapasi isänsä levollisena ja synkkänä
vuoteessa.
-- Onko isä sairas?
-- Olen, lapseni.
-- Miten on laita?
-- Oikea käsi ja jalka ei taida olla oikein kunnossa, en voi niitä
liikuttaa.
-- Minä pyydän lääkärin tänne!
Lääkäri totesi halvauksen tapahtuneen ja määräsi täydellistä lepoa.
-- Nyt se viisari pysähtyi, sanoi isä tyttärelleen lääkärin mentyä.
-- Olin yöllä tainnuksissa -- luullakseni monta tuntia -- palasin
tajuntaan vähitellen ja olen sitten miettinyt, mitä on tehtävä, sillä
liike ei saa pysähtyä. Sinä tiedät, missä he nyt ovat.
-- Tiedän, sanoi Airi varovasti.
-- Sähkötä heille ja pyydä tulemaan aivan heti.
-- Tännekö? kysyi Airi tuskin uskoen tajunneensa oikein.
-- Niin, tänne, sanoi isä huoaten raskaasti ja katsoi Airiin. --
Minun pitäisi nyt taipua tuntemattomien oikkuihin. Poutaan voin
luottaa. Ehkei taivu, no niin, tehköön omalla tavallaan, hänellä on
usko ja ehkä järkeäkin. Näillä uusilla täällä ei ole kumpaakaan.
Sähkötä, se poika on sentään mies!
He tulivat Ruotsista, jonne olivat ajaksi pysähtyneet palatessaan
pitkältä kiertoretkeltään ja aikoivat juuri suunnata matkansa kotiin
Pohjanmaalle, kun sähkösanoma heidät saavutti.
-- Olisipa nyt matkata lentokoneella, niin hidasta on tämä kulku!
valitti Virva. -- Isä parka, niinkö se häneen koski? Tiedätkö, Anttu?
-- Niin.
-- Luuletko sinäkin, että hän meidän vuoksemme...?
-- Ehkä, ehkei, hän on vanha.
-- On, mutta ellei meitä olisi ollut... -- Mahdollisesti.
-- Airi viittaa vähän siihen, että tulisi pyytämään sinua asiainsa
hoitoon. Mitä sinä sanot?
-- Luuletko sinä kutsun tulleen siitä syystä?
-- Se on tullut juuri sen vuoksi. Mitä sinä sanot, rakas, puhu!
-- Näyttää tosiaan olevan asioita, jotka eivät mahdu tarkalleen
meidän valmiisiin kaavoihimme.
-- Isä on siellä nyt avutonna, elämänsä työ lähellään eikä kuitenkaan
käden ulottuvissa, ajattele hänen tuskaansa voimattomuudessaan --
eikä kukaan tahtoisi auttaa -- kunniakasta vanhusta! Anttu, rakas,
ethän sinä voi kieltää!
-- Anna minun miettiä selvällä päällä. Kun sinä noin puhut, en voi
vastustaa.
-- Suo minun vain tämä ainoa kerta taivuttaa sinun sydäntäsi.
Minä en koskaan enää muuta pyydä. Se olkoon sinun ja minun suuri
sovitusuhrini isälle -- isälle, rakas!
-- Vain yhdellä ehdolla.
-- Sano!
-- Isäsi saakoon tietää, että hoidan asioita hänen hyväkseen, en
koskaan ominani tai tulevana omaisuutenani, jota käytettäisiin hänen
periaatteittensa mukaisesti. Tyydytkö siihen?
-- Tietysti minä tyydyn, sanoi Virva valtioviisaasti, vaikkei ollut
oikein selvillä, miten se todellisuuteen soveltuisi.
-- Mitä luulet isäsi sanovan?
-- Luulen hänen taipuneen -- muuten hän ei olisi kutsunut -- ehkä hän
suostuu vaikka sinun ehtoihisi -- nyt, kun...
-- Ei, sillä ehdolla en tahdo ajaa omaa asiaani. Tämä käy yhä
pulmallisemmaksi.
-- Niin, rakas, minä tunnen olevani kuitenkin isäni tytär, en ole
voinut irtaantua hänestä enkä entisyydestä. Enkä enää tahdokkaan
eroa, niinkuin ensin luulin. Tuntuu siltä, kuin pitäisi minun
välittää ylimenoa vanhasta uuteen. Rakas, ymmärrätkö sinä minua?
-- Ehkä -- ja ymmärrän hyvinkin, kun olet näin lähellä, nyt on kaikki
aivan selvää ja luonnollista, juuri niinkuin sinä sanot, mutta kun
jätät minut yksin, alan epäillä ja kysellä. Kuule, etkö sinä luule
näitä oireiksi?
-- Miksi oireiksi?
-- Että minusta on tuleva oivallinen tohvelisankari!
-- Sinä olet tosiaan suuremmoinen! Nyt meidän pitää ajatella järkeviä
asioita. Parasta on saapua kotiin aamulla, ettei rasiteta pahasti
isää. Minä sähkötän tulostamme ja lisään: luonnollisesti isän tahto?
Eikö niin, rakas?
-- Sinä aiot tehdä minusta valtioviisaan.
-- Ei suinkaan siinä mitään pahaa ole?
-- Siitä voisi tulla vaikka kymmenvuotinen valhe taikka minä saisin
palvella seitsemän ja vielä seitsemän vuotta Rakelin tähden.
-- Minä unohdan aina, ettei hän ole sinun isäsi!
-- Virva rakas!
-- Sinä et siis tahdo?
-- Ainoastaan ajaksi, kunnes isäsi ennättää toisin järjestää.
Virva ei suotta ollut pankinjohtaja Auerin tytär. Hän tunsi miehensä
ja odotti, hymyili ja hurmasi hänet, niin ettei pieninkään hattara
päässyt hänen mieltään synkentämään.
Kotiin tultua hän järjesti elämän erittäin mukavaksi miehelleen,
ensin isän luona ja sitten omassa asunnossa, kun asiat isän kanssa
olivat toistaiseksi selvinneet. Virva vietti kaiket päivät vanhassa
kodissaan lukien isälle ja keskustellen sellaisella innolla, että
vanha herra unohti sairautensa ja virkistyi ennen pitkää ja pääsi
istumaan liikkuvaan tuoliinsa pöydän ääreen ja hoitamaan suurien
asioittensa "selkäydintä", niinkuin hän sanoi.
-- Mitä sinä luulet, sanoi hän eräänä päivänä tyttärelleen, --
vieläkö Anttu uskoo siihen "kommunismikoppiinsa" siellä Pohjanmaalla?
Pouta astui samassa huoneeseen ja Virva nauroi:
-- Isä sanoo sinun yhtiötäsi "kommunismikopiksi".
-- Eikö ole sitten? Kourallinen ihmisiä, jotka eivät edes tiedä mitä
tahtovat, vahvisti pankinjohtaja.
-- Sepä siinä juuri onkin, sanoi Pouta miettivänä. -- Ei ole
kylliksi saada pienomistajahallinto, pitäisi olla nerokkaisuutta,
laajanäköisyyttä, sopua ja hienotunteisuutta, kun yritys on yhteinen.
-- Oikea täydellisyyden sopukka, säesti pankinjohtaja. -- Luuletko
sinä meidän sosialistiemme kesyvän siihen määrään? ivaili Auer
voimatta sulattaa vävynsä ihanteellisuutta.
-- Sosialismi on niin moninainen ja väärään vievä sana
merkitykseltään, ettei se ollenkaan enää kuvaa nykyistä suurta
yhteiskunnallista pyrkimystä. Nyt tahdotaan luoda "maailman valta",
kuten ennen katolinen kirkko, henkinen, vapaan personallisuuden
yhteys kaikkialla.
-- Kai sinä myönnät, että se maailman valta on nyt mahdoton toteuttaa?
-- Sähkövalo oli myöskin mahdottomuus, kunnes se keksittiin. Nyt se
on vallannut maailman ja helpottaa suuresti meidän "maailmanvaltamme"
toteutumista.
-- Sillä aikaa kuin sitä keksitään, on tehtävä työtä vanhaan tapaan,
sanoi vanha herra.
-- Uusien periaatteiden mukaan, lisäsi vävy hymyillen.
-- Näytähän tänne niitä uusia periaatteitasi, naurahti pankinjohtaja.
-- Miten sinä olet sopinut kivimiesten yhtiön kanssa?
-- He tarvitsevat luottoa.
-- Keitä siinä on? Annahan kun katson? Hän tähysteli paperia. -- En
minä tunne näistä yhtään miestä.
-- Minä tunnen heidät ja menen takuuseen.
-- Jos sinä hoidat kassan ja palkkaat kunnollisen kirjanpitäjän, niin
saatte luottoa, sanoi pankinjohtaja varmasti.
-- Teen senkin. Tässä on uusi yhtiö työväentaloa varten. He ovat
ostaneet entisen pormestarin talon huutokaupassa erittäin hyvillä
ehdoilla. Tarvittavat rahat he saivat silloin paikalla minulta, mutta
nyt olisi järjestettävä yhtiö.
-- Kai minun täytyy -- sinun vuoksesi pistää liuskani likoon siihen
lipeään, vaikka kyllä se kirpelältä tuntuu. Eihän se ole hullumpi
afääri, jos sinä olet sivulla. Sataviisikymmentä tuhatta. No, rahat
saatte, mutta pidä varasi, minä en hellitä saataviani!
Herrat jatkoivat neuvotteluaan uusista yrityksistä, joista melkein
jokainen kaatoi suuren työtaakan Poudan nuorille hartioille, ja
vanhus katsahti häneen toisinaan ilosta säteilevin silmin, hellittäen
ohjia kädestään tuuma tuumalta.
-- Yritätkö sinä kesyttää ihmiskuntaa näillä afääreillä? kysyi
pankinjohtaja päivällispöydässä vävyltään.
-- Lähennellään sitä ihmissydämiä ja palvellaan suurta aatetta ja
taidettakin kahvilla ja pullalla, saatikka yhtiöillä, puolusti
Airi. -- Minä aion ruveta Antun "maailman vallan" ensimmäiseksi
kansalaiseksi.
-- Kahvi ei maksa niin hiivatin suuria summia kuin yhtiöt, intti
pankinjohtaja.
-- Niin, sen pahempi, ei voi välttää vetämästä rikkaita yhä
lähemmäksi köyhiä, samalla kun nostetaan köyhiä varallisuuteen
osallisiksi, huomautti Pouta.
-- Kyllä niin, mutta kysy kalalta, tahtooko se tulla pyydetyksi
verkolla vai koukulla, sanoi pankinjohtaja.
-- Minusta on niin kaunista sovinnolla ojentaa kätensä
tulevaisuudelle, ennenkuin pakko saavuttaa, sanoi Virva.
-- Olen kyllä valmis seuraamaan vaikka itse kuolemaa, mutta minun
täytyy voida ensin uskoa, että siitä on minulle hyötyä, sanoi viisas
vanhus kohottautuen korkeammalle tuolissansa.
Hän hymyili ja nuoret nauroivat onnellisina, tuntien yhä enemmän
vapautuvansa elämän ahtaista arvoista tavotellessaan sille
valoisampia ja laajempia muotoja.