Otava, Helsinki, 1914.
Lokak. 15 p. v. 1905.
Rakas serkku.
Sinä olet siis taas kotimaassa. Toivoakseni tunnustat
olleeni oikeassa, kun kirjotin sinulle hiukan tukistellen
siitä maailman rantojen soutamisesta ja joutavasta ajan
hukkaamisesta jonkun ranskalaisen, unhottuneen ja homehtuneen
kirjailijan pölyttämisessä. Kun nyt olet pudistellut tuota
vanhaa paperilunttaa ja laskenut sen takaisin hyllylleen,
joutuu se uudestaan pölyn valtaan, ja samoin käy sinun
tohtoriväitöskirjasikin. Sinun sijassasi minä runoilisin elämäni
ihanaksi, jos minulla olisi sellainen kaunis, ikivanha maatila
kuin sinulla ja äidilläsi. Minusta alkaa nyt vasta elämä tuntua
elämältä, kun jätin opinnot ja yliopiston. Niin, olenhan jo vanha
ihminen -- kohta yksikolmatta -- alan ymmärtää elämää.
Kummallista, miten kotipaikka vaikuttaa minuun. Tämä
pirteä pikkukaupunki on ottanut minut kokonaan, pidän
kunnianasiana sen menestyksen ja ylpeilen vastasaaduista
kaupunginoikeuksistamme ja väitän, että täällä valtatien
varrella, teitten risteyksissä, pyristelemme siipemme hyvään
lentokuntoon huolimatta kaikista roudista ja rajusäistä.
Tehdään pesää oikein kiihkoisesti, nostetaan kivimuuri toisensa
viereen, levitellään tehtaita, rakennellaan laivoja, tuotetaan
uusia ihmisiä tukuttain ja vähittäin, ja isän pankki on kuin
kattila tulella aina kiehumassa. Mutta täytyy kuitenkin
myöntää, että täälläkin kuljetaan sumussa, puuttuu iloa ja
reippautta, käymme mustissa mietteissä ja tummissa puvuissa,
emme jaksa näyttää elämänhaluisilta, melkein häpeämme nauraa
ja laulaa, puhumattakaan -- tanssista! Minun nuoruuteni on
kulunut hyppyäkään ottamatta. Ehkä tämä pidätetty elämänilo
onkin muuttunut minussa energiaksi ja itsepäisyydeksi, joka ei
taida olla perin terveellistä minunlaiselleni häkkilinnulle.
Kadehdin teitä miehiä ja tahtoisin ratkoa vanhoja, kiusallisia
siteitä. Isäni ei salli minun perehtyä asioihinsa. Se ei hänen
tyttärelleen sovi, ja minä -- alistun silkkisiteisiin.
Sinua tahtoisin hartioista ravistaa ja huutaa: -- Herää, herää,
mies, ja tule minulle avuksi, silloin pääsisin suuriin tehtäviin
käsiksi! Sinä et tahtoisi salata minulta mitään, ethän, Aksel?
Mitä minä hourin, sinähän kammot kaikkea jännittävää, seikkailet
aina tunteiden tanhuvilla ja luulet keksineesi keinon saavuttaa
unelmien kaltaisen todellisuuden. Minulta pyydät patenttisi
vahvistusta. Kuule, toiveet ja haaveet eivät ansaitse varmaa
vastausta eikä lopullista päätöstä.
Tekisinkö oikein, jos nyt suostuisin? Tiedän varmasti, että
todellisuus hyvin pian paljastaisi köyhyytemme. Kaikki
ihanteellisuus olisi kyllä sinun puolellasi valmiina
kultaamaan minut, sen kyllä uskon, mutta se ei tuota minulle
sydämensykäystä, ei minkäänlaista ilonhuumausta. Sinun ihanteesi
eivät sovellu minuun.
Elämäsi onni ei voi riippua minusta, vaikka olemmekin
tähänastisen kehityksemme yhdessä suorittaneet ja voimme puhua
toisillemme selvästi ja suorasti kuin kaksi toveria. Olethan sinä
minua viisi vuotta vanhempi, tohtoripoika, mutta minä taidan
olla järkevämpi. Sinua ei rakkaus nujerra -- jos tunteesi onkaan
rakkautta, mitä vahvasti epäilen -- onhan sinunlaisesi filosofi
tavallisesti sitkeää ainetta eikä onnettomuuden äitelä makeus
mahda sinulle maistua. Huh, voin melkein pahoin ajatellessani
sellaista tahdottomuutta.
Olet ollut suora, tahdon maksaa sinulle samalla mitalla. No
niin, minäkin haaveilen onnesta ja lemmestä ja odotan miestä,
jonka mieli olisi voimaa, tahtoa ja hellyyttä. Mutta hänen
pitää tulla nyt pian, ilmestyä ja voittaa minut äkkiä, heti,
ensi näkemällä, etsimättä, kyselemättä ja viedä sitten mukanaan
onnenhuumauksessa, josta ei tarvitse herätä. Minä uskon varmasti,
että oikea rakkaus on sellaista, sillä ilman ei kaihoni olisi
niin suuri ja todellinen eivätkä aavistukseni niin selvät ja
varmat. Sinä et tätä usko, vaikka oletkin usein saanut myöntää
minun vaistomaisella tunteellani selvinneeni paremmin kuin sinä
monimutkaisilla mietteilläsi.
Täällä kulkee kummallisia huhuja levottomuuksista ja uuden ajan
enteistä. Hoetaan syntyvän suuren seisauksen kaikkialla. Miten ja
milloin se tapahtuu, siitä ei vielä tiedetä. Täällä ollaan hiljaa
ja odottavaisia, mielet painuksissa kuin ennen rajuilmaa. Oma
sydämeni sykkää päivä päivältä yhä rajummin ja aavistava odotus
toivoo yhä hartaammin: tulkoon suurena, vaikka musertavana,
sen siipiin tartun ja mukana seuraan. Vieköön se pyörä meidät
onnen yhteiselle kummulle tai vierittäköön rämeiseen noroon.
Ajakoot he päällitsemme valtavaunuilla ja tehkööt tiensä ainoille
viljavainioillemme, me elämme sittenkin ja pyrimme ihmisyyden
laajoille tanhuville, missä oikeus nousee väkivaltaa vastaan!
Mitä on sinun ja minun onneni? Omani tahdon heittää, jos kohtalo
sen vaatii, enkä luule olevani ainoa altis, kaikki me olemme
valmiit.
Virva Auer.