»Kyllä, kyllä se laatuun käy!»--Olavia laulun kevyt tanssipoljento
viehätti.
»Täkki, täkki, tyyny sekä täkki!
Höyhentyyny ja silkkitäkki,
tyynyllä tyttö nätti!»
Olavin täytyi pakostakin nauraa.
Sitte taas puhetta, naurua, kaskuja--tyttö oli myötänään äänessä. Lasit
kilahtelivat, tupakansavu yhä sakeni.
»Jes sentään kuinka minun on palava! En minä viitsi tällälailla paistua,
kepeämpään minä itseni puen, ja paikalla!»
Tyttö nousi, posket hehkuvina ja silmät loistaen,--hän oli jo aivan
nähtävästi humalassa--ja katosi viereiseen huoneeseen.
»Käyhän tämä laatuun!» myhäili Olavi, nojautuen veltosti sohvan
selkämykseen ja puhallellen sinisiä savukiemuroita ilmaan. Kuitenkin
tuntui niinkuin hän ei olisi ollut oikein kotonaan.
Tyttö palasi kuin ilmestys--kepeästi, keikaillen, jalassa vaaleat
tohvelit, käsivarret puolipaljaina ja vaalea, hienoilla koruompeluksilla
somistettu ohut viitta ainoana verhona.
»Oh!» pääsi Olavilta.
»Ohoh!» tyttö veikistellen nauroi. Ja hän sipsutteli punottavana aivan
Olavin luo, nosti ujoilemattoman viehkeästi toisen jalkansa sohvalle ja
kumartui Olaviin päin--hymy kasvoillaan ja rohkea, kysyvä ilme palavissa
silmissään.
Olavi miltei typertyi. Siinä oli hänen edessään ihmistä, eläintä ja
enkeliä, orjatarta ja valtijatarta, ja hullaannuttavaa huumausta, joka
hehkui, kietoi ja kiihotti. Mutta sitä kesti vain muutamia
silmänräpäyksiä. Häntä raivostutti oman kiihtymisensä tunto ja häntä
iletti palavat, miltei janoiset silmät ja sherryn lemu, joka läikähti
hänen kasvojaan vasten.
»Istukaa ja juokaa, ja sillä hyvä!» Hän tarttui rajusti
madeira-pulloon, kaataen lasit täyteen.
»Oo!» huudahti tyttö silmät suurina, »Juomaankos te tulittekin?»
»Juomaan!»
Tyttö veti jalkansa alas ja hänen kasvoillaan väreili hermostunut iva.
»Jes sentään, millainen mies! Kunpa te olisitte kaikki
sellaisia--joisitte vaan ja maksaisitte, ettekä olisi kuin... Te olette
ensimäinen sellainen--maljanne!»
Ja hän joi, ja iva yhä väreili hänen suupielissään.
Mutta sitte hän vaipui pöytää vasten kyynärpäänsä varaan ja katseli
sohvalla istuvaa miestä pitkään alasvaipuneiden silmänripsiensä alta.
Katseli ja katseli, ja mies sohvalla imi paperossiaan niin kiivaasti,
että se hehkui pitkänä tulipuikkona----
Tyttö oli istuutunut sohvan toiseen nurkkaan ja puheli puolihumalaisen
hellällä äänellä:
»Miksi te sellainen olette--sellainen mies! En minä maksun edestä, en
vaikka tarjoisitte. Ettekö te ymmärrä että minä _rakastan_ teitä? Vai
eikö 'tyttö' muka voikkaan rakastaa? Voipi, jumaliste, ja paremmin
voipikin kuin nuo muut! Antakaa minun rakastaa ihmistä--kyllä minä olen
elukoita tarpeekseni nähnyt. Jääkää te tänne koko yöksi...»
Olavin läpi kulki inhon puistatus.
»Juokaa!» huusi hän. »Juokaa, älkääkä puhuko tuhmia!»
Mutta inho muuttui ahdistavaksi alakuloisuudeksi, miltei sääliksi:
»En minä voi täällä viipyä, minun täytyy lähteä, ja pian täytyykin.
Juodaan pois!»
»Juodaan sitte!» huusi tyttö, nousi ylös ja tyhjensi lasinsa. »Ja juoda
täällä pitääkin»--hän heittäytyi tuolille istumaan. »Juoda aamulla ja
illalla, juoda yöllä ja päivällä ... ilman noita tuolla ei täällä kukaan
voisi ollakkaan. Tämä maailma on narrien pesä--hyi sentään, millainen
minä olen!»
Hän pyrskähti itkuun ja vaipui pöytää vasten käsiensä varaan,
nyyhkyttäen niin että koko yläruumis tärisi.
Olavista tuntui olo yhä tukalammalta. Hänen päässään läikähteli ja
hänelle nousi itselleenkin itku kurkkuun nyyhkyttävää tyttöä
katsellessaan.
»Sanonkos minä teille millainen tämä paikka on?» puhui tyttö
nyyhkytystensä välistä rajusti. »Tämä on helvetti, ja helvetissä täytyy
lakkaamatta kieltään kastaa--eikös niin sanota jossain kirjassakin? Oi,
joi, joi...»
Hän hyrskähti yhä raivokkaampaan itkuun.
Olavi tunsi mahdottomaksi enää kauvemmin kestää. Hänen olisi tehnyt
mieli puhua ja lohduttaa tyttöä, mutta hänen kielensä oli kuin
kitalakeen tarttunut.
Mutta tyttö hypähti äkkiä pystyyn ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että
lasit ja pullot tarjottimella helisivät.
»Mitä h----ttiä minä tässä itken ja löllään--niinkuin se siitä paranisi!»
Hän tarttui portteripulloon, kaatoi lasiinsa, joi yhdellä siemauksella
ja heitti tyhjän lasin helähtäen kakluuninnurkkaan.
»Voi hitto, kuinka minun taas tuli ikävä!» puheli hän seisoen keskellä
huonetta. »Ja silloin en minä voi olla yksin. Odottakaas, minä kutsun
toverini, niin on hauskempi. Hän on vielä nuorempi kuin minä--vasta
opissa. Mutta kaunis tyttö, kaunis kuin enkeli. Älkää vaan rakastuko,
taikka minä tulen mustasukkaiseksi...»
»Ei, ei!» aikoi Olavi kieltää, mutta tyttö jo sipsutti eteisessä. Olavi
nousi ylös--hänen päässään läikähteli ja jalat tuskin kantoivat.
»Täältähän se kullanmuru tulee!»
Kynnykselle ilmautui hento, kirkassilmäinen tyttö--ilmautui ja pysähtyi
siihen hymyillen.
Niinkuin Olavi olisi nähnyt aaveen, niinkuin veri olisi seisattunut
suonissa ja jäävuori syöksähtänyt päälle.
»Gaselli!» pääsi häneltä kauhistuksen huudahdus.
»Olavi!» kuului ovelta miltei yhtaikaa.
»Herrasväki taitaakin olla vanhoja tuttuja! No, paiskatkaa toki
kättä--ei, pussatkaa!»
Olavi tunsi maailman mustenevan silmissään.
Nuori tyttö kavahti kalpeaksi kuin lumi. Hän värisi kauttaaltaan,
kääntyi sitte äkkiä ympäri ja juoksi eteiseen. Kuului kuinka käsi
tempasi kiireisesti avaimen jonkun oven suulta ja ovi vetäytyi
läiskähtäen kiinni--sitte ei kuulunut enää mitään.
Olavi seisoi yhä paikallaan, kuin lattiaan naulattuna. Hän näki vain
epäselvää valon tuikotusta hämärän keskeltä. Vihdoin hän riistäytyi
irti, hapuili hattuaan ja syöksyi sen löydettyään kuin pahojen henkien
ajamana ovesta ulos.
* * * * *
Nuori mies istui tuolillaan ja katseli ikkunasta ulos. Yö oli ollut
kylmä. Hänen edessään lepäsi ryhmä kattoja, joiden mustaa peltipintaa
peitti hieno, valkea kuura--niiden takana seisoi kappale kylmänharmaata
taivasta.
Hän oli istunut sillälailla koko yön, istunut ja ajatellut. Niinkuin tie
olisi noussut pystyyn, tai hän olisi äkkiä vanhettunut eikä jaksaisi
enää käydä, tai sairastanut vaikean taudin eikä jaksaisi nousta. Silmiä
kirvelti, pää oli raskas, ajatus samea ja sydänalassa tuntui
samantapaiselta kuin talvipakkasella jaloissa, kun ne alkavat kylmettyä
ja jäykistyä.
Hän nousi ylös, pesi kasvonsa ja valeli niitä kauvan kylmällä vedellä.
Suki ja siisti itsensä, ja läksi ulos.
Ja hän astui suorinta tietä erästä katua kohti. Saapui pihalle ja
kolkutti luukulla varustettuun oveen. Pihalla liikkui ihmisiä
aamutouhuissaan, aikuisia ja lapsia, mutta häntä ei ensinkään
hävettänyt--niinkuin hän olisi seisonut kirkon ovella kolkuttamassa.
Luukku avautui ja vanhahko ääni kysyi kummastellen:
»Mitäs te tämmöiseen aikaan? Tytöt vielä nukkuvat!»
»Milloinkas ne nousevat?»
»Parin tunnin päästä.»
»Jaha!» Hän katsoi kelloaan ja läksi pihalta. Kulki katua sinne ja
toista tänne, lopulta tullista ulos maantielle.
Kun hän vihdoin palasi, olivat hänen kasvonsa aivan kalpeat ja jalkansa
niin väsyneet, että tuskin kantoivat.
Kolkutti. Luukku avautui, kasvot kurkistivat--ovi avautui.
»No--?» kysyi avaaja, se eilinen tyttö--aamupukeissaan, samein silmin ja
veltoin kasvoin. Olavi tunsi sherryn hajua, portterin ja oluen hajua ja
kaiken maailman hajua--hän tuskin saattoi hengittää.
»Onko se toverinne jo ylhäällä? Olisi asiata», sai hän vaivoin
sammalletuksi.
»Kyllä, jumaliste! Kyllä se ylhäällä on--katsokaa itse!»
Ja hän ryntäsi sisään ja tuli tuulena takaisin, ojentaen Olaville
ruttuisen postipaperiarkin.
Olavi luki hätäisesti vedettyjä lyijykynän jälkiä:
»Kun sinä tätä luet, olen minä jo monen penikulman päässä. Pois minä
menen, enkä enää koskaan tule, en minä täällä voi olla.--Elli.»
»Mitäs pentelettä tämä oikein merinteeraa?» kysyi tyttö miltei huutaen.
Mutta Olavi ei vastannut mitään. Paperiarkki vapisi hänen kädessään ja
hän luki yhä uudelleen ja uudelleen.--Niinkuin raskas paino olisi
vierähtänyt hänen hartioiltaan.
»Saanko minä tämän?» kysyi hän kuumat veret kasvoillaan.
»Syökää se, jos haluttaa!»
»Hyvästi sitte ja voikaa hyvin!» puheli Olavi, tarttui tytön käsiin ja
pusersi niitä niinkuin se, joka ei tiedä mitä tekee.
»Piru heitä ymmärtäköön--puolihulluja ihmisiä!» mutisi tyttö Olavin
rientäessä miltei juosten portaita alas.