»Etkö sinä voisi mitenkään tulla tänne--hetkiseksi vain?» kysyi tyttö
empien.
»Sitä minäkin juuri ajattelin. Mutta me emme voi siellä olla, sillä
miehet tulevat heti illalliselta.»
Hän mietti hetkisen.
»Etkö sinä tahtoisi tulla tänne, jos minä noutaisin--täällä on metsä?
Uskaltaisitko tulla kopukalla?»
»Kyllä minä uskallan.»
Nuorukainen otti keksinsä ja irrotti puomista »kopukan»--kaksi
kuusennäreillä soutulautaksi yhteenliitettyä tukkia--ja souti ripeästi
toiselle rannalle.
»Niinkuin hyvä, kauvan odotettu sisar!» ajatteli nuorukainen, ojentaen
tytölle molemmat kätensä ja taluttaen hänet kopukalle. Tyttö tarttui
lujasti hänen käsiinsä ja katsoi syvälle silmiin, mutta ei puhunut
mitään.
»Nyt sinun täytyy istua tuolle poikkitelalle--et sinä voi seisoa, sillä
tämä keikkuu soutaessa.»
Tyttö istui, nuorukainen sousi.
»En minä olisi uskonut, että sinä sellainen ystävä olit!» sanoi
nuorukainen, kun he astuivat rannalle.
»Ystävä!» virkkoi tyttö luoden hellän, kiitollisen katseen--että
nuorukainen löysi niin oikean nimen sille, joka oli hänet tänne tuonut
ja jonka tähden hän oli niin paljo epäilystä ja tuskaa kärsinyt.
* * * * *
Aurinko oli jo mailleen menossa. Kaksi ihmistä saapui hiljaisesti
puhellen rantaan.
Siellä he vasta ikäänkuin havahtuivat ja katsahtivat toisiinsa
hämmästyneinä. Joki oli tyhjä, ranta tyhjä--takaisinpaluuta ei
kumpainenkaan ollut ajatellut.
»Mitä nyt?» kysyivät kummankin silmät.
»Etkä sinä voi palata tämänpuoleistakaan rantaa--sen minä kyllä
ymmärrän», sanoi vihdoin nuorukainen.
»En, en minä voi kulkea koko Vähän-Kohisevan läpi ja sillan poikki--ja
minun pitäisi viedä mennessäni vasikatkin kotiin.»
»Eikä täällä ole missään venettäkään?»
Metsä katsoi neuvotonna, päivännoudot toisella rannalla painautuivat
miettimään.
»Minä niin mielelläni teitä auttaisin!» virkkoi joki.
Nuorukaisen silmissä leimahti rohkea välähdys.
»Osaatko uida?» huudahti hän tyttöön kääntyen.
»Uida--?» vastasi tyttö hämmästyneenä. Mutta sitte hänen silmänsä
avartuivat ja kirkastuivat:
»Kyllä, kyllä minä osaan!»
»Ja _uskallatko_ uida--minun kanssani, jos minä kuletan vaatteesi yli?»
kysyi taasen nuorukainen.
Tyttö värisi ehdotuksen rohkeudesta ja sen salaperäisestä
hurmaavaisuudesta.
»Kyllä minä uskallan--sinun kanssasi!» huudahti hän ja he katsoivat
toisiaan pitkään.
»Riisuudu sinä tähän!» puheli nuorukainen. »Ja kääri kaikki vaatteesi
puseroosi ja vedä sitte hihat solmuun. Minä riisuudun tuolla alempana.
Kyllä se hyvin käy!».
Hän riensi nopein askelin alaspäin.
Mutta tyttö karahti punaiseksi ja katseli hämillään, niinkuin olisi
luvannut semmoista, jota ei voinutkaan täyttää.
Hän katsahti vihdoin neuvotonna nuorukaiseen. Tämä istui rannalla,
poispäin kääntyneenä, ja riisuutui nopeasti.
»Kuinka minä olen lapsellinen!» huudahti tyttö ajatuksissaan ja astui
nopeasti rantaan, painautui alas ja alkoi kiireisesti riisuutua.
Vesi solahti--nuorukainen miltei hävisi rantakorteikkoon. Otti
saappaansa ja asetti ne, varret kaksinkerroin käännettyinä, niskaansa,
kiinnittäen ne toisella saapasremmillä kaulan ympäri. Asetti sitte
vaatemyttynsä saappaiden päälle ja kiinnitti sen toisella remmillä
leuvan alle.
»Minä olen jo valmis!» huudahti hän olkapäänsä yli, katsellen alaspäin
joelle.
Tyttö kietoi kiireisesti vaatteensa puseroon. Valkea ruumis värisi
kainoutta ja maltitonta uhkarohkeuden riemua. Vesi solahti, valkea varsi
katosi aaltoon, ui ylöspäin ja kätkeysi korteikkoon.
Nuorukainen lähti ylöspäin melomaan, vieno hymy kasvoillaan ja silmät
koko ajan rannalla olevaan vaatemyttyyn kiinnitettyinä. Hän tarttui
siihen toisella kädellään, sitoi vyöremminsä sen ympärille ja kiinnitti
sen omien vaatteittensa päälle leuvan alitse.
Se olikin koko kuorma, kohoten korkealle pään yli.
»Kyllä ne hyvin säilyvät», nuorukainen vakuutti, »kun vaan en hätäile.»
Hän läksi uimaan toista rantaa kohti hitain, voimakkain vedoin.
Tyttö lepäsi liikahtamatta rantakorteikossa, katsellen nuorukaisen
uintia.
»Kuinka kummallinen, voimakas ja rohkea hän on!» ajatteli tyttö. »Joki
ei estä, vesi ei erota, kaikki taipuu häntä tottelemaan. Sellaisen
kanssa ei pelkää mitään!»
»Siellä on _hänen_ vaatteensa!» ajatteli nuorukainen. »Ja minä niitä
kuletan. Ja siellä on meidän ystävyytemme, joka alkoi uhmaten, jonka
tähden on kuolemaa halveksittu ja rannalla hätäilty, tuskaa ja
kärsimystä tunnettu--mielelläin sitä kulettaa!»
Nuorukainen saapui rantaan, irrotti tytön vaatemytyn ja heitti sen
varovasti rannalle. Ui sitte alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa.
»Sielläkö sinä vielä olet?» huudahti hän toisen rannan ruoikkoon
--huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi.
»Niin», vastasi tyttö. »Minä en muistanutkaan lähteä--minusta oli niin
hauskaa katsella kun sinä uit.»
»Tulisinkohan minä sinua vastaan--jos se tuntuisi turvallisemmalta...?»
»Kyllä se tuntuisi», tyttö vastasi.
Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan
suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan
arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on
luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on kaksi omia
salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava
tuli.
Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti.
»Niinkuin Vedenneito ruoikossa!» huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen
uintinsa.
»Ja Ahti aalloissa!» vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin,
heittäytyen uimaan.
»Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!» sanoi nuorukainen. He lähtivät
rinnakkain toista rantaa kohti.
Vesi solahteli hiljalleen, tytön valkeat hartiat välähtivät tuon
tuostakin laineista ja pitkä letti viisti kaarrellen veden pintaa, joka
paistoi kuin keltainen kulta ilta-auringon valossa.
»Kuinka kaunista!» huudahti nuorukainen, katsoen tyttöä silmiin. »En
minä ole ikänäni mitään näin kaunista nähnyt!»
»En minäkään», vastasi tyttö liikutettuna.
»Emmekä mekään!» hymyilivät puut rannalla.
»Emmekä me!» nyökäyttivät päivännoudot vastakkaisen rannan törmältä.
»Niinkuin uisimme unhotuksen virrassa», jatkoi nuorukainen. »Jossa
kaikki entinen katoo, kaikki huono ja katkera huuhtoutuu pois ja me
muutumme kappaleiksi sitä samaa luojan luontoa, joka ympärillämme
iloitsee.»
»Niin minäkin sen tunnen», tyttö vastasi yhä enemmän liikutettuna.
He saapuivat hiljalleen rantaan.
»Kuinka kapea se olikin!» virkkoi nuorukainen ja erkani kaihoisin mielin
omia vaatteitaan etsimään.
Hän pukeutui kiireisesti ja riensi tytön luo.
»Saanko minä puristaa veden sinun letistäsi?» kysyi hän hellästi.
Tyttö vastasi silmillään.--Vesi vieri hopeapisaroina nuorukaisen sormien
lomitse.
»Ja nytkö meidän täytyy erota?» sanoi Olavi liikutuksesta vavisten...
»Minä tulen sinua saattamaan tielle saakka.»
Hän loi vielä kerran joelle kaihoisan katseen, ikäänkuin sen ainiaaksi
mieleensä painaakseen.
He astuivat sanaa sanomatta ojannetta ylös maantien varteen ja
seisahtuivat siihen.
»Voi Jumala», huudahti nuorukainen tarttuen hänen molempiin käsiinsä,
»kuinka vaikea minun on sinusta erota!»
»Ja minun vielä vaikeampi», sai tyttö vaivoin sanotuksi.
»Voinko minä ikänä saada sinua mielestäni, sinua ja tätä iltaa?»
Tytön silmät värähtivät, hän painoi kiireisesti päänsä alas.
»Kyllikki!» sanoi nuorukainen epätoivosta väräjävällä äänellä. »Älä
kätke minulta silmiäsi!--Kyllikki...?» sanoi hän uudelleen, toivo ja
epäilys katseessaan--irrotti hiljaa kätensä ja laski ne kuin kysyen
hänen vyötäisilleen.
Tytön vartalo värähti--kädet kohoutuivat nuorukaisen olkapäille ja
kietoutuivat hitaasti hänen kaulaansa.
Kuohuva ilonhurmaus valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tulisesti
syliinsä, kohottaen hänet kokonaan maasta--tyttö kietoi käsivartensa yhä
lujempaan.
Nuorukainen katseli kuinka tytön silmäin ilme heltyi ja muuttui--häntä
miltei pyörrytti ja hän päästi tytön alas.
»Saanko minä...?» kysyivät hänen silmänsä.
»Saat!» vastasivat tytön silmät--huulet yhtyivät------.
Kun hän ne vihdoin irrotti, olivat tytön kasvot niin muuttuneet, että ne
olivat aivan kuin toiset--hennolle alahuulelle tirahti pienenpieni
veripisara.
Nuorukainen oli pelästyksestä huudahtaa. Mutta sitte hänet valtasi
selittämätön huumaus: tuo punainen oli syvimmän ja salaperäisimmän
ystävyyden salaperäinen sinetti--hän joi kiihkeällä suutelolla
veripisaran ja unohtui siihen suuteloon, toivoen että maailma olisi sinä
hetkenä hukkunut.
Eikä hän voinut enää sanaakaan sanoa, eikä tietänyt pitikö hänen olla
vai mennä. Kaikki musteni hänen silmissään, ja hän läksi kuin juopunut
horjuen, uskaltamatta taakseen katsahtaa.