Virta vieri hiljalleen--virta vieri, kaisla huojui.
Virran toisella rannalla asui vihreä havumetsä, toisen olivat niityt ja
pellot itselleen vallanneet. Viimemainittujen keskitse, muutamia
kymmeniä syliä rannasta, kulki maantie.
Maantietä astui nuori tyttö--levotonna, epäröiden, tuon tuostakin joelle
katsoen.
Tyttö pysähtyi. Joella kajasti tukkilaisten puomi, toisella rannalla
valkoisia keksiä. Ja vielä joku--mies, joka loikoi metsänrannassa pää
käsivarren varassa.
Tyttö katseli. Mies ei hievahtanut.
Tyttö yhä epäröi, astui askeleen, toisen jo takaisin. Astui vihdoin
päättävästi maantieltä niitylle ja hävisi puronojanteeseen, joka kulki
sillä kohti suoraan rantaan.
Jälleennäkemisen ilo kamppaili loukatun ylpeyden ja katkeruuden kanssa
nuorukaisen rinnassa. Hän olisi tahtonut juosta veden yli, rientää
vastaan ja sulkea tytön syliinsä--mitään ajattelematta, mistään
välittämättä. Mutta välillä oli jotakin, kylmää ja kirkasta kuin se
vesi, joka heidät erotti.
Tyttö saapui rannalle, pysähtyi ja katseli veden yli--hievahtamatta,
sanaa sanomatta.
Nuorukainen ei voinut enää itseään pidättää, vaan ponnahti ylös.
»Sinä tulit!» sanoi hän miltei lämpimästi, astuen rantaan.
»Tulin--en minä voinut olla tulematta», vastasi tyttö niin hiljaa, että
se tuskin kuului toiselle rannalle.
»Enkä minä sinua ajattelematta...»