»Mikäkö on ihanin hetki?» vastasi verenpisara lämpimin äänin. »Se, joka
paraikaa käsillä on! Yötä minä ihailen, sille minä ylistystäni laulan.»
»Kaunis se minustakin on», palsami vastasi, »kun näin kahden hämärässä
kuiskailemme, kun vain aavistamalla toisensa tuntee ja ainoastaan
silmäin väikkeen selvästi näkee. Mutta onpa aamukin ihana--juuri silloin
kun aurinko nousee, kun kastepisarat välkkyvät ja heräävä tuuli puiden
lehtiä väräyttää.»
»Totta, ystäväni--elämä on oikeastaan aina kaunista! Aamu on kaunis, kun
kukko virtensä virittää, linnut livertävät ja vastikään havahtuneet
lapset riemuiten pihalla tanhuilevat. Päivä on kaunis, kun aurinko
tanssii kedolla ja työväki kulkee helmeilevin otsin ja loistavin silmin
pihan poikki aterialle. Ja ilta on ihana, kun varjot pitenevät ja
kotiinpalaavan karjan kellot kalkkavat metsänlaidassa. Mutta ei
kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja--katsoppas, vasta silloin me
löydämme oman itsemme.»
»Löydämme oman itsemme...?» virkahti palsami. »Nyt vasta minä alan sinua
ymmärtää!»
»Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian
ohut ja kirkas», jatkoi verenpisara. »Päivällä me kuulumme koko
maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu,
lähenee oma hetkemme. Se hiipii hiljaa ulkona puiden alla ja istahtaa
sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana
ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja
katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin. Taimet uinuvat,
marrot ja ikäliköt nukkuvat, valveilla ovat...» Valkean käsivarren liike
häivähti peränurkassa hämyn läpi, »Valveilla ovat...?» kysyi palsami
pidätetyin äänin. »Vain ne jotka--kukkivat!» kuiskasi verenpisara.
»Jumala, kuinka sinä olet ihana, sinä minun Tumma tyttöni! Sinä olet
kuin yö--huumaava ja kiehtova kuin yö, salaperäinen ja sulettu kuin
syysyö, jota ainoastaan kirkkaat elosalamat valaisevat.
»Nyt vasta minä ymmärrän mitä nuoruus ja rakkaus on! Kuinka se on suuri
ja kaunis, kuinka se tulee kuin kuningas kultaisissa vaunuissa, ja
viittaa meidät luokseen ja tempaa meidät mukaansa.»
»Mutta miksi väriset, armaani? Miksi kätesi niin kuumasti puristaa ja
silmäsi niin kummasti katsoo?»
»En minä tiedä... Minun on liian kuuma. Ei, ei; minä olen liian
onnellinen...»
»Liian onnellinen--?»
»Ei, ei, en minä tiedä... Minä toivoisin jotakin...»
»Sano se toivomus minulle!»
»Ei, ei; en minä mitään toivo, enkä minä osaa mitään sanoa. Minä...»
»Mitä sitte? Etkö voi sitä minulle sanoa?»
»En minä voi, enkä minä tiedä. Minä ... pelkään.»
»Pelkäät--? Minua?»
»Ei, ei; kuinka minä sinua pelkäisin! Minä vaan...»
»Sano, sano se minulle! Minä ymmärrän sinua puolesta sanasta.»
»Minä pelkään... Ei, ei; en minä osaa sitä kuitenkaan sanoa--voi kuinka
äärettömästi minä sinua rakastan!»
»Ja kaikkein ihanimpana kaikista kauniista hetkistä», kuiskasi taasen
palsami, »on minun mielessäni säilynyt se hetki, jolloin ensi kertaa
kukkaan puhkesin, kun terälehdet avautuivat ja aurinko suuteli suoraan
sydämeen.»
»Siinä sinä oikein sanoit», virkkoi verenpisara liikutettuna. »Minä sen
tiedän vielä paremmin, kun kukin jo toista kesääni. On kyllä
myöhemminkin riemunsa ja kukkiminen on aina ihanaa, mutta ensi kerran
vertaista ei ole eikä tule, sillä silloin emme vielä mitään tiedä, vaan
seisomme kuin suuren salaisuuden verholehtien takana. Ja aavistamme ja
riemuitsemme ja kyselemme itseltämme: joko pian, joko tänään? Ja
toivomme ja pelkäämme, emmekä tiedä itsekkään mitä toivomme ja
pelkäämme, ja kuitenkin sen tiedämme. Emmekä ajattele mennyttä emmekä
tulevaa, vaan juuri sitä lähenevää hetkeä... Vihdoin se tulee, ja
terälehdet punertuvat ja avautuvat, ja kaikki hiukenee, ja me tunnemme
sulautuvamme valoon ja lämpöön.»
* * * * *
Onni seisoi vuoteen ääressä ja katseli hiljaisesti hymyillen.
Tytön valtoimet suortuvat lepäsivät kuin musta silkkihuivi valkoisella
päänalusella. Niiden päällä uinui nuorukaisen pää.
He pitivät toisiaan molemmista käsistä ja katselivat syvälle toistensa
silmiin. Onni oli seisonut pitkän aikaa heidän vuoteensa ääressä, mutta
ei ollut kuullut heidän sanaakaan sanovan, oli vain nähnyt heidän koko
ajan noin toisiaan katselevan ja hellästi hymyilevän.
Aurinko kiipesi hiljalleen harjun rinnettä ylös, hypähti sinne päästyään
yhdellä askeleella kedon poikki ja kurkisti ikkunasta sisään.
Tyttö kohotti katsettaan.
Aurinko katsoi tyttöä suoraan silmiin.
Tyttö kavahti. Niinkuin hän olisi havahtunut syvästä unesta, niinkuin
kaikki olisi näyttänyt toisenlaiselta, oudolta ja kummalliselta:
»Onko auringollakin silmät...? Onko se muinakin aamuina minua
katsellut...?»
Kului hetki. Hän kohotti uudelleen arasti katseensa.
Aurinko katsoi suurin, kysyvin silmin--juuri niinkuin äiti katsoo, kun
hän ei mitään puhu, vaan ainoastaan katsoo.
Tyttö tunsi veren tyrehtyvän suonissaan, katse vaipui eikä enää
noussut--kaksi suurta kyynelhelmeä väreili silmäripsissä.
»Mitä--?» sanoi nuorukainen säpsähtäen ja kohosi toisen kyynärpäänsä
varaan. »Mikä sinun nyt tuli, minun Tummani?» Hän puristi tyttöä
lämpimästi kädestä: »Miksi alaspäin katsot?»
Kyynelhelmet värähtivät--ja putosivat raskaasti vuoteelle. Tyttö painoi
äkkiä päänsä tyynyyn ja kääntyi kasvoilleen.
»Voi minun Tummani!» hätäili nuorukainen, tuntien palavaa halua puhua
hänelle lohduttavia sanoja.
Tytön paljastuneet hartiat alkoivat värähdellä ja pidätetyt nyyhkytykset
huokailivat raskaasti kasvojen alla.
Niinkuin kylmä rauta olisi tunkeutunut nuorukaisen lävitse, niinkuin hän
äsken olisi lentänyt sinisissä korkeuksissa, mutta nyt äkkiä pudonnut
ruhjotuin siivin terävään louhikkoon ja kuullut ympärillään ääniä, jotka
itkivät ja valittivat.
Nuorukainen vaipui raskaasti suulleen ja upotti kasvonsa mustiin
suortuviin.
Kaksi ihmislasta, kahdet värisevät hartiat, kahdet kyynelissä kylpevät
kasvot--raskaat huokaukset täyttivät huoneen.
Onni painoi kätensä korvilleen ja hiipi hiljalleen ovelle. Aurinko
kääntyi poispäin ja peitti himmentyneen silmänsä. »Suru!» kuiskasi
verenpisara ja punainen kyynel tipahti ikkunanlaudalle.
Niinkuin sen tumman surun alla kuitenkin olisi punertanut lämmin
ruskotus, suuri yhteinen salaisuus. Niinkuin silmät olisivat avautuneet
ja he vasta nyt, kyynelten lävitse, olisivat nähneet toisensa--ei
nuorukaista ja neitoa, outoa, salaperäistä ja aavistettavaa, vaan kaksi
ilon ja surun väräyttämää ihmistä aamun vaaleassa kajastuksessa.
»Voitko antaa minulle milloinkaan anteeksi?» kysyi nuorukainen väräjävin
äänin.
»Anteeksi--?» vastasi tyttö ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa.
»Etkö koskaan minua pahalla muistele?» kysyi taasen nuorukainen.
»Kuinka minä voisin sinua pahalla muistella, sinua, joka olet ollut
minulle kaikki?--Mutta miksi meidän pitää juuri nyt erota?»
»Niin, miksi meidän pitää nyt erota?» huokasi nuorukainen, tietämättä
mitä vastaisi.
»Jos sinä tietäisit kuinka ikävä minun nyt tulee!»
»Ja jos _sinä_ tietäisit ... voi Jumala sentään! Mutta minkä minä sille
voin?»
»Älä ole minun tähteni tuskissasi, tiedänhän minä ettet sinä sille
mitään voi. Enkä minä voi sinulta enempää pyytää, sinä olet ollut
minulle niin hyvä. Mutta kun minä saisin edes vielä kerran sinua
nähdä--joskus, vaikka monen vuoden perästä, kun vaan saisin.»
»Ehkä minä tulen sinua katsomaan...»
»Tule, tule! Minä odotan sinua viikosta viikkoon!»
Nuorukainen veti hitaasti kellon taskustaan, katsoi ensin itse ja
näytti sitte tytölle.
»Niin, kyllä sinun täytyy nyt lähteä. Mutta kuinka minä voin sinua
päästää?»
»Ja kuinka minä voin mennä?--Kun olisi aina yö eikä tulisi koskaan
päivä!»
»Niin! se viimeinen yö, ja sitte tulisi tuomio--en minä nyt sitäkään
pelkäisi, en yhtään... Vielä hetki, yksi ainoa vaan! Anna minun katsoa
sinua vielä kerran, näin, tällälailla--etten minä sinua koskaan
unohtaisi.»
»Voi voi, minun Tumma tyttöni!» sanoi nuorukainen hellästi. Mutta hänen
rintaansa kohosi hätä ja tuska--niinkuin haka olisi nyt ovesta murrettu
ja kuka tahansa voisi rynnätä sisään. »Yksi rukous minulla vielä sinulle
olisi»--hänen puheensa oli kuin hukkuvan hätähuuto--»ettet sinä tämän
jälkeen rakastaisi ketään muuta, paitsi sitte sitä, jonka kerran
omaksesi valitset.»
»Kuinka minä voisin ketään muuta rakastaa?» sanoi tyttö ihmetellen.
»Enkä minä lakkaa sinua rakastamasta vielä silloinkaan.»
»Ei, ei, se olisi väärin. Silloin _täytyy_!»
»Sen vaan minä yksin tiedän», sanoi tyttö äänellä, joka sai nuorukaisen
sekä iloitsemaan että yhä enemmän pelkäämään.
»Anna se lupaus minulle! Et sinä ymmärrä minkä vuoksi minä sitä niin
rukoilen, en minä sitä itseni vuoksi tee», pyysi nuorukainen.
»Sen minä jo silloin annoin, kun sinut ensi kertaa näin», vastasi tyttö
vetäen nuorukaisen itseensä kiinni.
He irtautuivat ja nousivat.
Tyttö saattoi nuorukaista ovelle, pitäen häntä yhä kädestä. Siellä hän
miltei hypähtäen kietoutui nuorukaisen kaulaan, ikäänkuin ei olisi
tahtonut häntä ensinkään päästää. Nuorukainen sulki hänet syleilyyn
ja hänen päätään miltei huimasi tuntiessaan kyynelten kostuttamien
suortuvain kosketuksen kätensä ja vyötäisten välissä--huulet tapasivat
toisensa.
Tytön pää taipui taaksepäin eikä hän katsonut nyt nuorukaista silmiin
niinkuin ennen, vaan suoraan ylös. Ja nuorukainen näki kuinka silmäin
ilme muuttui, ensin niin äärettömän helläksi, sitte kuin rukoilevaksi ja
sitte niinkuin se olisi irtautunut maasta ja katsellut kaukaista, pyhää
ilmestystä. Hän ei olisi uskaltanut jäsentäkään hievauttaa, vaikka tyttö
olisi seisonut niin koko päivän. Sitte ne silmät värähtivät ja
ummistuivat--tyttö irrotti huulensa. Nuorukainen näki niissä vaalean,
verettömän juovan ja tunsi niinkuin omiinsa olisi painettu ainainen,
häviämätön merkki.
»En minä voi mitenkään sinusta näin erota!» sanoi nuorukainen
tuskaisesti. »Me ennätämme illaksi Kirveskallion luo, ja minä tulen
sinua katsomaan--ja tulen niinkauvan kun olemme siksi lähellä, että
ennätän yön kuluessa edestakaisin käydä.»
Tytön kasvoilla värähti kuin syksyinen auringonpaiste, mutta hän ei
sanonut sanaakaan. Katsoi vaan niinkuin ei ollut koskaan ennen
katsonut--ja jäi yhä katsomaan, kun nuorukainen vihdoin astui ovesta
ulos.