Pilvet kiisivät öisellä taivaalla, rannan raidat katselivat editseen
vierivää tummaa virtaa ja sen pinnalla hiljalleen soluvia tukkeja.
»Antaa tulla!» huusi alhaalta pitkä, voimakas koski.
Kosken niskassa, rantatörmän suojassa lekotti pieni nuotiotuli. Sen
ympärillä lojuivat laskumiehet, neljä luvultaan. Laskupuomi oli
parahultaisesti auki, ylhäältä tulevat tukit soluivat harvakseltaan,
ennättäen suoltautua toisaalta auttamatta lävitse, eikä koski ollut
ruhkannut pariin tuntiin. Laskumiehillä oli huoleton sydänyön hetki.
»Talonpojalla lämmin sänky
ja pehmeä pumpulipeitto;
tukkipojalla turvetuutu
ja taivaan kasteesta peitto.
Vaan tuskinpa virkaa vaihdettais,
vaikka saataisi sata markkaa;
kun tukkipojan rinnalla
se talonmies on parka!»
Koski havahtui öisistä unelmistaan, väylän laitamille latoutuneilla
tukkikasoilla, »kossilla», istuvat vahtimiehet liikahtivat.
»Kun tukkipojan rinnalla
se talonmies on parka!»
kertasivat lähinnä olevat vahtimiehet. Ja sitte vieri laulu kuin
vauhtiin viskattu kiirikka kossalta kossalle, rannalta toiselle, aina
kosken alapäähän saakka, jopa siitäkin eteenpäin allaolevien
sumansoluttajien joukkoon.
Sitte oli taas kaikki hiljaa, sillä sydänyö ei pidä laulusta, vaikka
sietääkin tuommoisen lyhyen, miehestä mieheen kulkevan tervehdyksen. Se
kuuntelee mieluummin virran tarinoita joenhaltijasta, joka vaatii joka
vuosi uhrin, lapsen tai aikuisen, mutta joka vuosi ainakin yhden.
Silloin valtaa juhlallinen hiljaisuus mielet. Miehet istuvat kuin
kirkossa ja tuijottavat veteen, raaimmankin huulilla kuoleutuvat
sanasutkaukset. Useimmat muistelevat omia näkemiään, kuinka mies katoo
kuin näkymättömän käden tempaamana, kuinka leski vääntelee vaikeroiden
käsiään rantatörmällä, taikka orporaukat epätoivoissaan nurmella
viereksivät. Ovatpa nähneet haltijan sormenjälkiäkin vainajan
vyötäisillä, jalassa tai kaulassa, taikka itsensä haltijan jonakuna
sydänyön hetkenä uida viilettävän virtaa pitkin veden alla, niin että
vain kohisevat aallot sen kulkua osottavat. Kenenkä nyt taasen on vuoro?
Kenkään ei tiedä, mutta kaukana ei onnettomuus silloin ole.
Pieni nuotiotuli lekotti laskupaikalla, koski alensi ääntään. Miehet
istuivat sanaa sanomatta, veteen tuijottaen ja virran sydänyön tarinoita
kuunnellen.
Silloin kuuluu äkkiä kosken alapäästä voimakas huuto. Miehet
säpsähtävät.
»Puomi kiinni, puomi kiinni!» jatkaa huuto.
»Jumalan kiitos!» huokaavat tarinamaailmasta havahtuneet miehet, joista
ääni ensin kuului hätähuudolta. Kaikki ponnahtavat pystyyn, keksit
nousevat poikkipuolin päiden yläpuolelle, merkiksi että väylä on
tukossa, ja »puomi kiinni, puomi kiinni», vierii viesti miesryhmästä
miesryhmään koskea ylös aina laskupaikalle saakka.
»Puomi kiinni!» vastaavat laskumiehet ja syöksähtävät nuotionsa äärestä
joenrantaan. Puomivarppi irrotetaan patsaasta ja puomin pää vedetään
rantaan.
»Kyllä jo pysyvät!» virkahtaa muuan. »Mutta pelkäänpä että siitä tuli
pitkä kahvitunti koko sakille. Ei nyt lähde kukaan ruhkalle, jos se vaan
lie vähääkään tiukempi. Käydään katsomaan!»
Laskumiehet alkavat painautua koskenrantaa kulkevaa polkua alaspäin.
Heihin liittyy pitkin matkaa koskimiehiä, jotka tulevat vahtipaikoiltaan
sikäli kuin viimeiset tukit ennättävät ohitse.
»Missä se oikein on?»
»Siellä se on jossain alasuussa, kunhan ei vaan liene Pyörrekiveä
vasten!»
»Sitte otti olkileipä, ei se ole helppo päivälläkään purkaa!»
Pyörrekiveä vasten se olikin. Miehiä kihisi mustanaan rannalla.
»Kyllä se nyt pysyy, istuu kuin naula reijässään!» selittivät alapään
koskimiehet, jotka palasivat hikisinä ja hengästyneinä rannalle,
koetettuaan turhaan saada ruhkaa vasemmalta laidalta avautumaan.
Pyörrekiveksi sanottiin muuatta tuskin puolta metriä vedenpinnasta
kohoavaa kiveä aivan virran alasuussa, missä koski jo alkaa
suvannonsuuksi levittäytyä. Se oli hiukan oikealla, niin että tukit
enimmäkseen kulkivat sen vasemmalta puolelta, eikä kivestä ollut
tavallisesti mitään haittaa. Mutta sattuipa joku pitkä puu sopivasti
poikittain kiveä vasten, niin se jäi siihen kellumaan, solumatta
kummallekaan puolelle, puu kertyi puuta vasten ja siitä kasvoi
vähitellen kalan purston tapaan molemmille rannoille levenevä ruhka. Se
oli tuiki vaikea lauaistakin, sillä kiristyskohta oli kiven luona ja
rannoille ei siinä rytäkässä kukaan ennättänyt juosta. Tavallisesti
tultiin kivelle ruuhella alhaaltapäin, mutta miehillä oli aina tulinen
kiire veneeseensä, päästäkseen rytinällä purkautuvan tukkiläjän alta
pois.
»Vieköön minut se ja se», kuului uittopäällikön ääni rannalta, »ellen
ensi kesänä lennätä tuota kiveä tuhannen sirpaleina ilmaan! Saamme nyt
mennä kahdentoistakahville koko joukko, kunnes aamu valkenee.»
»Jospa minä kävisin ensin tarkemmin katsomassa--jos sen hyvinkin voisi
lauaista?» kuului joukosta nuori, reipas ääni.
»Sitä minä en usko», sanoi tukkipäällikkö, »vaan eihän ole haitaksi
katsoa.»
Nuori mies hypähti ruhkalle ja kiisi kuin sukkula kiveä kohti, keksi
koholla ja vartalo vasempaan kaartuneena. Perille päästyään hän kumartui
ja puuhaili siellä kotvan.
»Hohoi!» kuului hetkisen päästä kiveltä. »Kaikki riippuu yhdestä
ainoasta puusta, ei se tarvitse kuin kirvestä niskaansa.»
»Sitäpä!» vastattiin rannalta. »Kuka sen niskassa nyt sydänyönä kirvestä
heiluttaa?»
»Eikö sitä voi varpilla vetää?» kysyi päällikkö.
»Ei, ei käy varppipeli laatuun!»
Nuorukainen palasi rannalle.
»Saako kirves jäädä veteen?» kysyi hän päälliköltä.
»Vaikka kymmenen kirvestä, ennenkun puolensadan miehen parin tunnin
työnseisaus.»
»Sitte minä sen laukasen! Missä on kirves?»
»Ei pidä uhmata kuoleman kanssa!» huudettiin joukosta. »Älkää laskeko
häntä, päällikkö!»
»Mitenkä sinä olet ajatellut takaisin tulla?» kysyi päällikkö.
»Juoksen yläviistoon väylälle ja lasken tukkien kanssa alas.»
»Uhkapeliä!» huusivat miehet.
»En kiellä enkä käske», sanoi päällikkö painokkaasti. »Enkä ketään muuta
päästäisikään, mutta tiedän että minkä Olavi ottaa suorittaakseen, siitä
saa syrjäinen olla huoletta. Oletko asiastasi varma?»
»Varma! Kirves tänne!»
Hän otti kirveen ja keksin samaan otteeseen molemmin käsin ja alkoi
viilettää kiveä kohti. Kiisi kuin varjo, kohoten ja laskeutuen ruhkan
epätasaisuuksien mukaan.
»On siinä päätä!» sanoivat jotkut.
»Hullu!» murahtivat toiset tyytymättöminä.
Varjo oli ennättänyt kivelle saakka. Laski keksin viereensä, vilkasi
pikaisesti väylällepäin ja otti asennon. Kirkas terä välähti ilmassa ja
iskun kaiku tomahti rannalle. Sitte toinen ja kolmas--sitte ei kuulunut
kotvaan mitään.
Miehet rannalla seisoivat eteenpäin kurottuneina, katseitaan terottaen.
Varjo tarttui keksiin, iski sen kären kevyesti eteensä tukkiin ja
nojausi varteen vasemmalla kädellään. Oikea käsi kohosi ilmaan, terä
välähti ja laski. Kuului pehmeä isku ja samalla heikko risahdus.
Miehet rannalla kurottautuivat yhä eteenpäin, hengitys herkesi.
Varjo vilkasi vielä kerran pitkään, tutkivasti väylällepäin. Oikea käsi
kohoutui korkealle, terä välähti--ja vaipui.
Kuului repäsevä räsähdys, niinkuin raketti olisi räjähtänyt. Tukit
rytisivät ja parkuivat ja patoutunut koski mylvähti kuin vihainen härkä.
Varjo kiisi kuin nuoli vinosti ylös- ja rannallepäin ruhkaa myöten,
joka jo liikkui kauttaaltaan. Juoksija oli nyt keskiväylällä, keksi
heilahti ilmassa ympäri, solakka vartalo käännähti kuin väkkärä ja
nuorukainen mennä viiletti jo huimaa vauhtia tukkien kera alaspäin.
Mutta sitte hän äkkiä horjahti--horjahti ja katosi.
»Herra Jumala!» kuului molemmilta rannoilta.
»Enkö minä sitä jo sanonut!»
»Voi minua, että minä sentään hänet päästin!»
Puut ryskivät ja koski ulvoi, tukkia vaipui ja toisia nousi. Tummia
varjoja juoksi hätääntyneinä rannalla.
»Alaspäin, miehet, alaspäin!» kuului päällikön ääni. »Vastaanottamaan,
jos rantaan ajautuisi--ruuhi kiireesti vesille!»
Tummia varjoja juoksi alaspäin...
»Se on jo pystyssä!» kuului äkkiä ääni toiselta rannalta. Kaikki
pysähtyivät.
Laskija oli tosiaankin pystyssä ja hyppi kevyesti kuin västäräkki
hurjasti kiitävillä tukeilla, jotka näyttivät myllertävän, nousevan ja
laskevan kuin niisienpolkimet kangaspuissa. Sitte hän pysähtyi jollekin
tukille koskenlaskijan varmaan asentoon ja viiletti keksi koholla ja
ruumis vasemmalle kaartuneena alas.
»On siinä poikaa!»
»On on! Paremmat silmät jaloissa kuin monella päässä.»
Miehiä kihisi mustanaan rantaan nousseen nuorukaisen ympärillä.
»Mitenkä se kävi? Kuinka sinä pääsit?»
»Ei siellä mitään hätää ollut, kuori vain luiskahti jalkani alta ja
silloin minä lensin kumoon, mutta tukit olivat vielä tiukassa. Pianhan
siitä ylös pääsi, ja se loppukyyti sitte korvasi kaikki», puheli
nuorukainen hymyillen.
»Miehen työ!» sanoi päällikkö. »Vaikka en minä sentään sinulle toista
samanlaista kyytiä soisi. Voit nyt mennä loppuyöksi lepäämään--ja vaikka
päiväksikin päälle!»
»Kiitän!» vastasi nuorukainen, katsoi salaperäisesti hymyillen kelloaan
ja viskasi keksinsä ruohikkoon.
* * * * *
Pienessä saunakamarissa makasi nuori tyttö valkoisten ikkunanuudinten
takana.
Oli jo puoliyö, eikä tyttö ollut vieläkään saanut unta. Sillä illalla
oli tapahtunut sellaista, joka oli häneltä unen vienyt.
Se oli niin kummallista, niinkuin satua taikka unta--ei hän ollut
kuullut että kenellekään olisi sellaista sattunut. Hänen tarvitsi vain
ummistaa silmänsä, niin hän näki kaikki uudelleen ilmielävänä edessään.
Ja kun hän oli niin moneen kertaan sen yhä uudelleen nähnyt, niin se oli
muuttunutkin aivankuin saduksi. Hän itse oli muuttunut kuin
syrjästäkatselijaksi, ja hän näki tytön ja sen toisen ja kuinka kaikki
tapahtui.
Hän seisoi porstuassa--se tyttö nimittäin--ja siivilöi lämmintä
iltamaitoa suureen korvoon.
»Kylläpäs ne ovat heruneet!» ajattelee tyttö ja hymyilee.
Silloin tuvan ovi avautuu ja joukko tukkilaisia rientää porstuan läpi
yötyöhönsä. Tyttö seisoo selin menijöihin ja vastailee olkansa yli
niihin leikkisanoihin, joita tukkilaiset ohimennen virkkovat.
Mutta se, joka viimeksi tulee, ei menekkään, vaan jää kuin ihmeissään
tyttöä katselemaan. Se on pitkä, solakka nuorukainen. Takki on avoinna,
hattu hiukan oikealle kallellaan ja ahavoituneilla kasvoilla leikkii
veitikka.
Mutta tyttö ei tiedä mitään, sillä hän luulee tukkilaisten jo
menneen.--Häntä, syrjästäkatselijaa, niin naurattaa, kun ei tyttö
mitään tiedä... Mitäs siitä mahtaa tulla?
Silloin nuorukainen hymyilee ja hiipii varpasillaan tytön
taakse--syrjästäkatselijaa naurattaa yhä enemmän ja hänen tekisi mieli
huutaa tytölle että pidäppä varasi!
Kaksi kättä ojentuu ja painautuu takaapäin varovasti tytön silmille.
»Hui!» kirkasee tyttö. »Kuka se sillälailla?» Kirkasee ja kääntyy äkkiä
puoleen ja näkee nuorukaisen edessään.
»Iltaa!» sanoo nuorukainen ja nostaa hymyillen hattuaan.
Ja hän--syrjästäkatselija--näkee kuinka tyttö punehtuu eikä osaa mitään
vastata.
»Kylläpä minä taisin tyhmästi tehdä!» virkkoo nuorukainen. »En minä
mitään pahaa tarkottanut.»
»Ei ei, ei se mitään; minä vaan niin säikähdin!»
»Etkä ole enää minulle vihainen...?» kysyy nuorukainen.
»En suinkaan, mitäs minä leikistä.»
»Sitähän minäkin. Minusta tuntui heti, kun sinut näin, niinkuin me
olisimme olleet vanhat tuttavat--en vaan muistanut nimeäsi ja pysähdyin
sitä kysymään.»
Kuinka kauniisti ja tuttavallisesti se nuorukainen hymyilee! ajattelee
hän--syrjästäkatselija.
»Tummaksi tytöksi minua sanotaan», vastaa tyttö kainostellen, »mutta...»
»Älä sano muuta!» ehättää nuorukainen. »Tumma tyttö sinä olet, en minä
muuta halua kuulla!»
Sepä taitaa ollakkin sattuva nimi, ajattelee hän, syrjästäkatsoja, koska
tuo outokin siihen niin mielistyy.
»Entäs te...?» tyttö kysyy.
»Te...?» nauraa nuorukainen että porstua helisee. »Etkö sinä heti
tuntenut, kun huomasit sormeni silmilläsi, että se oli 'sinä', joka
takana seisoi?» Hän sanoo sen sellaisella tartuttavalla iloisuudella,
ettei tyttökään voi muuta kuin nauraa--ja hän, syrjästäkatselija,
nauraa myöskin.
»Olavi minä olen, Olavi ja 'sinä'».
Sitte hän näyttää ikäänkuin jotakin miettivän ja kysyy äkkiä: »Pidätkö
sinä kukista, Tumma tyttö?»
»Tietysti. Minulla on jo kaksi omaakin, verenpisara ja palsami», vastaa
tyttö.
»Punaista, punaista vaan!» nauraa nuorukainen. »Ikkunallasiko sinä niitä
pidät?»
»Kuinkas muuten.»
»Näkyvätkö ne pihallekin?»
»Näkyvät, näkyvät; varsinkin nyt kun kukkivat!»
»Mutta missäs se sinun ikkunasi on...?» sanoo nuorukainen ja veitikka
hymyilee silmässä--»että minäkin voisin joskus ohikulkeissani niitä
sinun kukkiasi katsella.»
Tyttö avaa jo suunsa vastatakseen, mutta virkahtaakin sitte äkkiä:
»Enpäs sanokkaan!»
Voi voi kuinka hieno hän on! ajattelee syrjästäkatselija. En ole ennen
semmoista nähnyt. Jokainen muu olisi kysyä tokaissut suoraan että missäs
sinä nukut? Ja silloin tyttö olisi ihan varmaan suuttunut. Tämä vaan
kukkasista puhuu.
»Tuvassako?» nauraa nuorukainen.
»Ei!»
»Aitassa?»
»Ei sielläkään!»
»Saunakamarissa sitte?»
»Ei, ei!», hätäilee tyttö. »Siellä kaikkein vähimmän.»
Nuorukainen hymyilee. »Nyt en minä osaa enää mitään arvata--kylläpäs
sinä olet kovasydäminen!»
Kuinka hieno taaskin! ajattelee syrjästäkatselija. Jokainen muu olisi
remahtanut nauruun ja sanonut että kyllä nyt tiedän--ja tytön olisi
täytynyt punastua.
»Ollaankos me nyt oikein ystäviä?» nuorukainen taasen kysyy.
»Tuskin--mitäs sitte?»
»Minä vaan ajattelin, että jos me olisimme oikein ystäviä, niin minä
kysyisin--ei, en minä sentään kysykkään!»
»Kysy, kysy vaan!» kehottaa tyttö uteliaana.
»Minä vaan kysyisin että ... onko kukaan saanut sinua kädestä puristaa?»
»Ei!» tyttö vastaa ja karahtaa punaiseksi. »En minä anna kenenkään
kädestäni ottaa!»
Kuinka hienosti taas senkin! ajattelee syrjästäkatselija. Ja kuinka
kauniisti hän katsoo silmiin.
»Voinkos minä siihen luottaa?» nuorukainen taasen sanoo.
»Mutta pian minä siitä selvän saan--annappas kätesi tänne!»
»Mitä varten?»
»Minä näet osaan katsoa kädestä ja tiedän siitä kaikki.»
»Sinä?»
»Minä juuri.--Etpäs uskallakkaan!»
»Kyllä vaan senvuoksi.» Ja tyttö ojentaa kätensä.
Mitäs siitä nyt tuleekaan? ajattelee hän--syrjästäkatsoja.
»Totta sinä näyt puhuneen», sanoo nuorukainen vakavasti. »Ei ole kukaan
saanut kädestä ottaa. Mutta täällä ulkona ikkunan alla--kylläpäs niiden
on tehnyt mieli sinun kukkiasi katsomaan!»
»Mistäs sinä sen tie... Ei, ei, et sinä mitään tiedä, omiasi vaan
latelet!»
»Hiljaa, tietäjä puhuu! Ja nyt minä ennustan sinulle tulevaisuutesi.--Hyvä
ihme mitä minä näenkään! Enpä minä olisi uskonut...»
»Mitä, mitä sinä näet?» tyttö hätäisesti kysyy.
»En minä uskalla sanoa, sanon vaan että enpä minä olisi uskonut!»
»Sanot, kun ei ole mitään sanomista!»
»Sanonko minä sitte?» kysyy nuorukainen ja katsoo ihan silmäteristä
sisään.
»Sano, jos osaat!»
»Mutta sinä et saa suuttua.» Hänen äänensä alenee miltei kuiskaukseksi:
»Katsoppas tuota tuossa! Se tulee--ja ensi yönä.»
»Kuka se?» tyttö levotonna kysyy.
»Se, jonka tuleman pitää--se, joka kädestä ottaa.»
»Valehtelet!» tyttö huudahtaa. »Ei ikinä tule semmoinen!»
»Hiljaa--en minä saata toisin puhua kuin mitä täältä näkyy», sanoo
nuorukainen, »Kyllä se nyt _tulee_! Se tulee puolenyön aikaan. Eikä se
pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut; se vaan napauttaa kolmasti lasiin,
hiljaa, mutta varmasti--siitä sinä tunnet, että se on se oikea eikä
kukaan muu... Mutta nyt minun täytyy lähteä. Hyvää yötä, Tumma tyttö!»
Hattu heilahtaa ja nuorukainen rientää portaita alas.
Ja hän--syrjästäkatselija--näkee kuinka tyttö jää hämmentyneenä
seisomaan, kuinka hän sitte astuu hiljalleen porstuan ovelle ja katselee
pihtipieleen nojaten kauvan nuorukaisen jälkeen.
Satu on lopussa--tyttö avaa silmänsä.
Silloin loppuu aina se ihana satutunnelmakin, joka kiersi kuin lämmin
maito hänen suonissaan, ja tuskaiset kysymykset kohottavat päitään.
»Mitä minä teen, jos hän tulee? Mitä ihmettä minä silloin teen?»
Hän oli kuulevinaan jo selvää jalan kapsettakin ulkoa ja sydän alkoi
lyödä niin rajusti, että aivan piti sitä kädellä painaa. Ja hän oli niin
iloinen, kun ei ketään tullutkaan, ja toivoi ettei nuorukainen
ollenkaan tulisi eikä hänen kaunista satuaan särkisi.
»Mutta jospa hän ei tulekkaan?» välähti taas mieleen. »Jos hän teki vain
pilaa?» Ja se tuntui vieläkin tuskallisemmalta. »Kunpa hän kuitenkin
tulisi! Vain ikkunan taa--ja katselisi minun kukkiani--eikä
naputtaisikaan!»
Hän palasi taasen sadun alkuun--porstuaan ja maitoa siivilöivään
tyttöön.
Kolme lyhyttä, hiljaista naputusta helähti lasiin.
Tyttö hypähti miltei kohoksi vuoteellaan. Tuntui niinkuin veri olisi
pysähtynyt hänen suonissaan ja ilma loppunut hänen keuhkoistaan.
Tyttö kohotti päätään ja katsoi pelokkaasti ikkunaa kohti. Verenpisara
ja palsami tuijottivat ikkunanlaudalta suurin, kysyvin silmin: »Mitä
sinä nyt teet, Tumma tyttö?»
Ja niiden takaa häämötti uudinten läpi tumma varjo. Hän _tunsi_ että se
katsoi uudinten raosta suoraan häneen: »Nyt minä tulin, Tumma tyttö!»
Niinkuin se katse olisi vaatinut häntä tilille jostakin lupauksesta. Hän
painoi kasvonsa tyynyyn ja veti peitteen päänsä yli. Sydän jyskytti
vuodetta vasten niin, että koko vuode tuntui väräjävän.
»Eikä hän pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut...» Tyttö kohousi
hitaasti ylös ja jäi istumaan vuoteen laidalle, kädet helmassa ja jalat
alas riippuen.:
»Kun hän naputtaisi edes kerrankaan vielä, niin se olisi niinkuin
ratkaisun lykkäys ja vielä voisi miettiä...»
Tumma varjo ei liikahtanut, verenpisara ja palsami eivät silmää
räpäyttäneet.
Tyttö hivuutui hiljaa lattialle ja astui pari epäröivää askelta. Varjo
liikahti, tyttö vavahti ja tarttui hätäisesti sängynpylvääseen.
Samalla varjokin pysähtyi. Se seisoi kuin tilille vaatien.
Tyttö painoi katseensa lattiaan ja astui ovea kohti--hitaasti ja
hapuillen, niinkuin sydän olisi tahtonut, mutta jalat panneet vastaan.
Hän tunsi kuinka varjo kiersi nurkan taitse ja kuuli kuinka se nyt
läheni ovea. Hänen rintansa löi niin, että hän pelkäsi sen
halkeavan--käsi piteli kuumeisesti ovenhakaa.
Vihdoin haka nousi, hiljaa, ääntä päästämättä, ja tyttö syöksyi
juoksujalkaa läheiseen uuninnurkkaan ja peitti käsillään silmänsä.
Ovi avautui, sulkeutui jälleen ja haka painui kiinni.
»Missä sinä olet, minun Tumma tyttöni--uuninnurkassa?»
Nuorukainen meni luo ja otti hänen molemmat kätensä:
»Kädet silmillä--ja väriset...?»
Nuorukainen katsoi pitkään, äänetönnä.
»Minä menen paikalla takaisin», virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen. »En
minä arvannut että se niin kovasti sinuun koskisi.»
»Ei, ei», sanoi tyttö hätäisesti; »en minä sitäkään tahdo.»
»Mene sitte vuoteeseen ja peitä itsesi hyvin, muutenhan sinä aivan
vilustut. Minä istun vain lyhyen pimeimmän hetken luonasi ja menen taas
heti.»
Tyttö juoksi hämillään vuoteeseensa ja peitti itsensä kokonaan.
Nuorukainen katseli häntä hetkisen. Otti sitte seinäviereltä tuolin,
asetti sen vuoteen ääreen ja istuutui, toista kyynärpäätään päänalaseen
nojaten.
»Miksi sinä silmäsi kätket ja olet hämilläsi, sinä minun Tumma tyttöni?
Siksikö, että minä olen luonasi? Anna minulle kätesi--sille, joka
kädestä ottaa...
»Etkö sinä tietänyt, että minun piti tulla? Eikö käki sitä jo keväällä
kielinyt, eikö arpaheinä kuiskannut että tänä kesänä se tulee, ja eikö
harakanhattu samaa vakuuttanut? Ja nyt, kun minä tulen, niin sinä
katselet minua niinkuin outoa. Siksikö, että tuon kaiken niin äkkiä
todeksi huomaat?»
Tyttö puristi nuorukaisen kättä: »Sinä olet niin erilainen kuin kaikki
muut!»
»Eikö minun sitte pitäisi erilainen olla? Sinä et ole kehenkään muuhun
suostunut--ketä sinä sitte olet odottanut? Toisiako samanlaisia? Vastaa,
minun Tumma tyttöni!»
Tyttö tarttui molemmin käsin hänen ranteeseensa ja vetäysi lähemmäksi.
»Ja ketä _minä_ olen odottanut?» puheli nuorukainen hellästi. »Noita
samanlaisiako? Minä olen niitä nähnyt kymmeniä, enkä ole heidän
puoleensakaan katsonut, mutta heti kun sinut näin, tiesin minä ketä sinä
olit odottanut ja ketä minä olin etsinyt...»
Tyttö liikahti levottomasti. Ulkoa kuului askeleita ja useampia tummia
varjoja näkyi liikkuvan uudinten takana.
»Voi voi!» hätäili tyttö.
»Ovatko ne niitä samanlaisia?» kysyi nuorukainen levollisesti.
»Ovat. Mene piiloon, mene piiloon jonnekkin; ne katsovat joskus
tulitikulla ikkunan läpi!»
»En minä sellaisten herrain vuoksi minnekkään mene», sanoi nuorukainen
päättävästi ja nosti kuin uhmaten kädet rinnoilleen ristiin. »Ja ole
sinäkin vaan levollinen!»
Tumma varjo näytti kiipeevän ikkunaa vasten ylös. Kuului raapasu ja
kirkas välähdys tunkeusi hetkiseksi huoneeseen.
»Siellä se on, ja istuu kuin isäntä pöydän takana!» Varjo hyppäsi alas.
Sitte kuului hiljaista supatusta ja poistuvia askeleita.
Kului hetkinen ja taas kuului supatusta ja läheneviä askeleita. Sitte
tömähti jotakin painavaa ovea vasten, tömähti ja vielä hiljalleen
natisi.
»Soov sött, se on nuku makeasti! sanoo ruotsalainen», kuului ulkoa
ivallinen ääni. Sitte voimakas, moniääninen nauruntirskahdus ja
poistuvia askeleita--sitte oli kaikki hiljaa.
»Retkaleet!» Nuorukainen vapisi vihasta. Hän törmäsi ovelle, nosti haan
ja ponnisti voimakkaasti. Ovi ei nikahtanutkaan. Veri kiehahti koskena
ja hän ponnahti kuin pallo koko ruumiinsa painolla ovea vasten. Se
rusahti, mutta sen takana oli telje, vankka kuin kallio.
»Hyvä on», sanoi hän painokkaasti, »että ilmasivat äänensä.--Ehkä minä
vuorostani toivotan heille hyväähuomenta!»
»Voi, voi!» vaikeroi tyttö. »Nyt sen saavat kaikki tietää, emmekä me
pääse täältä poiskaan.»
»Ole huoletta! Jos he kykenevät oven telkeemään, niin kykenen minä
vaikka hirren seinästä kiskomaan!»
Hän läheni ikkunaa ja painoi voimakkaasti toista puolikasta.
Kiinnitysnaulat taipuivat ja puolikas myöstäsi ulospäin.
»Näyttää sitä pääsevän entisistäkin aukoista. Minä sitte kyllä telkeet
hävitän ja pidän huolen että heidän suunsa pysyy kiinni--siitä saat olla
varma.»
Hän läheni tyttöä levollisena ja hymyillen:
»Voi sinua, minun Tummani, kuinka vähästä sinä hätäännytkin!--Ethän ole
enää levoton, ethän?»
»En minä nyt enää, kun sinä taas olet luonani.»
»Ja tiedätkö mitä?» sanoi nuorukainen miltei vallattomasti. »Juuri näin
sen piti käydäkkin, muutenhan se olisi ollut ... sitä samanlaista!»
He pyrskähtivät molemmat nauramaan ja tyttö katseli nuorukaista
kyynelten välitse. Heikko aamunsarastus pilkisti ikkunasta sisään.
»Etkä sinä tiedäkkään vielä kaikkea. Annappas kun kerron--se on alusta
loppuun niin erilaista. En minä tullutkaan tänne aivan tavallisella
tavalla, vaan kosken kuohujen lävitse ja kuoleman suun sivutse.»
»Mitä, mitä sinä puhutkaan...?»
»Meillä oli ruhka juuri ennenkun minä läksin. Kukaan ei mennyt
laukasemaan, enkä kai minäkään olisi mennyt, ellen olisi sinua muistanut
ja ikäänkuin kuullut sinun huutavan: erilaista, erilailla sinun pitää
tullakkin! Ja sitte minä menin ja laukasin, ja kaaduin ja kaikki
luulivat minun hukkuvan. Mutta sitte minä jälleen nousin ja viiletin
kuohujen läpi, jotta aallot tyrskyivät saapasvarsia vasten. Ja kun tulin
rannalle, sanoi päällikkö: hyvin tehty, nyt saat mennä--sen luo, joka
sinua odottaa!»
»Älä, älä! Nyt sinä narraat.»
»No, ei hän ihan sitä viimeistä sanonut, sen minä lisäsin itse. Ja sitte
meidät teljettiin tänne, että kaikki olisi erilaista. Tämmöisenä minä
sinusta vasta pidänkin, sinä minun Tumma tyttöni, kun minun täytyy
kuohujen ja telkien takaa sinua etsiä.--Mutta oletko sinä minun ... sitä
en minä vielä ole sinulta itseltäsi kuullut?»
»Olenko minä sinun, Olavi--?» Tyttö kiersi molemmat käsivartensa
nuorukaisen kaulan ympäri.
Nouseva aamurusko kurkisti ikkunanuudinten raosta ja heitti tytön
käsivarsille vienon punerruksen.
»Punaista, punaista kaikki, mikä kaunista on!» nyökäytti verenpisara
palsamille.------
* * * * *
Aurinko tervehti loivasti viettävää joenrantamaisemaa, veti keuhkonsa
öistä raikkautta täyteen ja joi välkkyviä kastepisaroita
aamumaljakseen--alhaalla joella souteli vielä vieno utu. Olavi astui
reippaasti rinnettä alas, mieli keveänä, sydän onnenpisaroita täynnä.
Joen rannalla, kosken alla seisoi ryhmä nuoria miehiä, kylän poikia,
jotka tupakkarahoja ansaitakseen valvoivat joskus lyhyen kesäyön
tukkijoella.
Olavin katse sattui ryhmään--pisarat jääksi riittyivät.
Hän tunsi äkkiä raskaan riihenparren puristusta olkapäässään. Taannoin,
kun hän sen ovelta olkapäälleen otti ja takaisin riiheen kantoi, oli hän
niin onnellinen, että se tuntui miltei huvittavan, mutta nyt...
»Kunpa ne nyt sanoisivat yhdenkään ivallisen sanan tai heittäisivät
ainoankaan ilkamoisen silmäyksen, niin minä olisin tyytyväinen. Mutta
jos ne eivät ole tietävinäänkään, niin en minä mitenkään ilkiä heille
huomentani sanoa.»
Tumma puna paloi nuorukaisen kulmilla, kun hän astui ryhmän luo--vaaniva
katse tarkasti kiinteästi joukkoa.
Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Olavi otti keksinsä ruohikosta ja pyyhkieli sen varresta vitkalleen
kastetta--vaaniva katse yhä vartioi kulmien alta.
Niinkuin muuri, kukaan ei ole tietävinään.
Nuorukainen puri huultaan: »Näine hyvinenikö minun lopultakin täytyy
mennä?»
Hän astui joukon ohi, silmä tulena palaen.
Silloin, juuri kun he olivat jäämässä hänen olkapäänsä taa, kuului
ryhmän reunasta pieni nauruntirskahdus.
Silmänräpäys, paukahtava korvapuustin läjähdys, ja nauraja lensi ojona
märkään ruohikkoon.
»Mikä penteleen riikinkukko sinä luulet olevasi?» Kaksi miestä syöksähti
nuolena nuorukaista kohti.
Hän tarttui ensimäistä toisella kädellään kaulukseen ja toisella
jonnekkin alemmaksi, lennättäen hänet sylimääriä pää edellä ilmassa.
Toista hän tempasi takkineen paitoineen rintapielistä, kohotti korkealle
ilmaan ja viskasi sitte kuin märän kintaan kauvas ruohikkoon.
»Retkaleet! Salasyntiset!» Ääni vapisi vihasta, silmät paloivat
pystyvalkeina ja nyrkkiin puristetut kädet kohosivat uhmaten lanteille:
»Tulkaa nyt yhtaikaa joka sorkka, niin on tilimme selvä!»
Kiihtyneestä joukosta kuului vihaista murinaa, mutta se hälveni erään
äänen vuoksi, joka puhui tyynesti ja miehekkäästi:
»Minun mielestäni olet sinä, vieras, saanut jo liiaksikin hyvitystä niin
pienestä kepposesta. Ja jos olet mies, niinkuin sanoistasi tekisi mieli
uskoa, niin voit ymmärtää että oli siinä hiukan muutakin kuin pelkkää
kiusantekoa. Me olemme vähän niinkuin ylpeitä siitä tytöstä, eikä kukaan
ole tähän yöhön saakka saanut hänen oveaan avautumaan. Sitte tulee joku
maankulkija tukkijätkä ja menee kuin oman vaimonsa luokse...»
»Itse jätkiä olette!» Hän astui uhkaavan askeleen puhujaa kohti.
»Älä suotta elämää pidä!» jatkoi ääni tyynesti. »En minä sillä sinua
solvata tahtonut. Me olemme hänelle lapsuuden tovereita, vaan sinä olet
vieras, ja sanon vieläkin että se sellainen käypi sekä tytön että kylän
kunnialle. Jätä sinä vaan tyttö rauhaan, äläkä saata häntä tukkimiehen
nimiin ivailtavaksi!»
»Ja te tiedätte mikä minä olen!»--kädet nousivat ylpeästi rinnoille
ristiin. »Ja te paimennatte tytön kunniaa, te jotka vaanitte yökaudet
hänen ikkunansa takana--kauniita paimenia, totta vie! Tietäkää nyt, niin
monta kuin teitä on: minä menen minne menen, vaikka ruhtinattaren
makuuhuoneeseen, ja minä käyn sitä tyttöä katsomassa jokainoa yö,
niinkauvan kun tässä kylässä viivyn. Ja minä vannon, niin totta kuin
kävelen omilla jaloillani: jos yksikään pää ilmestyy ikkunan taakse,
jos kukaan uskaltaa lausua hänestä halventavan sanan nyt tai vasta, tai
heittää ivallisen silmäyksen, sen minä isken tuohon--eikä hän ikänä
nouse!»
Sanoi ja astui ylpeästi rinnettä ylös. Ryhmä katseli sanaakaan sanomatta
hänen jälkeensä.