vaskisen sormuksen. Vaan vaivalla jaksoi hän sitä päivällä kirkkaana
pitää; yöksi sen kuitenkin vuoren virma mustaksi veti. Näin kului
kolmas vuosi, ja silloin sulho takaisin tuli. Sormuksen hän kyllä näki
Annikin sormessa, vaan Annikki itse oli kovin muuttunut ja araksi
mennyt. Kohta he kuitenkin vihillä kävivät. Vaan jo ensi yönä kun
Annikki nukkui sulhonsa käsivarrella, huomasi tämä mustan
vaskisormuksen. Varovaisesti otti hän sen morsiamen sormesta, luuli
itsensä petetyksi, hiipi hiljaa Annikkia herättämättä vuoteelta ja
läksi vielä samana yönä takaisin etelämaille, eikä ole hänestä sen
koommin mitään kuulununna.
"Aamulla kun Annikki heräsi, huomasi hän yksin vuoteella olevansa ja
sormuksen sormesta kadonneeksi. Heti arvasi hän asian laidan. Vuoren
haltiat eivät olleet kultasormukseen tyytyneet, olivatpa vielä
sulhonkin Annikilta karkoittaneet. Tämä koski tyttöparkaan niin
kipeästi, että mielensä menetti ja joutui nöyräpäiseksi. Alkoi vaan
kantaa kaiken omaisuutensa vuoren koloon, siten lunastaaksensa takaisin
sekä sulhon että sormuksen. Kantoi sinne kaikki, mitä irti sai, kantoi
yöt, päivät kantoi, vaan ei sieltä mitään takaisin saanut. Vihdoin kun
ei enää muuta ollut kannettavaa, kantoi kivet aholta, mullat maasta.
Siten syntyi aikaa pitkin nuo lammit tuonne laakson pohjalle. Vaan
vuori ei vielä sittenkään tyydy. Ehkä olisi Annikki parka vihdoin
kuitenkin saanut Kolin kolon täytetyksi, ellei olisi eräänä yönä kaatua
kumahtanut kuormansa alle. Aamulla ani varhain löysivät paimenet piian
poloisen kuolleena kallion kupeelta. Kurttuisiksi olivat jo hänen
kasvonsa käyneet, ne samat, jotka ennen olivat olleet niin erinomaisen
verevät.
"Sanotaan että tytön kova kohtalo koski niin haltioihinkin, että siitä
päivin eivät enää niin uhria ahnehdi; muutamat sanovat myös, että
Annikin kuoltua taaskin olisi nähty sormus hänen sormessaan, vaan mikä
tosi lienee, sitä ei varmuudella tiedä kukaan. Se vaan on varmaa, että
kolo kyllä täyttyy ennen maailman loppua, sillä yhätihän sinne vielä
tänäkin päivänä ropoja lasketaan.
"Jos olisi Annikki parka tuona kesäisenä kisailu-yönä niinkuin muutkin
tyttöset roponsa heittänyt halkeamaan, niin ei olisi hän koskaan näin
onnettomaksi joutunut."
Minä rohkenin väittää, että jos Annikki heti sulhollensa suoraan olisi
kertonut sormuksen laidan, niin ei olisi onnettomuus häntä saavuttanut.
"Ei, ei", sanoi tyttö vakavasti, "ei siitä olisi apua ollut, sillä
vuoren haltiat olivat sormuksen keralla myös vieneet Annikilta kaiken
rohkeuden. Rohkeus kun on kerran kadonnut, tulee typeryys sen sijaan."
Vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi tyttö:
"Sitä kovin tekisi mieleni tietämään, missä se etelämaa on olemassa. Te
kun olette kaukaa tänne tulleet, ehkä tiedätte, missä se maa on, jonne
Annikin sulho meni. Olen itsekseni arvellut, olisiko etelämaa nuo
kukkulat tuolla kaukana taivaan rannalla, jotka metsäisten mäkien
takana niin kauniina kangastavat, sillä ainahan illoin aamuin päivän
laskun ja päivän nousun aikana ne melkein kullalta hohtavat. Näkyisikö
sieltä Juutaan maa, jossa ennen Vapahtaja syntyi enkelitten veisatessa?
Pilvetkin siellä toisin ajoin niin kirkkaana kiiltävät, että luulisi
taivaan sieltä aukenevan." Ja taaskin katseli tyttö minua kirkkailla
silmillänsä niin lapsellisen näköisenä.
Koetin hänelle selittää, että ne maat, joita tavallisesti sanotaan
etelämaiksi, ovat niin kaukana, että jalkasinkäveliä sinne mennessään
viipyy monet kuukaudet matkalla, ennenkun perille ehtii; nuo kukkulat
tuolla taivaan rannalla taasen saavuttaisi kiireestikäveliä ennen
huomispäivän iltaa. Tähän arveli tyttö: "Onko se maailma niin
äärettömän avara!" --
Niin olin siis nähnyt minäkin tuon kuuluisan Kolin halkeaman!
Paimentyttö jätti minut miettimään kertomustansa ja kiiruhti
askareilleen.
Kauan istuin vielä Kolin halkeamalla aamuauringon valossa.