ohkainen rusottava auer. Saari edessämme peittiihe salaperäiseen
savuvaippaan. Sen laaksot ja lehdot olivat viehättävän lumoavat;
milloin luulin siellä näkeväni patsastemppelin, milloin linnan; milloin
olin huomaavinani edestakaisin liikkuvia haamuja ikivanhain puiden
pimennossa. Loittoa mantereelta kuului karjan kellojen etäinen helinä.
Silloin tällöin äänteli yksinäinen kalalokki kaukaisella karilla. Tuon
tuostakin pulskahteli kala vedessä onkea koskematta. Tässä olisin
voinut haaveksia aina aamuun asti, ell'ei Vasko sanaakaan virkkamatta
olisi ruvennut hiljakseen melomaan rantaan päin.
Saarelle tultuamme keräili hän kokoon lahokantoja ja rantapuita, teki
tulen tuluksillaan, suomusti kalamme ja pani patansa tulelle.
Tämän kaiken tehtyänsä istautui vanhus tulen ääreen, odottamaan
keittonsa kypsymistä. Sillä aikaa minä kannoin eväskonttimme veneestä,
tein tuohesta lusikat ja nostin kivipaasia pöydäksi.
Vihdoin ruvettiin aterioimaan. Vasko paljasti päänsä, risti sitten
silmänsä venäläisten tavan mukaan, kaivoi esiin povestansa vaskisen
pyhän-kuvan, jota kolme kertaa hartaasti suuteli.
Ääneti me aterioitsimme täällä kaukaisella selkäsaarella. Minusta
tuntui tämä myöhäinen ilta erittäin juhlalliselta. Ruoalta noustuamme
otti Vasko suuren tuohisen, keräsi tähän tarkkaan kaikki keiton tähteet
ja kalan ruodot, ja vei nämä äsken mainitun ison puun juurelle. Siellä
paneutui hän sitten polvilleen ja alkoi ääneen lukea seuraavaa:
"Vellamo, veen emäntä,
Ahti, aaltojen isäntä,
Anna mulle ahvenia,
Pistä piikkiseikäsiä
Avarasta aitastasi
Alta aaltojen syvien j.n.e."
Minä katselin kummastuneena Vaskon menettelyä. Hän siis todellakin
palveli pyhää Jyrkiä ja Miikulaa ynnä noita vanhoja luonnonhaltijoita.
Täältä, tämän vanhan koivun juurelta tarkastelin paikkaa, jossa olimme.
Huomasin, että kumpu, jolla seisoin, oli keskellä vähäistä, tasaista
laaksoa, jossa kasvoi joku kymmenkunta vanhaa pitkärunkoista
lehtipuuta. Laaksoa ympäröi, paitse rannan puolelta, jossa veneemme
oli, jyrkät, huoneenkorkuiset kallioäyräät, jotka säännöllisin askelein
kohosivat kuin rappuset aina korkeammalle, kunnes ylhäällä yhtyivät
tasaiseen metsä maahan. Laakso siis oli ikäänkuin ihmisen tekemä
kaivanne kankaan povessa. Tämä oli kummallinen luonnon oikku. Näin
yöllä, tältä kummulta katsoen, esiytyi tämä laakso kankaan povessa
erinomaisen juhlallisena. Olin aivan hämmästyneenä siitä mahtavasta
vaikutuksesta, jonka se silloin teki minuun, ja nytkin vielä, kun
ajattelen sitä, johtuu mieleeni sekä amfiteateri, että göthiläiskirkko.
Kumma siis ei ollut, että luonnon tilassa olevat ihmiset tätä paikkaa
pitivät pyhänä. Tänne he vuosisatojen kuluessa olivat kantaneet
uhrinsa; noilla kiviasteilla oli kenties ennen istunut isolukuisia
ihmisparvia ikäänkuin kirkkoväki, katsellen uhrin panoa lyylipuitten
luona. Tämä pieni kumpu, jolla nyt seisoin, kenties olikin vähitellen
tähän kannetuista antimista kasvanut pyhäin puitten juurien ympäri.
En enää malttanut hillitä uteliaisuuttani. Rupesin Vaskolta tiukasti
tutkimaan tämän saaren muinaisuutta. Lisäsin puita tuliroviolle ja
kutsuin Vaskon viereeni tulen ääreen istumaan.
Vähän ajan kuluttua alkoikin vanhus tapansa mukaan laulaa hyräellä,
siitä hän sitten puhkesi kertomaan seuraavaa:
"Ennen muinoin vanhaan aikaan olivat kaikki Oriveden rannat, saaret,
niemet ja selkä-karit Päivilän heimon perintöinä, vaan Pielisen suussa
oli heidän parhain pesäpaikkansa. Siellä silloin kesäkaudet saatiin
lohta äärettömästi; syksyllä taas siikoja tapettiin. Jokivarsilla ja
Iiksensuolla olivat heidän heinäniittynsä.
"Kalanpyynti ja karjanhoito olivatkin Päiviläisten pääeläkkeet.
Rasvasena kiehui heidän kattilansa pitkinäkin talvina.
"Mahtava oli myös toinenkin heimo, Monolan muhkea väki. Metsä silloin
äijän antoi.
"Talvikaudet suksillansa samoilivat Monolan miehet kaikki sisämaitten
selkäset aina Ilajan rajoille sekä suuren Pielisen vesille asti.
"Tämä ala olikin heidän perintönään. Täällä he myös kaatoivat kaskia ja
raatelivat huhtiansa.
"Muhkeat olivat Monolan miehet, vaan Päivilässä olivat tyttäret
paremmat.
"Onnellisena eli kauan nämä kaksi sukulais heimoa täällä Karjalan
perillä.
"Viimein alkoi Tapio käydä tarkemmaksi. Halla myös halmeet pani. Jo oli
nälkä tulossa Monolan kuuluille tuvillen. Vaan Päivilässä oli yhä hyvät
päivät. Ahti vielä äijän antoi.
"Silloinpa sattui kerran koreana kesäpäivänä Päivilän pieni pulmu,
Utran ukon tyttö, Auli, iloiselle Iiksensuolle paimeneen. Tuli kontio
korvesta, tuo alkoi lehmiä repiä. Auli arka huutamaan. Mies tuli
metsästä hätään, kaatoi karhun, pedon tappoi. -- Mies oli Ilari nuori,
Monolan verevä poika.
"Tästä syntyi tuttavuus, tuttavuudesta tuli kosiot.
"Kosioita kauan kesti. Ilari, iloinen poika, kosi kesän, kosi toisen,
vielä kosi kolmantena. Harto, Päivilän isäntä, kosi myös kilvalla
tyttöstä. Vanhemmat pakoittivat menemään hänelle, vaan tytön mieli
olikin Monolaan.
"Tällä aikaa kasvoi yhä nälkä Monolassa. Jo pyrkivät Monolan miehet
osallen Päivilän kalavesille. Tähän ei Päivilä suostunut.
"Siitä seurasi ryöstö. Ryöstöstä paha rytinä. Jo oli sota syntymässä.
Siihen aikaan sanotaan Pyhän Iljan tulleen tänne Jokivarrelle uutta
oppia saarnaamaan, niinkuin vieläkin lauletaan:
"Vieras tuli Viron takoa,
Pyhä Ilja Inkerestä.
Alkoi kirkkoa kohota,
Sääsynätä saaren päähän;
Risti miehet mielihyvin,
Vaimot vastenmielisetkin."
"Olisi luullut rauhan jälleen palautuvan näille riitaisille pihoille,
vaan päinvastoin kävikin.
"Kerrotaan muitten Päiviläisten olleen sovinnolle taipuvaiset, sillä
Monolassa oli miehiä enempi; vaan Harto kovasti pani vastaan. Yhtyi
pappien tuumaan yhdessä kukistaa Monolan kansan.
"Monolaiset vihdoin panivat Päivilän tiukalle, päättivät viikon päästä
tulla kalaosalle; jos ei sovinnossa jako syntyisi, niin ottaisivat
väkivallalla puolet kaikista kala-apajoista. Harto kävi ahtaalle, vaan
ei sittenkään suostunut sovintoon.
"Kiteelle saattoi sanat, pyrki Pajarin liittoon. Tältä veriviholliselta
anoi hän hädässään apua omia heimolaisiaan vastaan. Pajari mieluisesti
suostuikin avun annantaan, määräsi vaan vaivoistansa puolet
kalavesistä, kuusi sotauroa kuudella sotaoriilla, yhdeksän ylävää
neittä, Päivilän parasta piikaa.
"Kun kuului Päivilän pihoille liitto tämmöinen tehdyksi, syntyi siellä
itkut pahat ja vaikiat valitukset. Ei sitä syyttä itkettykään, sillä
Monolaiset päälle pakoittivat, ja toiselta puolen poltti Pajari.
"Jo syntyi verinen leikki. Tappelu tulinen tuiski.
"Kaatui miestä, kaatui naista; se, joka jäi kaatumatta, joutui Pajarin
orjaksi.
"Onnellinen oli se, joka kaatui; onneton jälelle jäänyt.
"Monta Monolan miestä
Silloin joutui surman suuhun.
Monta Päivilän piikaista
Paha mies sai palkaksensa."
Vasko vaikeni hetkeksi, näytti kuin kertomansa olisi syvästi koskenut
häneen.
Menneet ajat, joista hän kertoi, vielä vuosisatojen takaa elävinä
esiintyivät hänelle. Kun taas jatkoi kertomustaan, alkoi hän hyvin
matalalla äänellä:
"Toistakymmentä suurta veneellistä oli sotasaalista Pajarin miehillä.
Tuhotyönsä tehtyänsä läksivät kotiinpäin purjehtimaan. Viisi oli vankia
joka veneessä. Siinä oli nyt liiton lunnaat sekä sodan saaliit!
"Siinä oli Monolan miestä sekä Päivilän naista. Oli koko heimokunnan
parhain nuoriso joutunut orjiksi osattomiksi, vieläpä Pajarin orjiksi,
pahan miehen pakon alle, häjyläisen häväistäväksi.
"Silloin selällä mennessänsä huutavat poloiset, vaivaiset valittavat:
"'Oi Luoja, ylijumala!
Anna apu tarvittaissa,
Käy'ös tänne kutsuttaissa,
Täällä on tuskat tunkemassa,
Hätähinen huutamassa,
Pakko päälle painamassa.
Päät täällä on pahoin menossa,
Tukat turha'an tulossa,
Käy pian, välehen jou'u.
Tule tuulena tuimana.
Tule päitä päästämähän,
Onnettomia lunastamahan.'
"Jumala kuuli hätäisen huudon. Pilven nosti taivahalle, josta syntyi
ukonilma, päivästä teki yön pimeän. Tästä Pajarin poika pakeni saareen
säänpitoon. Veneet vetivät maalle, orjansa ajoivat metsään, jossa
saivat suojapaikan lyylipuitten lymyssä.
"Itse Pajarin miehet saivat suojan veneensä alla.
"Alkoi jo Ukkonen jyristä, taivas tulta tupruella. --
"Lyylilehdon pimennossa oli myös Ilari nuori. Tämä nyt sanaksi virkkoi:
"'Paha on orjana olla, pahin kaikista pahasta olla Pajarin orja, pahan
miehen pakon alla. Parempi pää hukassa, kuin kunnia kadossa! Parempi
maata maan povessa, kuin pakosta pahan luona! Oi veikot, veljyeni!
Siskot sirot, sinisilmät! Heittäkäämme henkemme tähän, pyhäpuitten
pimennolle uhriksi ylijumalan, ennenkuin, emomme lapset, paneudumme
Pajarille, häjyn miehen häväistäväksi.'
"Sekä pojat että tytöt heti suostuivat tuumaan. Asetta ei vaan orjilla
ole. Lyylikoivun juuren alla löytyyhän tappara terävä.
"Ei muuta kuin arpaa heittämään, kenen on tappajaksi tuleminen,
murehtivien murhaajaksi.
"Ilari, iloinen poika, kävi lunta valkeammaksi, kun nosti maasta sen
kivipaaden, jonka alle oli puukko pantu.
"Hän silloin sanasen virkkoi:
"'Luoja se minut nimesi,
Kaikkivaltiainen käski
Muitten miesten murhaajaksi,
Kassaspäitten kaatajaksi,
Oman veren vihaajaksi,
Surmaksi oman sukuni.'
"Yö oli piki pimeä, Ukkonen kovin jylisi, tuuli metsässä melusi,
koskena selkä kuohui. Silloin iski Ukko tulen, angervoisen ahjostansa,
joka lyylilehdon hetkeksi valkasi. Uhripuitten penkerellä näkyi silloin
polvillansa sekä miestä että naista paljastetuin polvin iskua
odottamassa.
"Kun Ukko iski toisen kerran ja taas valkasi koivikkokummun, oli puolet
vielä polvillansa, toiset puolet makasi maassa.
"Outo oli tämä yö, yhä oudommat sen tapahtumat.
"Kolmannen kerran kun Ukko iski, näkyi kummulla tyttönen yksin, muut
kaikki lepäsi maassa.
"Tämä jälelle jäänyt oli pulmu Päivilästä, Auli nuori armahinen.
"Tuo, tuolla koivun kupeella, verinen tappara kädessä, oli Ilari poika,
vaan ilo on nyt kaukana hänestä.
"Auli paljasti povensa. 'Iske tuohon', sanoi.
"Silloin Ilari nuori vapisi kuin haavan lehti, veitsensä viskasi
veteen.
"Lankesi myös polvillensa, tempasi tytön syliinsä, sanoi sitten
kullallensa: 'Älä, kulta, minua kammo, vaikka on veressä kourat,
hurmehessa käsivarret. Auli armas, mesimarja, en minä sinua iske, en
sinä ilmoisna ikänä! Tappakoon meidät taivahinen, iskeköön ylijumala!'
Nämät sanat sanottuansa itkuksi Ilari otti. Auli alkoi sanella: 'Älä
itke, Ilarinen! Älä itke ja valita; vielä mekin tänä yönä juomme häitä
Tuonelassa.'
"Tuskin sanat sai sanotuksi, silloin taas taivas jytisi, kovemmasti
kuin konsanaan.
"Kalliot kajahtelivat, vesi vonkui, metsä paukkoi, pyhän lehdon löi
kumoon. Silloin peittyi puitten alle kaksi onnetonta ihmislasta.
Onnetonta! Onnellista! Kumpiko osansa oli? --
"Kun tämän myrskyisen yön perästä nousi armas aurinkoinen, näkivät
Pajarin miehet puut pyhät kaatuneina. Ikivanha lyylilehto oli kamalana
kalmistona. Kammo nyt tapasi miehet. Veneet työnnettiin vesille;
kiireellä saaresta soudettiin, eikä yksikään heistä koskaan tänne
takaisin tullut, eikä mielestä menettänyt Päivilän pahat peijaiset
lyylilehdon pimennossa.
"Siihen sortui sotainen kansa. Viimeiset Päivilän miehet kauan itkivät
lapsiansa, kunnes he itse katosivat teille tietämättömille. Harto,
syypää sukunsa surkeuteen, vihdoin itsensäkin surmasi. Monolan
viimeiset miehet hajotteli pohjoistuuli. -- Papit ottivat kalapaikat.
"Siihen saattoi veljesten vihat, kansan keskinen kateus." --
Tähän raukeni Vasko, pää oli painunut kivelle, vesi vuoti hänen
silmistänsä, eikä enään vanhusparka mitään virkkanut. Minua
kummastutti, että nämä vanhat tapahtumat häneen niin kovasti koskivat.
En myöskään ollut ennen koskaan kuullut Vaskon yhtämittaa näin pitkään
puhuvan; olin varma siitä, ett'en häntä enää viikkokauteen saisi
sanaakaan virkkamaan. Vihdoin läksi vanhus veneemme luokse, kaatoi sen
kumoon ja asettui sen alle yölevolle. Viittasi minulle kädellänsä
esimerkkiä noudattamaan. Heti minä häntä seurasinkin, heittäydyin myös
pitkälleni.
Yo oli pimeä, lämmin painava.
Tuliroviomme oli jo sammumaisillaan. Tuontuostakin kimalteli kirkkaita
säkeniä hiilistossa. Äänettömyys oli kaikkialla.
Silloin vielä kerran kuulin Vaskon hiljaan lukevan seuraavaa rukousta:
"Panen maata maan luvalla,
Maan luvalla, puun luvalla.
Maa hyväksi holhojaksi,
Kaikkivalta vartiaksi;
Maria makuuttakohon,
Jesus ylös nostakohon
Jumalata kiittämähän,
Ijäti ylistämähän."
Vanhan vaiettua, äännettömyys tuntui yhä synkemmältä.
Mieleeni kuvautui vuosisatain takaiset tapahtumat.
En tiedä milloin nukuin, ehkä en nukkunut ollenkaan. Aivan oli minusta
luonnon mukaista, kun kuulin Ukon jyrinän ja näin taivaan tulta
iskevän. Vasta silloin tiesin olevani todellisuudessa ja Vaskon
vieressä veneen alla, kun alkoi rankasti vettä sataa.
Samalla kuului kauhistuttava räjähdys. Silmänräpäyksen ajan oli metsä
ilmitulessa. Jumalan ilma murti pirstaleiksi tuon ikivanhan koivun;
kauhealla puuskalla kaatui se maahan. Siinä nyt musertuneena makasi
lyylilehdon viimenen pyhä puu. Sade yhä putosi pilvistä. Ukon ilma
asettui vähitellen. Vihdoin minäkin nukuin. Kun heräsin, paistoi päivä
imelästi. Vasko jo istui rannikolla, kädet ristissä rinnallansa. Minun
silmissäni näytti hän paljon entistä vanhemmalta.
Nousin, pesin silmäni, läksin saarta tarkastelemaan.
Aamu oli ihanimpia kuin olla voi. Ruohot ja sammaleet maassa
kimaltelivat täynnä kiiltäviä vesiherneitä. Tuoreena tuoksui metsä, ja
linnutkin vielä visertelivät lehdikossa ikäänkuin keväillä. Vapaasti
nyt paistoi päivä vanhalle uhrikummulle, jossa tuo vanha murrettu puu
nyt pirstaleina lepäsi. Sen juuret olivat kaatuessaan nostaneet suuren
palan maata, ja kauhistuneena näin sieltä juurten alta valkealta
paistavan kaksi pääkalloa, toinen suurempi, ikäänkuin miehen, toinen
pienempi, kuin vaimon. Olisiko se mahdollista? Voisivatko nämä olla
Ilarin ja Aulin pääkallot?
Kuka sen tietää? Olkoon, miten oli, en voinut olla niitä uudestaan
maahan peittämättä.
Vihdoin Vaskon luoksi mentyäni huomasin hänessä suuren muutoksen
tapahtuneeksi; luulen että lyylikoivun murtuminen oli myöskin murtanut
hänet.
Puu oli ollut ainoa esine, joka vielä yhdisti häntä muinaisuuteen,
johon Vasko itse osaksi kuului. Nyt, tämän kaaduttua, oli hän jätetty
ypöyksin nykyajan erämaahan, jossa sittemmin aina kuljeskeli ikäänkuin
eksyksissä.
Kolinvuorelta.
Olimme jalkamatkallamme Pohjois-Karjalassa yöksi joutuneet melkein
Kolin latvalla olevaan vähäiseen taloon. Vaikka suuresti uupuneena
päivän vaivan-näöistä vuoria kiivetessä, pakeni uni kuitenkin minua.
Pieneen ja kuumaan huoneesen oli hyväntahtoinen talonväkemme vuoteemme
valmistanut. Päivällä näkemäni näköalat kuvautuivat yhä aivoissani. En
saattanut silmiäni ummistaa. Matka-toverini olivat ammoin unen helmaan
vaipuneet.
Vihdoin nousin tilaltani, pukeuduin ja menin ulos raitista ilmaa
nauttimaan.
Ulkona virtaeli vastaani tuoksu hedelmöitsevältä ruispellolta. Tällä,
pilvien huhtomalla ahtaalla vuoren penkereellä oli sangen vähäisiä
peltotilkkuja, vaan kasvunvoima näkyi niissä olevan jotenkin väkevä.
Kävelin kasteista nurmikkopiennarta vuoren äyräälle, johon näköala
avautui kaikessa avaruudessaan.
Tuntui ikäänkuin olisin ylhäällä pilvissä uiskennellut. Tuolla
syvyydessä, vuoren juurella sumupilveen verhottuna, oli Kolin ihana
laakso, jonka halki päivällä olimme kulkeneet. Talot, niityt ja pellot
olivat öiset usvat peittäneet, siellä täällä päilyi uinuva lampi
laakson pimeällä pohjalla. Kaikki oli rauhallisuuteen vaipuneena.
Äänettömyys valliisi kaikkialla, ainoastaan silloin tällöin kaikuivat
kaukana vuorten rotkoissa yksitoikkoisesti karjan kellot, tehden
hiljaisuuden yhä tuntuvammaksi.
Loin katseeni luoteesen päin yli Kolin uinuvan laakson, sivu
mustarintaisen jylhän vuoriniemen, Pielisen avaroiden selkien suurien
saarien yli Nurmeksen pitäjään perille aina Kainunmaan rajoille saakka,
jossa äärimäisenä taivaan rannalla Maanselän harjanteet rusona
hämärtivät. Taas koillisen ja idän puolelta suuren Pielisen takaa näkyi
ikäänkuin kesken pauhinan tauvonnut meri: ääretön ala lukemattomia
kukkuloita, jotka pistivät päänsä heidän juurilleen levinneen
sumuvaipan lävitse. Tämä ala sisälsi Pielisen pitäjään ja osan
Ilomantsin kirkon aluetta. Ja vielä kaiken tämän takaa siintivät
kaukana Venäjän Karjalan äärettömät erämaat. Takanani etelää kohti oli
Kolin, Suomen alppien, jylhä rotkoinen vuorijakso kokonaisuudessaan
aina Enon ja Kontiolahden kirkkokunnille asti. Sen kolkkoa ja metsäistä
itärinnettä rajoitti pitkä Pielisjärvi; länsirinteen lemuavia lehtoja
ja kukkivia ahoja rajoitti taas ensiksi pieni Jeronjärvi ja sittemmin
tuo herttainen kirkasvesinen Heräjärvi, joka pitkässä syvässä
laaksossansa lehdikkörantojensa suojelemana jyrkkine saarineen ja
niemineen näytti viehettävästi hymyilevän. Lounaan puolelta kaukaa
metsän takaa loisti Höytiäisen juhlallinen selkä. Sen toisella puolella
välkkyi Viinijärven kirkas pinta ja äärimäisenä taivaan rannalla siinti
Outokummun yksinäinen kukkula Liperin pitäjäästä. Lännessä taas avautui
silmälle ääretön ala metsämaata, kaskeja, järviä ja korkeita
harjanteita, siellä täällä myös ihmisasuntoja; loitompana kukkula
kukkulan takaa aina Kaavin kirkolle, Savon rajoille asti. Yli kaiken
tämän kaarteli valoisa pohjainen taivas.
Kauan katselin näköalaa. Vihdoin huomasin taivaan rannalla koillisessa
punaa puhuvan ruskon. Ilmassa kuului hiljainen humina, tunsin vienon
tuulenhengen kasvojani koskevan. Idässä päin kaukaisilla mäkimerillä
alkoi sumupilviä hiljaa virtaella; kukkulat vähänväliä karvansa
muuttivat. Yht'äkkiä sähkösi päivänterä taivaanrannalla; punaposkisena
rusoitti etumainen kukkularivi. Nousevan auringon suudellessa yhä
leveni levenemistään ruso kukkulalta kukkulalle, aina sen mukaan kuin
päivän säde ne saavutti. Punaisena hohti jokaisen aallon harjanteen
huippu ja vähitellen väistyi heidän juuriltansa sumuvaippa, kunnes
viimein peräti katosi. Suuren Pielisen pinta värähteli kuin elohopea.
Ilma humisi ja tuhansien lintujen sävelet soivat korvissani. Kasteesta
himaltelevat lukemattomat kukkaiset uhkuivat tuoksua vuoren rintehillä.
Täällä ylhäällä oli jo koko luonto herännyt, mutta laakso vuoren alla
uinaili vielä rauhallisesti.
Hetken vielä kuluttua kuulin paimensarven heleän äänen kajahtelevan
kalliolla. Mistä tuli tuo raikas sävel näin varhain aamusella? Tuolla
Kolin Ipatti-nimisellä huipulla taivaan sinin ympäröitsemänä seisoi
nuori paimentyttö; puolikymmentä kiliä kiipesi kallion kylkeä myöten
hänen luoksensa. Vielä puhalsi tyttö toisen kerran, ja yhä ilmestyi
uusia kiliä kalliolle. Auringon säteilevänä seisoi siellä tyttö nuori.
Kilit ja vuohet kisaelivat hänen ympärillänsä.
Tuonnehan oli minunkin mentävä. Siellä saisin lämmintä kilinmaitoa
juoda aamukylmääni.
Ennenkuin tytön luokse jouduin oli hän jo kilinsä lypsänyt. Heti
tarjosi hän minulle raintansa ja kehoitti maitoa maistamaan. Tämä
terveellinen juoma maistuikin aivan oivalliselta, kiitin juotuani
tyttöä ja sanoin nyt ensikerran kilinmaitoa juoneeni. "Siis mahdatte
olla hyvin kaukaa, koska ette ole kilin maltoa juoneet", arveli tyttö;
"ehkä tuoltapuolen Höytiäisen? Siellähän ei kuuluta kiliä pidettävän".
-- "Paljonhan on niitä maita, joissa ei kiliä pidetä ollenkaan", sanoin
minä. Nyt kävivät tytön silmät pyöreiksi, ja hän oli viehättävän
lapsellisen näköinen, kun kummastellen katseli minua kirkkailla
silmillänsä. "Onko se todella totta, että löytyy paljon muitakin maita
kuin ne, jotka tälle vuorelle näkyvät? Sieltäkö tekin olette tänne
tulleet Kolin halkeamaa katsomaan?"
Jo olin eilen yötalossamme kuullut mainittavan Kolin halkeamaa. Nyt kun
tyttö sitä mainitsi, kysyin häneltä: "Onko se mikään merkillinen
paikka, se Kolin halkeama, koska siitä täällä puhutaan? Muualla en ole
siitä koskaan mitään kuullut."
Nyt kävivät tytön silmät jos mahdollista vielä entistä pyöreämmiksi.
"No, mitä sitten olette tänne tulleet, jos ei juuri halkeamaa
katsomaan?" kysyi hän aivan kummastuneena. "Käypihän täällä herroja
melkein joka kesä sitä katsomassa; minkä vuoksi te ette olisi tulleet
sitä katsomaan? Kävihän mennäkin kesänä Lieksan siltavouti ja eläinten
tohtori Kuopiosta sitä katsomassa, silloin kun oli Lahna-ahon Antin
ruunassa rupuli ja se sitten tuonne suohon haudattiin."
"No, jos halkeama on niin katsottava paikka", arvelin minä, "niin lähde
sitä minulle näyttämään."
Siihen olikin tyttö valmis, ja nyt hän alkoi kepeästi kävellä edessäni
toista vuoren huippua kohti. Mennessämme kertoi hän seuraavaa:
"Halkeama on juuri siksi merkillinen, että kun kerran vaan katsoo sen
sisään, niin ei mitenkään malta olla siihen jotakin viskaamatta; ja kun
kiven sinne heittää, panee se siellä mennessään: 'koli, koli, koli',
aina siksi, kunnes se ehtii maan sydämeen asti."
Nyt alkoi tyttö kiivetä jyrkkää kalliorintaa, ja ylöspäästyänsä sanoi
hän:
"Tässä se nyt on, se kuuluisa Kolin halkeama."
Minä nousin myös sinne ja näin likellä harjanteen kylkeä halkeaman,
joka voi olla ainoastaan pari kolme korttelia leveä, vaan pituudeltaan
näytti kuin olisi lohkaissut osan kalliosta erilleen pääosasta. Päältä
katsoessa ei voinut sen pohjaa eroittaa. Heitin siihen pienen kiven;
kuulin, miten se alas mennessään selvään pani: "koli, koli", ainoasti
muutamia kertoja vaan; sitten kuulin selvään, että se pohjan saavutti.
Siis ei kivi mennytkään maan sydämeen asti.
"Kas niin", sanoi tyttö nauraen; "ettepä malttaneet olla sinne jotakin
viskaamatta, ottipa se teiltäkin vuori veronsa! Ei tyydy haltia
milloinkaan, ennen kuin on osansa saanut. Jos uhalla on antamatta, niin
ottaa hän sen väkisen ja silloin aina kaikista kalliimman tavaran,
niinkuin muinoin Annikki paraltakin sen otti. Annikki, näetten, oli
ylpeä tyttö, joka ei suostunut vuoren lmltiata hyvittelemään, kun
muitten neitosten kanssa oli kauniina kesäiltana käynyt vuorella
kisailemassa. Tyttöset muut olivat jokainen osastansa heittäneet kiven
kallion koloon. Halkeama silloin vielä olikin paljon syvempi kuin mitä
nyt onkaan, vaan sen täyttäminen tulikin vastedes Annikin tehtäväksi.
-- Roponsa vuorellen annettua kehoittivat muut tytöt Annikkia myös
jotakin osastansa antamaan, mutta hän siihen ei suostunut, nuhtelipa
vielä tovereitaankin, sanoen heidät epäjumalien palvelioiksi, kun
haltialle uhrasivat. Vaan annas olla, miten tytölle kävi? Annikilla oli
sulhanen nuori, jota hän rakasti kaikesta sydämestä. Tämä oli äsken
matkustanut pois etelämaihin ja luvannut kolmen vuoden kuluttua
takaisin tulla häitä viettämään, jos vaan Annikki niin kauan hänelle
uskollisena pysyisi. Mennessänsä pani hän morsiamensa sormeen sormuksen
kultaisen, sanoen: 'Takaisin tullessani, jos se ei sormessasi enään
ole, niin et ole minulle uskollinen ollut.'
"Kaksi vuotta oli jo Annikki kantanut sormusta kuin silmäteräänsä; vaan
iltana, jona hän vuorella kisailemassa kävi, kompastui hän muitten
kanssa leikkiessään katajan juurikkaasen. Silloin sormus sormesta
luiskahti ja vieri kilisten kallion koloon. Ottivatpa siis haltiat
sinäkin iltana osansa ja veivätpä juuri Annikiltakin hänen kalliimman
tavaransa. Ei nyt itku auttanut, valitukset vielä vähemmin.