OCTAVIO PICCOLOMINI. KAMARIPALVELIJA kynttilä
kädessä. Kohta sitten MAX PICCOLOMINI.
OCTAVIO.
Kun saapuu poikani, niin neuvokaa
tyköni -- Mit' on kello?
KAMARIPALVELIJA.
Koht' on aamu.
OCTAVIO.
Voi kynttilänne jäädä tänne -- Emme
käy enää vuoteeseen, te maata menkää!
(Kamaripalvelija poistuu. Octavio astelee miettiväisenä
huoneessa. Hänen alussa huomaamattaan astuu Max Piccolomini
esiin ja ääneti katselee häntä muutamia silmänräpäyksiä.)
MAX.
Oletko minuun vihastunut? Siihen
ikävään riitaan olen viaton.
Näin kyllä sinun allekirjoittaneen.
Mit' olit hyväksynyt, saattais olla
kyll' oikein minustakin -- mutta -- tiedät --
vain omaa valoani seuraan minä
niiss' asioissa.
OCTAVIO (astuu hänen luokseen ja syleilee häntä).
Seuraa vastakin,
mun poikani! On sua ohjannut
se varmemmin kuin isäs esimerkki.
MAX.
Selvemmin sano ajatukses!
OCTAVIO.
Kyllä.
Yön tämän tapahtumain peräst' älköön
väliimme jääkö mitään salaisuutta!
(Sittenkuin molemmat olivat istuutuneet.)
Max, sano, miltä tuntui vala, jonka
ne toivat allekirjoitettavaksi?
MAX.
Vaarattomaksi katson sen mä, vaikka
muodollisuuksista en pidä näistä.
OCTAVIO.
Siis mistään muusta syyst' et evännyt
sä tiukattua allekirjoitusta?
MAX.
Asia vakava -- ma hajamieli --
En seikall' luullut kiirett' olevan.
OCTAVIO.
Max, älä salaa! Etkö epäillytkään --
MAX.
Epäillyt! Mitä sitten? Enpä yhtään.
OCTAVIO.
Sun enkelisi, Piccolomini,
kuilusta sinut veti tietämättäs!
MAX.
En tiedä, mitä tarkoitat.
OCTAVIO.
Sen sanon:
konnuuteen nimes sun ol' annettava,
velvollisuudestasi, valastasi
yhdellä kynänvedoll' luopuminen.
MAX (nousee seisomaan).
Octavio![143]
OCTAVIO.
Jää istumaan! On sulla
minulta kuulemist', oot vuosikaudet
käsittämättömässä lumoss' ollut.
Kehittyy synkänmusta salaliitto
silmäisi edessä, ja hornan vallat
sun järkes kirkkaan päivän sumentavat --
En vaieta voi enää, minun täytyy
silmiltäs side ottaa.
MAX.
Ennenkuin
puhelet, punnitse! Jos arveluista
sä aiot puhella -- ja melkein pelkään
vain niistä aikovan sun -- puhees säästä!
En nyt voi niitä rauhallisna kuulla.
OCTAVIO.
Jos vakavia sulla onkin syitä
paeta tätä tietoa, niin mulla
pakottavampia on sitä antaa.
Huoletta sinut puhtaan sydämesi
ja oman järkes varaan uskoisinkin,
vaan juuri sydäntäsi turman verkko
nyt kiertää -- Seikka, jonka _sinä_ salaat,
(tarkkaan silmäillen Maxia)
minulta riistää _minun_ salaamani.
MAX (koettaa vastata, mutta ei saa sanaa suustaan ja luo
hämillään katseensa alas).
OCTAVIO (lyhyen vaitiolon jälkeen).
Saat nyt sen tietää. Sua petetään --
sinulla, meillä kaikill' leikitellään
inhasti. Herttua on armeijasta
eroovinansa; mutta juuri nyt
aletaan keisarilta armeijaa --
varastaa, vihollisten leiriin viedä!
MAX.
Sen pappeinsadun[144] tunnen, mutt' en luullut
mä sinun suustas sitä kuulevani.
OCTAVIO.
Se suu, jok' ilmaisi sen, takaa, että
ei pelkkää pappeinsatua se ole.
MAX.
Millaisna raivopäänä herttuaa
pidetään? Hänkö muka aattelisi
armeijan kolmikymmentuhantisen,
joukossa tuhat jalosukuistakin,
nuo taatut joukot rehti sotilaita
vietellä valasta ja kunniasta
ja konnantyöhön heidät yhdistää?
OCTAVIO.
Ei mitään kunnotonta, hävettävää
hän vaadikaan -- On hänen pyynnöllään
viattomampi nimi. Rauhan vain
hän valtakunnalle nyt tahtoo antaa;
ja keisari kun vihaa _sitä_ rauhaa,
hän tämän aikoo siihen _pakottaa_!
Kaikk' aikoo tyydyttää hän puolueet
ja vaivan palkkioksi itsellensä
pidättää Böömin, jonk' on vallannutkin.
MAX.
Octavio, hän onko ansainnut
näin halvat epäluulot juuri meiltä?
OCTAVIO.
Ei puhetta nyt meidän luuloistamme.
Asia puhuu selvin todistein.
Tunnethan, kuinka huonot ovat meidän
ja hovin välit, mutt' ei ole sulla
valheista, juonista niist' aavistusta,
joidenka kautta nostaa aiotaan
leirimme kapinaan. On irroitettu
jokainen side, joka upseerin
yhdistää keisariin ja sotamiehen
lähentäin liittää porvarelämään.
Velvollisuudetta ja laitta ollen
ne miekkansa on kääntämäisillään
suojeltavaansa valtiota vastaan.
Niin pitkälle on tultu, että nyt jo
vapisee keisar' omaa armeijaansa --
pääkaupungissaan, jopa linnassaankin
hän pelkää petturien tikaria;
niin, hennot lapsenlapsensa hän aikoo,
ei ruotsalaisten eikä luteristen,
vaan omain joukkoin tieltä pakoon viedä!
MAX.
Lopeta! Mua aivan järkytät.
Mä tiedän turhastakin vavistavan;
vaan tositurman tuottaa valheluulo.
OCTAVIO.
Ei valheluuloa se olekaan.
Riehahtaa sota kansalaisten kesken,
kamppailu luonnoton, jos emme sitä
vastusta tuoden pian pelastusta.
Lahjottu on jo monet everstit,
alempain uskollisuus horjuu, jopa
rykmentit, linnaväet horjuvat.
Uskottu ulkolaisille on linnat,
miehistöt Schlesian on saanut Schafgotsch,[145]
epäilty mies, ja viisi rykmenttiä
taas Terzky, ratsu- sekä jalkamiestä,
ja Illo, Kinsky,[146] Buttler, Isolani
parhaiten varustetut joukot saaneet.
MAX.
Niin mekin.
OCTAVIO.
He kun ovat meistä varmat
ja loistavilla lupauksillansa
viekoittavansa meidät luulevat.
Hän mulle antaa Saganin ja Glatzin,[147]
ja hyvin näen koukun,[148] jolla luullaan
sinutkin kiinni saatavan.
MAX.
Ei suinkaan!
Ei, minä sanon!
OCTAVIO.
Avaa silmäs sentään!
Mintähden luulet meidät Pilseniin
nyt komennetun? Neuvottelemaanko?
Hän milloin tarvinnut on neuvojamme?
Kutsuttiin meidät itseämme myömään
tai -- panteiksi, jos emme siihen suostu.
Sentähden pois on jäänyt kreivi Gallas --
ja isäsikin tääll' on ainoastaan
velvollisuuden korkeamman tähden.
MAX.
Ei salaakaan hän, että hänen vuokseen
olemme kutsutut -- se myöntäkää,
paikkansa pitämistä varten hän
tarvitsee meidän käsivarsiamme.
Hän meidän hyväksemme teki paljon,
hänt' auttakaamme mekin!
OCTAVIO.
Arvaas, mitä.
meilt' odotetaan hänen hyväksensä!
Sen Illo sulle ilmais juovuksissaan.
Muistapas, mitä olet kuullut, nähnyt!
Näyttäähän väärennetty sitoumus,
poisjäännyt, ratkaiseva väliehto,
meit' ettei velvoittaa he aio hyvään.
MAX.
Se tämänöisen kirjoituksen seikka
on minust' Illon huono temppu vain.
Tapana tämän tyrkyttäjäin suvun
on ajaa kaikki heti huippuun asti.
He näkee, että herttua ja hovi
on riidassa, ja muka hyödyks hälle
parantumattomiksi tulis saada
nuo välit. Herttua ei ensinkään
kaikesta tuosta tiedä, usko mua.
OCTAVIO.
Surettaa mua sulta riistää pois
tuo häneen kohdistuva luottamukses,
johonka mielestäs on hyvät syyt.
Vaan täss' ei sääli auta -- sinun täytyy
ruveta heti puuhaan, toimintaan. --
Vain sulle tunnustan siis -- että kaiken,
mit' ilmaisin nyt luottain, mikä näyttää
sinusta uskomattomalta -- mulle
ilmoitti itse -- ruhtinas.
MAX (ankarassa mielenkuohussa).
Ei koskaan!
OCTAVIO.
Hän itse sanoi -- mistä aikaa olin
varmuuteen päässyt toista tietä -- että
hän aikoo yhtyä nyt ruotsalaisiin
ja johtain tätä liittoarmeijaa
lannistaa keisarin --
MAX.
On kiivas hän,
kovasti' hänt' on hovi loukannut;
harminsa hetkell' ehkä voinut on
helposti itsensä hän unhottaakin.
OCTAVIO.
Hän aivan tyyni oli, kun hän mulle
tunnusti sen; ja kun hän otaksui
peloksi hämmästykseni, hän näytti
minulle ruotsalaisten, saksilaisten
kirjeitä, joissa hälle varma apu
luvattiin.
MAX.
Mahdotonta! _Mahdotonta_!
Tietysti inhosi sä oisit silloin
hänelle välttämättä osoittanut,
hän neuvos ottanut ois varteen, taikka --
elossa seisoisi et sivullani![149]
OCTAVIO.
Ilmaissut olen hälle epäilyni,
hartaasti, vakavasti varoittanut! --
mut inhoni oon salannut ja myös
sisimmät aatokseni.
MAX.
Sinä siis
niin petollinen oisit? Se ei ole
isäni laista! Uskonut en sua,
kun _hänestä_ sä pahaa kerroit; nytpä
en semminkään, kun parjaat _itseäsi_.
OCTAVIO.
En urkkinut mä hänen salaisuuttaan.
MAX.
Tuo luottamus, jot' osoitti hän sulle,
velvoitti suoruuteen.
OCTAVIO.
Ei ansainnut
hän enää suoruuttani.
MAX.
Vähemmin
sinulle sopi vielä kavaluus.
OCTAVIO.
Oi, poikani! Ei aina kestää voi
meill' elontiellä puhdas lapsenmieli,
jot' ääni sisimpämme meille neuvoo.
Petosta vastaan turvaa etsiessään
rehellinenkään ain' ei suoraan kulje --
Se pahan työn on kirousta, että
sen aina täytyy pahaa synnyttää.
En viisastele, teen vain tehtäväni,
mun käytökseni määrää keisar' itse.
Sydäntään aina noudattaa ois kyllä
parempi, mutta täytyis silloin moni
tarkoitusperä hyvä unhottaa.
PICCOLOMINIT.
Nyt keisaria hyvin palvelkaamme
sydämen ääntä lainkaan kuulematta.
MAX.
En tänään sinua voi ymmärtää:
paljasti, sanot, sulle ruhtinas
povensa pahat aikeet, mutta _sinä_
tarkoittain hyvää tahdot häntä pettää!
Lopeta -- ystävää et minult' ota --
Äl' isää salli minun kadottaa!
OCTAVIO (tukahuttaa närkästyksensä).
Oi, poikani, et kaikkea sä tiedä.
Viel' ilmaistavaa mull' on.
(Lyhyen vaitiolon jälkeen.)
Päättyneet
Friedlandin herttualt' on varustelut.
Hän uskoo tähtiinsä. Hän luulee meidät
yllättävänsä -- luulee varmoin käsin
jo kultakruunuun tarttuvansa, mutta
hän pettyy -- Mekin oomme toimineet.
Hän tarttuukin vain salaperäiseen
ja pahaan kohtaloonsa.
MAX.
Liian joutuin
äl', isä, toimi! Kaiken hyvän kautta
se vanno! Oi, ei mitään maltitonta!
OCTAVIO.
Hän hiljaa hiipinyt on pahaa tietään,
ja yhtä viekkaasti on hiiviskellyt
jäljestä kosto. Se jo näkymättä
takana uhkaa. Askel -- ja se iskee. --
Sä luonani oot nähnyt Questenbergin;
vain hänen julkitehtävänsä tunnet --
myös salatehtävä on hällä, se on
vain mua varten.
MAX.
Saanko tietää?
OCTAVIO.
Max!
Ilmaisemalla sen, mä käsiis annan
tään valtakunnan onnen, isäs hengen.
On kallis tunteillesi Wallenstein,
nuoruuden keväästäsi asti liitti
sun häneen rakkaus ja kunnioitus --
on sulla toive -- Suo mun ennättää
hidasta luottamustas aikaisemmin --
On toivos, että liittyä saat häneen
lähemmin.
MAX.
Isä --
OCTAVIO.
Luotan sydämeesi,
mut olenko myös varma maltistasi?
Saatatko rauhallisin kasvonilmein
lähetä tätä miestä, jos sun haltuus
nyt uskon koko hänen kohtalonsa?
MAX.
Sittenkö, kun saan kuulla hänen syynsä?
OCTAVIO (ottaa lippaasta paperin ja ojentaa sen hänelle).
MAX.
Oi, mitä! Avoin kirje keisarilta!
OCTAVIO.
Luehan!
MAX (luotuaan paperiin silmäyksen).
Ruhtinasko henkipatto!
OCTAVIO.
Niin on.
MAX.
Oi, liian pitkälle se menee!
Oi onnetonta erehdystä!
OCTAVIO.
Lue
edelleen! Malta mieles!
MAX (edelleen luettuaan katsahtaa hämmästyneenä isäänsä).
Kuinka? Sinä?
OCTAVIO.
Vain hetkeksi -- ja kunnes ilmaantua
kuningas Unkarin voi armeijaamme,
on _mulle_ uskottu sen päällikkyys --
MAX.
Ja luuletko sen hältä riistäväsi?
Äl' aattelekaan -- Isä, isä, isä!
On sulle tullut turmiokas toimi.
Tätäkö kirjett' aiot noudattaa?
Ja mahtimieheltä, jot' ympäröipi
armeija suuri, aiot aseet riistää?
Hukassa olet sinä, niin, me kaikki!
OCTAVIO.
Mit' alttiiks tässä annan, tiedän kyllä.
On turvanani Kaikkivaltias;
Hän hurskaan keisarhuoneen kilvellään
on suojaava, Hän särkee öiset työt.
Viel' uskollisia on keisarilla,
on täällä leirissäkin oivaa miestä
kylliksi monta, jotka reippain mielin
asian hyvän vuoksi taistelevat.
On näitä varoitettu, pidetään
silmällä muita. Askel vain -- niin heti --
MAX.
Ja epäluulost' oitis toimisit?
OCTAVIO.
Tyrannein lailla tee ei keisarimme!
Ei tahtoa hän rankaise, vaan teon.
Ratkaista ruhtinas voi kohtalonsa
viel' itse -- Rikoksensa keskeyttäköön,
niin hänet hiljaa toimest' erotetaan,
hän väistyy keisarinsa pojan tieltä.
Karkoitus kunniakas linnoihinsa
olisi hyvätyö, ei rangaistus.
Kuitenkin ensimäinen julkiaskel --
MAX.
Mik' olisi se askel? Hän ei koskaan
askelta pahaa astu. -- Mutta sinä
saattaisit askeleensa (niinhän teit jo)
viattomimman väärin selittää.
OCTAVIO.
Tarkoitusperät kuinka rangaistavat
ovatkin ruhtinaalla olleet, vielä
on voitu hänen julkitoimiansa
lievästi tähän saakka selittää.
En ennen käytä tätä paperia,
kuin tehty teko kieltämättä näyttää
maanpetoksen ja hänet tuomitsee.
MAX.
Ken tulee tuomariksi?
OCTAVIO.
-- Sinä itse.
MAX.
Oi, silloin on tää paper' aivan turha!
Lupasit olla ennen toimimatta,
kuin minut -- minut saisit uskomaan.
OCTAVIO.
Todella? Voitko -- kaiken jälkeen, minkä
nyt kuulit, luulla häntä syyttömäksi?
MAX (vilkkaasti).
Voi sinun arvostelus erehtyä,
ei minun sydämeni.
(Hillitymmin jatkaen.)
Niinkuin muita
ei tätä henkeä voi käsittää.
Kas, hänpä kohtalonsa tähtiin liittää,
ja tähtein lailla häll' on ihmerata,
salainen, ikuisesti tutkimaton.
Vääryyttä hälle tehdään. Kaikki vielä
on selviävä. Loistavasti jättää
tuo puhdas taakseen mustat epäluulot.
OCTAVIO.
Odotan sitä.