Ei toki!
On tuskin silmänräpäystä mennyt.
KREIVITÄR.
Prinsessa, pian kuluu teiltä aika.
MAX.
Ei lainkaan, täti.
KREIVITÄR.
Pois! Ne kaipaa teitä.
Isänne kahdesti on tiedustellut.
THEKLA.
Oi, hänen isänsä!
KREIVITÄR.
Kai ymmärrätte.
THEKLA.
Vaan mitä tekemist' on hällä siellä?
Ei siihen piiriin kuulu; tosin siell' on
arvokkaat, ansiokkaat miehet, mutta
hän liian nuori on, ei seuraan sovi.
KREIVITÄR.
Mieluummin itse hänet pitäisitte?
THEKLA (vilkkaasti).
Niin juuri. Sitä mieltä olen. Saakoon
hän tänne jäädä, saakoot herrat sanan --
KREIVITÄR.
Järkenne miss' on, siskontytär? -- Kreivi,
te tunnette ne ehdot.
MAX.
Mun täytyy mennä, neiti. Voikaa hyvin!
(Kun Thekla käännähtää poispäin.)
Ah, mitä sanotte?
THEKLA (häneen katsomalla).
En mitään. Menkää!
MAX.
Saatanko mennä, jos te vihastuitte --
(Lähestyy Theklaa, heidän katseensa yhtyvät. Thekla seisoo
hetkisen ääneti, sitten hän heittäytyy Maxin rintaa vasten,
Max syleilee häntä lujasti.)
KREIVITÄR.
Pois! Saattaa joku tulla. Kuulen melun.
Vieraita ääniä siell' lähestyy.
(Max riistäytyy Theklan sylistä ja poistuu, kreivitär seuraa
häntä. Thekla ensin seuraa Maxia katseillaan, astuu levotonna
huoneen poikki ja jääpi sitten ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan.
Pöydällä on kitarri, hän ottaa sen ja hetkisen soitettuaan
surumielisiä alkusäveliä hän alkaa, kitarrilla säestäen laulaa.)