EDELLISET. QUESTENBERG, molemmat PICCOLOMINIT. BUTTLER, ISOLANI,
MARADAS ynnä vielä kolme muuta kenraalia astuvat huoneeseen.
Wallensteinin viittauksesta istuutuu Questenberg vastapäätä juuri
hänen kohdalleen, toiset sitten arvojärjestyksen mukaan. On
tuokion kestävä hiljaisuus.
WALLENSTEIN.
Te mitä varten tulitte, sen olen
jo kuullut, Questenberg, ja punninnutkin,
päätöksen tehnyt, jot' ei mikään muuta.
Kuitenkin sopii päällikköjen kuulla
teilt' itseltänne tahto keisarin --
Suvaitkaa suorittaa siis tehtävänne
edessä näiden jaloin henkilöiden.
QUESTENBERG.
Oon valmis, mutta pyydän huomauttaa:
mun suuni kautt' ei oma rohkeus,
vaan keisarimme valta, arvo puhuu.
WALLENSTEIN.
Johdanto jääköön pois!
QUESTENBERG.
Kun keisarimme
lahjoitti armeijalleen rohkealle
päämiehen kuuluisan ja kokeneen,
Friedlandin herttuan, niin luotti hän
iloiten sotaonnen kääntymiseen
pikaiseen, suopeaan. Ja suosikin
alussa onni hänen toiveitaan:
ajettiin Bööminmaasta saksilaiset,
ehkäistiin ruotsalaisten voittokulku --
huoahtaa taaskin saatiin näissä maissa,
Friedlandin herttua kun hajalliset
vihollisjoukot luota Saksan virtain
luoksensa veti sekä _samaan_ paikkaan
manasi Reinin-kreivin,[99] Bernhardin,
Banérin sekä Oxenstjernan, jopa
tuon kuninkaankin voittamattoman,
lopulta sodan suuren verileikin
Nürnbergin edustalla ratkaistakseen.
WALLENSTEIN.
Asiaan, tehkää hyvin!
QUESTENBERG.
Uusi henki
ilmaisi heti uuden päällikön.
Sokea raivo siin' ei painiskellut
sokean raivon kanssa, vaan nyt nähtiin
selvässä kamppailussa vastakkain
lujuuden olevan ja rohkeuden,[100]
uljuutta viisaan taidon uuvuttavan.[101]
Turhaanpa häntä taistoon houkutellaan,
syvemmä leiriinsä hän kaivautuu,
kuin siihen tekis ikiasunnon.
Kuningas vihdoin toivotonna tahtoo
rynnistää, teuraiks syösten joukkojansa,
häneltä joita verkkaan nälkä, tauti
ruumiitten täyttämässä leiriss' surmaa.
Murroksen kautta, jonka takaa väijyy
leiristä kuolo putkin tuhansin,
tuo torjumaton aikoo rynnäköllä
avata tiensä. Syntyi yhteenotto,
ja ken sen näki, hän ei itseään
onnelliseksi tunne! Vihdoin sitten
rivinsä pirstotut vie kuningas
takaisin sieltä maata voittamatta
jalankaan vertaa kauhein ihmisuhrein.
WALLENSTEIN.
Pois jääkööt uutistiedot siitä, mitä
kokea itse saimme kauhistuen!
QUESTENBERG.
On syyttäminen mulla tehtävänä,
vaan sydämeni viipyy kiitoksessa.
Nürnbergin luona Ruotsin kuningas
menetti maineen -- Lützenissä hengen.
Friedlandin herttuapa, ihme kumma,
sen suuren päivän jälkeen[102] lyödyn tavoin
pakeni Böömiin, poistui näyttämöltä,
ja nuori urho Weimarin jo syöksyi
estettä kohtaamatta Frankkiin, sieltä
Tonavan luokse tiensä vinhaan raivas
ja oitis seisoi Regensburgin luona
kauhuksi kaikkein kelpo katolisten.
Jo ansiokas herra Baijerin
apua pikaist' anoi hädässään --
Friedlandin herttuan luo keisarikin
jouduttaa lähettiä seitsemän
anomaan, vaikk' ois voinut antaa käskyn.
Vaan turhaan! Hetkelläpä tällä kuulee
vihaansa vanhaa herttua ja kaunaa;
yhteisen hyvän hylkää voidakseen
vanhalle vihamiehellensä kostaa!
Ja Regensburg se sortuu!
WALLENSTEIN.
Mist' ajasta nyt puhe onkaan, Max?
On mennyt muistini.
MAX.
Hän tarkoittaa:
kun oltiin Schlesiassa.
WALLENSTEIN.
Niinkö! Niinkö!
Mit' oli meillä tekemistä siellä?
MAX.
Karkoittaa ruotsalaiset, saksilaiset.
WALLENSTEIN.
Niin, oikein. Tämän kertomuksen vuoksi
unohdan koko sodan -- (Questenbergille) Jatkakaa!
QUESTENBERG.
Luon' Oderin ois saada voitu, minkä
Tonavan luona meiltä ryöstivät.
Toivottiin, että nähdään ihmeseikat
nyt tällä sotatointen näyttämöllä,
kun itse Friedland, Kustaan kilpailija,
ryntäisi sinne, löytäis vastassansa --
Arnheimin, Thurnin laiset henkilöt.
Ja yhteen todellakin tultiin, mutta
vain ystävien lailla vierailemaan.
Huokaili Saksa sodan taakan alla,
vaan Wallensteinin leiriss' oli rauha.
WALLENSTEIN.
Moneenkin veritaistoon käydään suotta,
nuor' että päällikkö[103] sais jonkun voiton.
Etuna kokeneen on sotaherran,
hän että taistella ei tarvitsekaan
näyttääkseen maailmalle voitokkuuttaan.
Vähänpä auttanut ois mua käyttää
Arnheimin suhteen onneani; paljon
ois Saksa hyötynyt mun maltistani,
jos mun ois onnistunut hajoittaa
tuhoisa Saksin ynnä Ruotsin liitto.
QUESTENBERG.
Mutt' eipä onnistunut, ja niin alkoi
uudelleen verileikki. Vanhan maineen
todeksi ruhtinas sai näyttää vihdoin.
Kentillä Steinaun laski ruotsalaiset
aseensa ilman miekan iskuttanne --
siell' antoi taivaallinen oikeus
mukana toisten vanhan villitsijän,
tään sodan tulisoihdun kirotun,
Matthias Thurnin kostajansa käsiin. --
Ylevämielisiinpä käsiin joutui:
ei rangaistusta, ei, vaan lahjoin runsain
päästitte keisarinne vihollisen.
WALLENSTEIN (nauraa).
Sen tiedän -- Oli Wieniss' ikkunat,
parvekkeet tilattu jo valmiiks, että
rattailla pyövelin ois hänet nähty.
Häviön häpeänkin wieniläiset
ois anteeks suoneet, mutt' ei sitä, että
tään ilonäytelmän näin heiltä riistin.
QUESTENBERG.
Sai vapaaks Schlesia ja herttuata
kaikk' kutsui ahdistettuun Baijeriin.
Hän alkaa marssiakin -- mukavasti
pisintä tietä sinne Böömin kautta;
vaan vihollista näkemättä kääntyy,
käy talvileiriin, maita keisarin
ahdistaa keisarinsa armeijalla.
WALLENSTEIN.
Armeijan tila kurja, kaikki tarpeet
ja mukavuudet puuttui -- tuli talvi.
Mit' ajattelee keisar' armeijastaan?
Vai emmekö me ole ihmisiä,
alttiita niinkuin muutkin kuolevaiset
tuhoille kylmyyden ja kosteuden
ja kaikenlaisen puutteen? Kirottua
soturin kohtaloa! Kun hän saapuu,
niin pakoon häntä mennään -- kun hän poistuu,
niin sadatellaan häntä! Hänen kaikki
on otettava; anneta ei mitään,
ja koska häll' on pakko kaikilt' ottaa,
niin kauhuna hän onkin kaikkien.
Kenraalit täss' on. Kreivi Deodat!
Caraffa! Buttler! Hälle sanokaa,
kauanko palkatta on joukot olleet!
BUTTLER.
Jo vuoden.
WALLENSTEIN.
Mutta palkkasoturille
palkkansa kuuluu, siitä nimensäkin!
QUESTENBERG.
Kahdeksan vuotta sitten aivan toisin
Friedlandin ruhtinas on sanonut.
WALLENSTEIN.
Minussa syy on, tiedän, keisarin
totutin minä siihen. Siit' on vuotta
yhdeksän, kun mä Tanskan sotaan joukon
toin neli-, viisikymmentuhantisen,
jost' yhtään tarvinnut ei hänen maksaa
ropoa -- Kulki sodan raivotar
lävitse Saksin piirikuntain, saaden
Beltinkin saaret hänen nimeänsä
pelkäämään. Se ol' aikaa! Keisarkunta
nimeä tuntenut ei maineikkaampaa
kuin minun. Nimi Albrecht Wallensteinin
timantti kolmas oli keisarkruunun.[104]
Vaan ruhtinastenpäivilläpä murtui
kaikk' auki Regensburgissa! Niin näkyi,
ken kulunkini oli maksanut.
Ja minkä kiitoksen sain siitä, että
mä hallitsijan nöyrä palvelija
taakaksi otin kansain kirouksen --
ja sodan, joka tuotti mahtavuutta
vain _hälle_, ruhtinailla maksatin?
Uhrattiin minut heidän syytöksilleen --
ja erotettiin.
QUESTENBERG.
Armonnehan kyllä
tietääkin, kuinka vähän vapautta
hänellä noilla turman päivill' oli.
WALLENSTEIN.
Minulla, horna vieköön, _oli_ keino[105]
sen hankkimiseen! -- Ei! Kun oli mulle
pahaksi keisarvallan palveluni
varoilla valtakunnan, toisenlaiset
oon saanut valtakunnast' ajatukset.
Sain keisarilta kyllä tämän sauvan,
vaan merkkiä tät' ylipäällikkyyden
hyväksi _yhteiseksi_ nyt mä käytän,
en laajentaakseni vain _yhden_ valtaa! --
Mut asiaan. Siis mitä tahdotaan!
QUESTENBERG.
Ensiksi tahtoo keisar' armeijan
Böömistä viipymättä lähtemään.
WALLENSTEIN.
Tähänkö vuodenaikaan?[106] Minne meidän
ois käännyttävä?
QUESTENBERG.
Kohti vihollista.
Kas, keisarimme tahtoo Regensburgin
valtaansa ennen pääsiäistä, ettei
pääkirkoss' siellä enää saarnattaisi
luterinoppia ja ettei juhlaa
tahraisi väärän uskon kauhistus.
WALLENSTEIN.
Se voiko tapahtua, kenraalit!
ILLO.
On mahdotonta.
BUTTLER.
Ei voi tapahtua.
QUESTENBERG.
Eversti Suys[107] on saanut keisarilta
jo käskyn eelleen rientää Baijeriin.
WALLENSTEIN.
Ja mitä teki Suys?
QUESTENBERG.
Vain tehtävänsä.
Hän lähti.
WALLENSTEIN.
Lähti! Vaikka päällikkönään
selvästi kielsin häntä paikaltansa
liikahtamasta! Tällä kannallako
päällikkövaltani on? _Tämä_ siis
on kuuliaisuutta, jot' ilman ei
voi aatellakaan mitään sotatointa?
Te, kenraalit, nyt olkaa tuomareina!
Mit' upseer' ansaitsee, jok', unhottain
valansa, rikkoo saadut määräykset?
ILLO.
Haa, kuolon!
WALLENSTEIN (kuuluvammin, kun toiset epäröiden ovat vaiti).
Kreivi Piccolomini,
mit' ansainnut on hän?
MAX (pitkän vaitiolon jälkeen).
Lain mukaan -- kuolon!
ISOLANI.
Niin, kuolon!
BUTTLER.
Kuolon sodansääntöin mukaan!
(Questenberg nousee seisomaan. Wallenstein
tekee samoin, kaikki nousevat.)
WALLENSTEIN.
Tuomitsee laki hänet niin, en minä!
Ja jos suon armon, teen sen siksi, että
mun tulee keisaria kunnioittaa.
QUESTENBERG.
Jos niin on laita,[108] täällä suotta viivyn.
WALLENSTEIN.
Ehdoilla vain ma otin komennon;
ol' ensimäinen ehto, ettei kellään,
ei keisarilla edes, saisi olla
mun haitakseni mitään sananvaltaa
armeijaan nähden. Koska tuloksesta
on kunniallani ja hengelläni
_mun_ vastattava, täytyy mulla olla
armeijan johtoon täysi valta. Miksi
tuo Kustaa oli voittamaton? -- Koska
hän _kuningas ol' armeijassaan!_ Mutta
ken kuningas on, hänt' ei koskaan muut
kuin hänen vertaisensa saata voittaa --
Mut asiaan. On paras tulemassa.
QUESTENBERG.
On määrä kardinaali-infantin[109]
keväällä Milanosta lähtein johtaa
espanjalainen joukko Saksan kautta
Alankomaihin. Jott' ois tiensä varma,
niin tahtoo keisar', että häntä seuraa
kahdeksan ratsurykmenttiä teiltä.
WALLENSTEIN.
Mä huomaan, huomaan -- Kahdeksan -- No hyvä!
Hyvinpä laskit, isä Lamormain!
Kirotun viekas jollei ois se tuuma,
niin tyhmän tyhmäks sitä nimittäisi.
Kahdeksantuhattako hevosta!
Nään mitä seuraa.
QUESTENBERG.
Siin' ei takatuumaa.
Näin neuvoo viisaus ja käskee hätä.
WALLENSTEIN.
Mitenkä, herra lähettiläs? Enkö
huomaisi muka, ett' on kyllästytty
näkemään vahva miekka kädessäni?
Ja että verukkeita vedetään,
espanjalainen tekosyyks on tarpeen,
väkeni jotta saatais vähentymään
ja valtakuntaan uusi sotavoima,
minua jok' ei seurais. Liian vahva
kuitenkin olen syrjään lyödäksenne.
Sopimus vaatii, että mua pitää
totella joukkoin keisarillisten
kaikissa saksankielisissä maissa.
Espanjalaisista ja infanteista,
vieraina jotka kulkee Saksan kautta,
sopimus kerro ei -- Nyt salavihkaa
se kierretään, nyt minut heikonnetaan,
tarpeettomaksi tehdään, kunnes voidaan
pikainen lopputili mulle antaa. --
Miks kiertoteitä, herra ministeri!
Sanokaa suoraan! Keisaria vaivaa
tuo välillämme tehty sopimus.
Hän tahtoisi mun pois. Teen mieliksensä,
sen päätin, herra, ennen tuloanne.
(Kenraalien keskuudessa syntyy liikettä, joka yhä lisääntyy.)
Everstejäni säälin, kun en näe,
kuink' ennakoltamaksamansa rahat
he saavat, kuinka palkan ansaitun.
Uus hallitus myös uudet ihmiset
kohottaa esille, ja piankin
vanhentuu varhaisemmat ansiot.
Mont' ulkomaalaista on armeijassa,
ja mies jos muutoin oli reipas, oiva,
kysellyt juur' en hänen sukupuutaan,
en hänen katkismustaan myöskään liioin.
Vastedes sekin muuttuu toisinpäin!
No -- tuo ei minuun koske.
(Istuutuu.)
MAX.
Varjelkoon
Jumala, että niin ei käydä voisi?
Peloittavasti kuohahtaen nousee
kaikk' armeija -- Oi, väärin käyttävät
ne keisarinsa luottamusta, niin
ei käydä voi.
ISOLANI.
Ei, sortuis silloin kaikki.
WALLENSTEIN.
Niin käypi, uskollinen Isolani.
Varoen minkä rakensimme, sortuu.
Kai silti sentään sotapäällikön
ne jonkun löytää, syntyy keisarille
myös sotajoukko rummun kuultuaan.
MAX (toimeliaana, kiihkeänä toisen luota toisen luo
astellen ja heitä rauhoitellen).
Päällikkö, kuule! Kuulkaa, everstit!
Rukoilen, ruhtinas, oi, älä tee
päätöstäs ennen neuvonpitoamme
ja ehdottelujamme -- Ystäväni,
menkäämme! Korjata voi ehkä kaiken.
TERZKY.
Menkäämme esisaliin, siell' on toiset!
(Menevät.)
BUTTLER (Questenbergille).
Jos hyvän neuvon kuulla haluatte,
niin lähihetkinä nyt älkää tulko
esille julkisesti, sillä, kuulkaa,
tuskinpa teitä kulta-avaimenne[110]
suojella voisi pahoinpitelyltä.
(Äänekästä liikettä ulkona.)
WALLENSTEIN.
On neuvo hyvä -- Ettei vieraallemme
tapahdu pahaa, sen saat vastuullesi,
Octavio Ja nyt, von Questenberg,
hyvästi! (Kun tämä aikoo puhua.) Ikävästä asiasta
ei sanaa. Tehtävänne teitte. Tiedän:
on toista asia ja toista mies.
(Samalla kun Questenberg aikoo Octavion seurassa poistua,
tunkeutuvat Götz, Tiefenbach ja Colalto huoneeseen mukanaan
useita päälliköitä.)
GÖTZ.
Miss' on hän, joka meiltä kenraalimme --
TIEFENBACH (samalla).
Kokea mitä saamme? Aiot meidät --
COLALTO (samalla).
Me tahdomme sun kanssas elää, kuolla.
WALLENSTEIN (arvokkaasti, samalla viitaten Illoon).
Tää sotamarski tietää, mitä tahdon.
(Poistuu.)