joka lausuttiin Weimarin teatterin jälleenavaustilaisuudessa
lokakuussa 1798.
Taas pilaatekevä ja vakaa leikki,[2]
korvanne, silmänne jost' usein nautti
ja jota herkin aistein seurasitte,
uudestaan kokoo meidät tähän saliin --
Ja katso, huone tää on nuortunut,
kauniiksi temppeliksi loi sen taide,
ylevä henki, sopusuhtainen
jalosta pylväistöstä meille haastaa
ja nostaa mielen juhlatunnelmiin.
On tämä sentään vanha näyttämömme,
useiden nuorekkaiden voimain kehto
ja varttuvien kykyin kilparata.
Viel' olemme ne vanhat, jotka innoin
lämpöisin edessänne kehittyivät.
Paikalla täll' on seissut mestar' jalo,[3]
luovalla hengellänsä nostain teidät
taiteensa valoisihin korkeuksiin.
Oi, tämän huoneen uusi arvokkaisuus
keskeemme tuokoon kaikkein arvokkaimmat,
ja kauan tuntemamme toive[4] käyköön
myös täällä loistokkaaseen täytäntöön.
Herättää aina suuri esikuva
halua päästä yhtä korkealle,
arvostelulle korkeemmat luo säännöt.
Piirinne saakoon kyvyt täydelliset
uudella tällä nähdä näyttämöllä.
Mieluummin missä koittais voimiansa,
mainetta vanhaa tahtois nuorentaa
kuin edessä tään piirin valitun,
jok' altista on taiteen joka lumoon
ja hengen ilmestyksen haihtuvimman
herkällä tunteellansa tavoittaa?
Sielumme pianhan ja jäljetönnä
sivuuttaa näyttelijän ihmetaide,
vuostuhannet kun elää teos, jonka
luo kuvanveistäjä tai runoniekka.
Kuollessaan näyttelijä hautaan viepi
taiteensa lumon, ja kuin kaiku häipyy
kiireinen silmänräpäyksen luomus,
ei mikään pysyväinen teos kanna
mainetta näyttelijän. Vaikeata
on taide _tää_, sen palkka katoovainen,
ei jälkimaailmalta seppelettä
saa otsallensa näyttelijä; siksi
ajaltaan hänen sit' on toivottava
ja tulee hänen täyttää kokonaan
se silmänräpäys, mi hänen on,
valloittaa valtavasti omakseen
nykyisyys, muistomerkki pystyttää
elävä tuntehissa arvokkainten,
parhaitten. -- Niin hän valtaa ennakolta
nimensä ikuisuuden, sillä ken
aikansa parhaimmat on tyydyttänyt,
ajoille kaikille on elänyt.
Uus ajanvaihe, jonka tänään alkaa
Thalian taide[5] tällä näyttämöllä,
rohkaisee runoniekankin, hän jättää
nyt vanhan väylän teidät viedäksensä
piiristä elon porvarillisen[6]
ahtaasta korkeemmalle näyttämölle,[7]
sen ajankohdan jalon[8] arvoiselle,
miss' uurastaen eespäin ponnistamme,
Vain suuri aihe näet liikuttaa
syvintä ihmisyyttä; surkastuu
ahtaassa piiriss' sielu, ihminen
päämääriensä suurten kanssa kasvaa.
Kun nyt on vuosisadan vakaa loppu,[9]
todellisuuskin runoksi kun muuttuu
ja silmiemme eessä kamppailevat
päämääräin suurten vuoksi valtaluonteet[10]
ja ihmisyyden suurten asiain,
vapauden, vallan tähden otellaan --
myös taiteen varjoleikin sopii, täytyy
ylemmä nousta, ettei sen ois tarvis
hävetä eessä elon näyttämön.
Hajoovan näinä päivinä me näämme
sen vanhan lujan muodon, joka kerran
puol'toistasataa vuotta sitten antoi
Euroopan valtioille rauhan suodun,
tuskaisen kolmikymmenvuotis-sodan
hedelmän kalliin. Vielä nähdäksenne
suvaitkaa runoilijan haaveen siirtää
tuo aika synkeä ja iloisemmin
katselkaa nykyaikaa sekä myös
kaukaista, toiveikasta vastaisuutta.
Keskelle tuota sotaa teidät nyt
vie runoilija. Tuhon, ryöstön vuotta
kuustoista mennyt on,[11] ja tummin pyörtein
maailma kuohuu vielä, etäältäkään
ei rauhantoivetta viel' yhtään loista.
Aseiden melskepaikk' on valtakunta,
kaupungit hävitetyt, Magdeburg
on raunioina, taideaherrus
lamassa on ja kaikki elinkeinot,
ei porvar' enää minkään arvoinen,
kaikk' kaikess' sotur' on, ja röyhkeys
tapoja pilkkaa ilman rangaistusta,
ja pitkän sodan raaistamat laumat
tuhottuun maahan asettuvat leiriin.
Tämmöistä synkkää ajantaustaa vasten
kuvastuu hanke uhman pelottoman
ja luonne hurjapää.[12] On teille tuttu
tuo luoja sotajoukkoin uljasten,[13]
leirinsä jumaloima maiden vaiva,
tuo keisarinsa tuki sekä kauhu,
tuo seikkaileva onnen kantamoinen,
mi nostamana aikain suosion
nous pian kukkulalle kunnian
ja tyytymättä yhä eelleen rientäin
rajusti kunniata etsein kaatui.
On puolueiden suosion ja vihan
väärentämänä tämä luonnekuva
sivuilla aikakirjain horjunut;
nyt ihmisellisesti lähemmäksi
tuo hänet teidän nähdäksenne sekä
lähemmä myöskin sydäntänne taide.
Näät kaiken mik' on liikaa, taide vie,
rajoittain kaiken sekä sitoen,
takaisin luontoon. Taide näkee vain
elämän ahdistaman ihmislapsen
ja turmantähtein syyksi vierittää
suurimman osan hänen syyllisyyttään.
Ei _itse hän_ nyt tällä näyttämöllä
näyttäydy tänään.[14] Joukot rohkeat
nuo, joita hänen henkens' elähyttää
ja käskynsä joit' ohjaa valtavasti,
ne kuvastavat hänen varjoaan,
kunnekka hänet arka runotar
uskaltaa teille näyttää elävänä;
tuo hänen valtansa se harhaan johtaa
näät hänen sydäntään, ja rikoksensa
vain hänen leiristään saa selityksen.[15]
Runoilijalle siksi anteeks suokaa,
_kerrallaan_ ettei teitä nopeasti
toiminnan määrään vie, vaan rohkenee
vierittää nähdäksenne suuren aiheen
vain kuvasarjoin.[16] Tämänpäiväinen
näytäntö korvanne ja sydämenne
uusille soinnuillensa[17] voittakoon;
takaisin vieköön teidät tuohon aikaan,
oudolle tuolle sotanäyttämölle,
teoillaan jonka pian sankarimme
on täyttävä.
Jos tänään runotar,
tuo tanssin, laulun jumalatar vapaa,
taas vanhaa saksalaista oikeuttaan,
runoilla loppusoinnuin,[18] pyytää, älkää
nuhdelko häntä; mutta kiitos suokaa,
todellisuuden että synkän kuvan
iloiseen siirtää taiteen valtakuntaan
ja vilpitönnä itse hävittää
luomansa kuvitelman eikä peitä
todellisuutta harhakuvallansa;
on elo vakaa, taide iloinen.