_Edelliset ja tulleet._
_Burmeister._
Hyvää huomenta kauniit kukkaiskauppiaat! _(nyppii kädellänsä Amaliaa
leukaan)._ -- Kuningas itse, koko valtakunta ja myös minä -- me kaikki
olemme teille suuressa kiitollisuuden velassa! Ei nyt näille
nuorukaisille enää ole tarvis minun kehoitus-sanojani. Teidän
kehoituksenne tekee kaikki, kaikki muut kehoitukset tarpeettomiksi ja
mitättömiksi! Minä olen yhtä kiitollinen kuin iloinen siitä, että
muistitte näitä nuoria ystäviäni. Jaa -- enkö olisi iloinen! --
_(katsoen vallin päällä seisoviin)._ -- Onko yhdellä ainoallakaan
sotapäälliköllä milloinkaan ollut sellaista taapikuntaa, kuin minulla?
Evesti Burmeister onkin sen taapikuntansa kanssa sangen tyytyväinen ja
sentähden tahtoo hän nyt julistaa tämän tyytyväisyytensä teille,
rehelliset Wiipurilaiset, sillä teidän keskellänne on tuo nuoriso
noussut, kasvannut ja teidän keskuudestanne lähtenyt minun ja isänmaan
palvelukseen! Jos joku, jok'ei kuullut heidän miehuullista valaansa,
halveksii näitten sotilaitteni nuoruutta, hän katsokoon vaan heidän
silmiinsä! Eivätkö heidän rohkeudesta ja innosta kohoavat rintansa
tarpeeksi asti osoita, että minulla vaaran hetkenä on oleva heistä suuri
apu? _(naisille)._ -- Ja nyt nuoret, jalot neitsyet! Sanokaa
jäähyväisenne näille nuorukaisille, joita ajan ankarat temmellykset
riistävät pois teidän seurastanne, vieden heitä ilon ja riemun
hupaisesta leikistä kunnian ja kuolon hirmuleikkiin. -- Aika kiiruhtaa!
Tuolla -- ei aivan kaukana tästä -- raivoo vihollinen! Tuleen sytytetyt
majat ja mökit, suitsevat rauniot, äitien valitushuudot ja lasten itku
ääneen pyytävät pikaista apua!
_(Amalia ja toiset naiset astuvat esiin ja jakelevat kukkaisvihkojansa
lukiolaisvänrikeille, jotka istuttavat niitä hattuihinsa)._
_Burmeister (hymyillen)._
Antakaa minullekin yksi kukka -- yksi ainoa! -- Toden todella -- vanha,
harmaapää soturi kadehtii tänä hetkenä noita nuoria vänrikeitä ja soisi
vielä olevansa yhtä nuori kuin hekin! -- _(Naurahtaen)_ On tämän
elämämme juoksu kuitenkin kummallinen! Selvästi vielä muistan sen ajan,
koska minun ei tarvinnut _pyytää_ kukkaista sotaan lähteissäni!
_Amalia (Häveliäästi tarjoten Burmeisterille yhtä kukkaisvihkoa)._
-- Saanko luvan -- herra evesti!
_Burmeister._
Saat toki -- ja kernaasti saatkin! Mutta saanko minä luvan -- vielä
kerran olla nuori! _(vastaan-ottaissansa kukkaisvihkoa suutelee hän
Amalian kättä)._ -- Mutta juohtui mieleeni jotakin! -- _(Naisille)._ --
Te olette nyt kunnioittaneet meitä kukkaisilla. Voisitteko vielä lisätä
hyväntahtoisuuttanne meitä kohti ja suostua yhteen esitykseen, jonka
ai'on tehdä teille. Se koskee erittäin näitä nuorukaisia. Jos me
voitolla palajamme sodasta, tahdotteko silloin seppelöitä heitä? Ken
heistä _ei_ palaja, lupaatteko seppelöitä hänen hautansa? Näin voivat he
saada korvauksen niistä seppeleistä, jotka odottivat heitä opin tiellä
opin juhlasalissa. Annatteko suostumuksenne tähän esitykseeni? --
_Kaikki Naiset._
Annamme!
_Amalia._
Ja toivomme, että he kaikki palajavat hengissä!
_Burmeister._
Sitä sopii toivoa, vaan sitä ei tiedä. Kuinka onkin; -- muiston
seppelöitsemän turpeen alla on hyvä maata ja rauhallista levätä! --
_(Bartholdus Simonis tulee kiiruhtain)._