Eräänä sunnuntai-aamuna syyspuoleen vuotta oli tavallista enemmän
kirkkolaisia kokoontunut Myllymäen matamin tupaan, joka vähän matkaa
kirkosta oli mäen rinteellä. Matamin kahvipannu kiehua porisi liedellä,
valmistaen mieluista juomaa saapuneille vieraille, joista toiset
istuivat, mutta jokunen vielä seisoi. Oikeastaan oli matamilla kaksi
pannua, toinen suurempi, josta kaadettiin tavallisille vieraille, ja
oli useimmiten heti valmiina ja toinen pienempi, jonka herkusta vaan
paremmat pääsivät osallisiksi. Nyt oli se pienempi pannu joka oli
tulella, josta voi päättää, että vieraat kuuluivat parempaan luokkaan
matamin kirjoissa.
Matamilla itsellä, joka oli vanhanpuoleinen ihminen, oli täysi työ
korjata emäntäin tuomisia talteensa. Tässä mieluisassa toimessa oli
hänen kielensä ahkerassa liikkeessä ei yksin kiittämään ja siunaamaan
hyviä emäntiä heidän tuomisistaan, vaan myös kertomaan heille kylän
tuoreimpia uutisia.
Matami oli, näet, paikkakunnan tunnetuin puhetorvi, jolta ei
pienemmätkään asiat seurakunnassa saaneet jäädä salaan. Ollen
luonnostaan vähän utelias eli oikeimmin tiedon haluinen, oli hänen
helppo seurustelemalla erilaisten henkilöin kanssa saada asioista
tietoa niin etäältä kuin läheltä. Hänen hyvä sydämensä vaati jälleen
häntä joko kuiskaamaan tietojaan ystäväinsä korvaan tai muuten ajan
ratoksi niistä puhumaan tuttavilleen, joita hänellä oli ympäri
seurakuntaa. Kun hän myös kokemuksesta tiesi, kuinka helposti
puhuttu asia, monen suun kautta kulkeissa, voi kadottaa jotain
alkuperäisyydestään, oli hänen tapanansa lisäävillä selityksillä
turvata kertomaansa.
Sanotun takia oli matami sekä suosittu että pelätty, erittäin
järvikylissä, joista oli totuttu käymään kirkkokortteeria hänen luonaan
ja sentähden ymmärrettiin panna arvoa matamin kahveelle ja uutisille.
Nyt oli, niinkuin jo sanottiin, tavallista enemmän kirkkolaisia
kerääntynyt matamin tupaan. Oli asioita, joista haluttiin tietoja.
Seurakunnan vanha, rakastettu kirkkoherra oli kesällä lyhemmän taudin
jälkeen ummistanut väsyneet silmänsä kuolon uneen. Hänen paikkansa oli
vielä täyttämättä. Oli siis tärkeä kysymys, kuka oli hänen jälkeensä
seurakunnan esipaimeneksi saatava.
Sanomalehdissä oli nähty, että pyrkijöitä siihen oli moniaita: oli
kirkkoherroja ja oli kappalaisia. Kuinkas olisikaan voinut toisin
käydä! Olihan Kettuniemi tunnettu suureksi ja varakkaaksi pitäjäksi,
joka kyllä miehensä elätti. Kannatti siis monen hengen miehen hakea
sinne toivossa, että ehkä pääsisi vaihettamaan pienen kyrsänsä
suurempaan leipään. Sillä kuuluihan hyvä kirkkoherran paikka myös
jokapäiväiseen leipään, jota sanan jälkeen sai rukoilla ja tässä ajassa
etsiä.
Mutta valitettavasti oli ne, jotka olivat hakeneet Kettuniemelle,
siellä tuntemattomia pappismiehiä. Täytyi sentähden mennä niistä
utelemaan Myllymäen matamilta; sillä jos joku, niin ainakin hän, tiesi
ottaa asioista selvää eikä pannut kynttiläänsä vakan alle.
Matami, joka oli tullut emäntäin runsaista tuomisista hyvälle
mielelle, oli kiitollisuuden osoitteeksi alkanut enempi kuiskaamalla
kuin ääneensä emännille kertoa mitä Hietamäessä oli tapahtunut ja
paljon hänellä olikin siitä kerrottavaa. Täytyipä hänen kesken
kertomistaan huokatakin, niin Jumala paratkoon, osoittaen sillä
hurskasta mielenlaatuaan, sillä matami kuului rukoilevaisiin. Viimein
lopetettuaan kääntyi hän toiseen puhe-aineesen ja kysyä tokasi ääneensä:
Ette suinkaan hyvät ystävät vielä ole kuulleet, että meille
kirkkoherraksi hakeneet ovat huonoja pappeja?
Mitä te, matami kulta, nyt puhutte? vastasi siihen Laurin emäntä,
lyöden ihmetyksestä käsiänsä yhteen. Sillä sellainen uutinen oli
hänestä samoin kuin toisista kuulijoista yhtä odottamatonta kuin
hämmästyttävää.
Niin, niin, kyllä se on totta. Sen on minulle sanonut maisteri
Krypqvist, joka on sen kuullut — ja matami kuiskaa sen emännille.
Mutta sehän on synti ja häpeä, että huonoja, kun on näin suuri ja
hyvätuloinen seurakunta, muistutti Järvenpään emäntä, tuntien siitä
oikeutettua harmia, ettei hengen miehet ymmärtäneet paremmin arvostella
Kettuniemen suuria tuloja.
Sanokaas muuta, hyvä emäntä, mutta kai siinä on Herralla hänen
erityinen tarkoituksensa seurakuntamme hyväksi, huokasi matami.
Niin oikein, matami, mitäs meidän tarvitsee mennä ojan ylitse
vettä hakemaan, kun meillä itsellä on valmis kirkkoherra maisteri
Krypqvistissä, joka on oman seurakunnan kasvannaisia, huomautti
Järvenpään isäntä.
Niinkö se isäntä sen asian tuumii, vaikka kyllä minä olen kuullut,
että moni muu on samoin tuuminut. Ja kun se siksi tulee, niin pian se
maisteri on sen kirkkoherran tutkinnon lukenut, selitti matami, joka
hyvin tunsi maisterin suuren kyvyn.
Tätä vastaan ei toisilla ollut mitään muistuttamista, sillä olihan
matami suoraan puhunut heidänkin ajatuksensa. Mitä enemmän sitte
asiasta keskusteltiin, sitä selvemmäksi kävi matamille ja toisille,
että maisteri oli parhaiten sopiva Kettuniemen paimen sauvaa kantamaan
ja häntä sentähden pyydettävä neljänneksi.
Tyytyväisenä keskusteluun ja saatuihin tietoihin rupesi Järvenpään väki
kiirehtimään kirkkoon. He olivat tänään aikoneet ripille ja täytyi
sentähden rientää rippisaarnaan. Toisilla kirkkolaisilla ei ollut
sellaista kiirettä. He jäivät matamin kanssa puhelemaan siksi kuin
soitettiin yhteen. Sillä olihan niin hauskaa istua hänen tuvassaan ja
kuunnella, mitä uutta matami vielä tiesi kertoa.