ILOINEN POIKA.

Ensimmäinen luku.

Öyvind oli hänen nimensä ja hän itki, kun syntyi tähän maailmaan.

Mutta kun hän sitten istui äidin sylissä, nauroi hän, ja kun illalla

sytytettiin tulta, nauroi hän jotta helisi, mutta itki, kun ei päässyt

tulen luo.

— Siitä pojasta sitä vasta mahtaa tulla jotakin, sanoi äiti.

Siellä missä hän syntyi, riippuivat vuoret ihan asumuksen päällä; mutta

ne eivät olleet korkeat; mänty ja koivu kurkistelivat alas ja tuomi

kylvi kukkia katolle. Mutta katolla käveli pieni pukki, jota Öyvind

ruokki; se oli pantu sinne, jottei se menisi karkuun, ja Öyvind kantoi

sille lehtiä ja heiniä. Eräänä päivänä teki pukki hyppäyksen ja katosi

vuorille; se meni ylös asti ja joutui sellaisille paikoille, joilla

ei se ikinä ollut käynyt, Öyvind ei nähnyt pukkia, kun hän illallisen

jälkeen tuli ulos, ja muisti paikalla ketun. Hän kuumeni ihan kuumaksi,

katseli ympärilleen ja kuunteli.

— Kili — kili — kili — kilipukkiseni!

— Ä-ä-ä-ä-ä-ä-äää! sanoi pukki vuorenrinteeltä, pani pään kallelleen ja

katsoi alas.

Mutta pukin vieressä oli pieni tyttö polvillaan.

— Sinunko tämä pukki on? kysyi hän. Öyvind seisoi suut, silmät auki ja

pisti molemmat kätensä housuntaskuihin.

— Kukas sinä olet? kysyi hän.

— Minä olen Marit, äidin tyttö, isän viulu, talon sinipiika, Olli

Nordistuenin tyttärentytär Hejdelästä; käännyn syksystä viidennelle,

kolmantena päivänä kylmistä öistä.

— Vai sinä se olet, sinä! sanoi Öyvind ja veti henkeään, sillä hän ei

hänen puhuessaan ollut uskaltanut sitä tehdä.

— Sinunko tämä pukki on? kysyi tyttö taas.

— Minun, sanoi poika ja nosti katseensa.

— Minun tekee niin mieli tätä pukkia — etkö sinä antaisi sitä minulle.

— En.

Tyttö potkia päristeli vuorella ja katseli poikaan, vihdoin hän sanoi:

— Entä jos sinä saat pukista voirinkilän, niin enkö minä sitten saa

sitä?

Öyvind oli köyhien lapsia; hän oli vain kerran eläissään syönyt

voirinkilää, silloin nimittäin, kun isoisä tuli heille käymään, eikä

hän ennen eikä jälkeen ollut sitä maistanut. Hän katsoi tyttöön.

— Näytä se ensin, sanoi hän.

Tyttö oli paikalla valmis ja näytti suurta rinkeliä, jota piteli

kädessään.

— Tässä se on! sanoi hän ja heitti sen tulemaan.

— Ai, se meni kappaleiksi! sanoi poika ja keräsi huolellisesti kaikki

palaset; pienintä hänen täytyi maistaa ja se oli niin hyvä, että hänen

täytyi maistaa toistakin ja ennenkuin hän huomasikaan, oli hän syönyt

koko rinkilän.

— Nyt on pukki minun, sanoi tyttö.

Poika seisautti viimeisen palan suussaan, tyttö kellitteli ja nauroi,

pukki seisoi hänen vieressään, rinta valkoisena, selkä ruskean mustana

ja katseli alas, pää kallellaan.

— Etkö sinä voisi vähän odottaa, pyysi poika ja hänen sydämensä alkoi

sykkiä.

Tyttö nauroi entistä vallattomammin ja nousi polvilleen.

— Ei, pukki on minun, sanoi hän, kietoi kädet pukin kaulaan, irroitti

sukkasiteensä ja köytti sen ympärille.

Öyvind katseli komentoa. Tyttö nousi ja rupesi vetämään pukkia

perässään; se ei tahtonut lähteä, vaan oikoi kaulaansa Öyvindiä kohti.

— Ä-ä-ä-ä-ää! pani se.

Mutta tyttö kävi toisella kädellään kiinni selkäkarvoihin, veti

toisella nauhasta ja puheli kauniisti:

— Tule pois nyt, pukki, niin pääset tupaan ja saat syödä äidin vadista

ja minun esiliinastani. Sitten hän lauloi:

Puku pukkini joudu,

tule vaskani, tuu

lumitöppösin Mirri,

sa naukuja-suu,

ja sorsaset sulkaa

vailla, nyt tulkaa,

kananpoikaset kaa

esiin koikkelehtaa,

kyy kyyhkyni pienot

te untuva-hienot!

Kävi kaste jo maas'

tuli aurinko taas,

ja alulla vast' on kesä kultainen

vaan syksyn jos huudat se kuulee sen!

Siinä sitä sitten oltiin.

Poika oli hoitanut pukkia talvesta asti, sen syntymästä saakka, eikä

hän koskaan ollut ajatellut, että hän voisi sen kadottaa; mutta nyt se

oli tapahtunut yhdessä hetkessä, eikä hän enää saisi sitä nähdä.

Äiti tuli hyräillen rannalta, jossa hän oli ollut pesemässä pyttyjä;

hän näki pojan itkeä kyyköttävän nurmessa ja meni hänen luokseen.

— Mitä sinä itket?

— Voi pukki, pukki!

— No, missä pukki on? kysyi äiti ja katsoi katolle.

— Ei se enää koskaan tule takaisin, sanoi poika.

— Poikaseni, kuinka se on tapahtunut? Poika ei heti tahtonut tunnustaa.

— Onko kettu vienyt sen?

— Kunhan olisikin!

— Oletko hullu! sanoi äiti. — Minne pukki on joutunut?

— Au, au, au — kun minä — myin sen rinkilästä!

Samassa hetkessä, jolloin hän tämän lausui, ymmärsi hän, mitä oli myydä

pukki rinkilästä; hän ei ennen ollut sitä ajatellut. Äiti sanoi:

— Mitä sinä luulet sen pienen pukin ajattelevan, kun sinä saatoit myydä

sen rinkilästä?

Ja poika ajatteli asiaa ja ymmärsi täydellisesti, ettei hän enää ikinä

voi iloita _tässä_ maailmassa — eikä Jumalankaan luona, ajatteli hän

sitten.

Hän oli niin suruissaan, että lupasi, ettei koskaan tee pahaa; ei hän

enää leikkaa poikki rukinnyöriä eikä päästä ulos lampaita eikä mene

järvelle yksinään. Hän nukkui siihen paikkaan ja näki unta pukista,

että se oli päässyt taivaan valtakuntaan; siellä istui Jumala ja

hänellä oli suuri parta niinkuin katekismuksessa ja pukki seisoi

vieressä ja pureskeli lehtiä paistavasta puusta; mutta Öyvind istui

yksin katolla eikä päässyt ylös.

Samassa koski jokin kostea hänen korvaansa ja hän heräsi unistaan.

— Ä-ä ä-ä ä-ä ää! kuului ja pukki oli palannut!

— Ei mutta oletko sinä tullut takaisin! ja poika hypähti pystyyn,

nosti ylös molemmat pukin etukäpälät ja rupesi tanssittamaan sitä kuin

veljeä; hän nyki sitä parrasta ja aikoi juuri lähteä viemään sitä

äitinsä luo, kun hän kuuli takaansa liikettä ja näki tytön istuvan

nurmella, ihan likellä. Nyt hän ymmärsi kaikki ja päästi irti pukin. —

Sinäkö sen olet tuonut?

Tyttö nyhti kädellään nurmea maasta ja sanoi: — Eivät antaneet minun

pitää sitä; vaari istuu tuolla ylhäällä odottamassa.

Pojan häntä katsellessa kuului terävä ääni tieltä: — No!

Silloin muisti tyttö, mitä hänen piti tehdä; hän nousi, meni Öyvindin

luo, pisti toisen multaisen kätensä hänen käteensä, veti sen samassa

pois ja sanoi:

— Anteeksi!

Mutta siihen hänen rohkeutensa loppuikin, hän heittäysi pukkia vastaan

ja itki.

— Minä taidan antaa pukin sinulle, sanoi Öyvind ja käänsi kasvonsa

muualle.

— Joudu nyt! huusi vaari mäeltä.

Ja Marit nousi ja rupesi jalkojaan laahustellen nousemaan ylös mäkeä.

— Sukkasiteesi unohtuu! huusi Öyvind hänen perässään.

Tyttö kääntyi ja katsahti ensin nauhaan ja sitten poikaan. Vihdoin teki

hän lujan päätöksen ja sanoi, itku kurkussa:

— Sen sinä saat pitää.

Poika meni hänen luokseen ja otti hänen kätensä:

— Kiitoksia, sanoi hän.

— Ei kiittämistä, vastasi tyttö, huokasi hirveän syvään ja läksi.

Poika istuutui nurmelle, pukki asteli hänen vieressään, mutta se ei

enää ollut niin rakas kuin ennen.

Toinen luku.

Pukki oli köydessä tuvan seinustalla; mutta Öyvind katseli vuorelle

päin. Äiti tuli ulos ja istuutui hänen luokseen; mutta hän tahtoi

kuulla satuja siitä mitä oli kaukana, sillä nyt ei pukki enää

riittänyt. Silloin hän sai kuulla, että kaikki kerran osasi puhua;

vuori puhui purolle ja puro joelle ja joki merelle ja meri taivaalle;

mutta hän kysyi, eikö taivas puhunut kenellekään, ja taivas puhui

pilville, mutta pilvet puille, mutta puut nurmelle, mutta nurmi

kärpäsille, mutta kärpäset eläimille, mutta eläimet lapsille, mutta

lapset täysikasvaneille; ja niin sitä jatkui, kunnes kaikki meni ympäri

eikä kukaan tietänyt kuka alkoi, Öyvind katseli vuorta, puita, järveä,

taivasta ja huomasi, ettei oikeastaan koskaan ennen ollut niitä nähnyt.

Kissa tuli samassa ulos ja asettui kivelle päivänpaisteeseen.

— Mitä kissa sanoo? kysyi Öyvind ja osoitti sitä. Äiti lauloi:

Aurinko paistaa puunlatvan takaa,

kissa se laiskana kivellä makaa.

"Hiiriä kaks

oli murkinaks,

neljä pientä kalaa

varastin ma salaa;

nyt on maata hyvä,

silmäss' unijyvä",

sanoo kissa.

Mutta kukko tuli kaikkine kanoineen.

— Mitä kukko sanoo? kysyi Öyvind ja löi kädet yhteen.

Äiti lauloi:

Kanamuorin siivet riippuu,

kukko toisella säärellä viippuu.

"Hanhet nää

korkealle lennättää,

järkikullass' ei vaan ne

nouse kukon verroille!

Kaa, kaa kanat, tarhaan jo,

pääsköön lepoon aurinko".

sanoo kukko.

Mutta kaksi pientä lintua lauloi katonharjalla.

— Mitä linnut sanoivat? kysyi Öyvind ja nauroi.

"Kaunis on tää mailma nähdä

kun ei tarvis työtä tehdä",

sanoo linnut.

Ja hän sai kuulla mitä kaikki sanoi, aina muurahaiseen asti, joka ryömi

sammaleissa, ja matoon, joka nakersi puunkuorta.

Samana kesänä rupesi äiti opettamaan häntä lukemaan. Kirjat olivat

jo kauan olleet hänellä, ja hän oli paljon ajatellut, miltä oikein

tuntuisi, kun nekin rupeaisivat puhumaan. Nyt muuttuivat kirjaimet

eläimiksi linnuiksi ja jos miksikin; mutta sitten ne rupesivat

kulkemaan parittain, kaksitellen; a seisoi lepäämässä puun alla, jonka

nimi oli b; sitten tuli c ja teki samoin; mutta kun niitä tuli yhteen

kolme ja neljä tuntui siltä kuin ne olisivat suuttuneet toisiinsa; ei

oikein tahtonut luistaa. Ja jota pitemmälle hän pääsi sitä enemmän

hän unohti, mitä ne olivat; kauimmin muisti hän a:n, josta hän eniten

piti; se oli pieni musta karitsa, joka oli ystävä kaikkien kanssa; mutta

pian hän unohti a:nkin, sillä kirjassa ei ollut mitään satuja, vaan

ainoastaan läksyjä. Eräänä päivänä tuli äiti sisään ja sanoi hänelle:

— Huomenna alkaa koulu taas, silloin sinä saat tulla minun kanssani sinne.

Öyvind oli kuullut, että koulu oli paikka, missä paljon poikia leikki,

ja sitä vastaan ei hän ollut vähääkään. Hän oli hyvin tyytyväinen;

koulukartanolla hän kyllä usein oli ollut, mutta ei silloin kun

siellä oli koulu, ja hän kulki ylös mäkiä nopeammin kuin äiti sillä

hän ikävöitsi. He tulivat perille ja hirveä surina, aivan kuin kotona

myllystä, kuului heitä vastaan. Hän kysyi suloin äidiltä, mitä se oli.

— Lapset siellä lukevat, vastasi äiti, ja poika tuli hyvin iloiseksi,

sillä tällä tavalla hänkin oli lukenut ennenkuin tunsi kirjaimet.

Kun hän astui sisään, istui siellä pöydän ympärillä niin paljon lapsia,

ettei kirkossakaan ollut useampia; toiset istuivat eväsvakkasillaan

pitkin seiniä, toiset seisoivat pienissä ryhmissä pöydän ympärillä;

koulumestari vanha, harmaapää mies, istui jakkaralla lieden luona

ja täytti piippuansa. Kun Öyvind ja äiti astuivat sisään, nostivat

kaikki päätään ja myllynsurina lakkasi, aivan kuten silloin kun ränni

suljetaan. Kaikki katselivat tulijoita, äiti tervehti koulumestaria,

joka tervehti takaisin.

— Minä tuon tässä pientä poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan, sanoi

äiti.

— Mikä sen naskalin nimi on? kysyi koulumestari ja kaivoi

nahkakukkarostaan tupakkaa.

— Öyvind, sanoi äiti. — Hän osaa kirjaimet ja lukee jo yhteenkin.

— Vai niin, sanoi koulumestari. — Tulepas tänne, valkotukka!... Öyvind

meni hänen luokseen, koulumestari nosti hänet syliinsä ja otti lakin

hänen päästään. — Sellainen reipas poika! sanoi hän ja sitaisi hänen

päätään; Öyvind katseli häntä silmiin ja nauroi. — Minulleko sinä

naurat? ja koulumestari rypisti kulmakarvojaan.

— Niin, vastasi Öyvind ja nauroi täyttä kurkkua. Silloin rupesi

koulumestarikin nauramaan, äiti nauroi, lapset huomasivat, että

heilläkin oli lupa nauraa, ja niin he kaikki purskahtivat nauramaan..

Öyvind oli kun olikin otettu kouluun.

Kun hänen piti istuutua, tahtoivat he kaikki tehdä hänelle tilaa;

hän katselikin kauan ympärilleen; he kuiskailivat ja viittailivat

sormellaan; poika kääntyili joka taholle, lakki kädessä ja kirja

kainalossa.

— No, mitä siitä tulee? kysyi koulumestari, joka taas askarteli

piippuineen.

Juuri kun poika on kääntymäisillään koulumestariin päin, huomaa hän

ihan vierellään lieden ääressä Maritin, monine nimineen, istumassa

pienellä, punaiseksi maalatulla vakkasella; hän oli kätkenyt kasvot

molempien käsiensä taakse ja vilkuili sieltä häneen.

— Tässä minä tahdon istua! sanoi Öyvind kiireesti, otti vakan ja

istuutui tytön viereen.

Jo nosti tyttökin hänen puoleistaan kättä ja katseli häneen

kyynärpäänsä alatse; poika peitti hänkin molemmilla käsillään kasvonsa

ja katsoi Maritiin kyynärpäänsä alatse. Sillä tavalla he ujostelivat

toisiaan, kunnes tyttö rupesi nauramaan; silloin nauroi poikakin

ja lapset, jotka olivat nähneet sen, niinikään. Samassa räjähti

hirvittävän kova ääni, joka kuitenkin lauhtumistaan lauhtui:

— Hiljaa, te noidankakarat, vekarat ja leikkikalut! — Hiljaa, ja olkaa

minulle kiltit, te sokeriporsaat! Se oli koulumestari, jonka oli

tapana ärähtää, mutta lauhtua ennenkuin ehti lopettaa. Koulussa tuli

hiiskumaton hiljaisuus, kunnes myllyt taas alkoivat käydä. Jokainen

luki ääneen kirjastaan; siinä soivat korkeimmat diskanttiäänet, ja

karkeammat äänet pärryttivät kovemmin ja kovemmin saadakseen pitää

ylivallan, ja yksi ja toinen keskiääni sekaantui joukkoon, Öyvindillä

ei ikipäivinä ollut vielä ollut noin hauskaa.

— Onko täällä aina tällaista? kuiskasi hän Markille.

— On, samanlaista, vastasi tyttö.

Myöhemmällä piti heidän tulla lukemaan koulumestarille; sitte pantiin

pieni poika lukemaan heidän kanssansa ja senjälkeen saivat he mennä

kauniisti istumaan paikoilleen.

— Nyt minäkin olen saanut pukin, sanoi Marit.

— Oletko?

— Niin, mutta ei se ole niin kaunis kuin sinun.

— Mikset sinä enää ole tullut sinne vuorelle?

— Vaari pelkää, että minä putoan.

— Mutta eihän se ole korkea.

— Vaari ei kuitenkaan tahdo.

— Äiti osaa niin paljon lauluja, sanoi Öyvind.

— Kyllä vaarikin osaa.

— Mutta ei hän osaa sellaisia kuin äiti.

— Vaari osaa tanssista. Tahdotko kuulla?

— Mielelläni.

— Mutta tule tänne kauemmaksi, ettei koulumestari huomaa.

Öyvind siirtyi kauemmaksi ja Marit lausui pienen

laulunpätkän neljään, viiteen kertaan, niin että poika oppi sen, ja se

oli hänen ensimmäinen oppinsa koulussa:

Viulut vinkuvi:

"tanssi sa tanssi",

Vallesmannin Ranssi

se hihkasi: hii!

Seis! sanoi Ola,

teki pojalle kurin.

oli Ranssi jo nurin,

ja tytöt: hihii!

Huhhei, huus Erik

ja näytteli voimaa,

ett' orret ne roimaa,

ja huokasi lies.

Seis! sanoi Elling

ja puristi pihtiin,

kävi henki sen nihtiin:

"ole siivolla mies!"

Hui! pani Rasmus

tarttui kuin tuisku

Randia ja muiskun

tytöltä vie.

Seis! huusi Randi,

läimähti poski.

"Kovinko koski,

se parhaaksi lie!"

— Ylös nyt, lapset! huusi koulumestari. — Tänään te ensi kerran

pääsette pois aikaiseen; mutta ensin me pidämme rukouksen ja veisaamme.

Koulussa nousi kauhea melu, he hyppäsivät alas penkeiltä, lattian

poikki ja puhuivat ihan sikin sokin.

— Hiljaa, te veitikat, varsat ja korpinpojat! Astukaa hiljaa ja

kauniisti permannon poikki, lapsukaiset! sanoi koulumestari.

Ja he asettuivat kauniisti seisomaan, jonka jälkeen koulumestari

asettui heidän eteensä ja piti lyhyen rukouksen. Sitten he veisasivat;

koulumestari alkoi matalalla bassolla, kaikki lapset seisoivat kädet

ristissä ja lauloivat perässä, Öyvind seisoi kauimpana ovensuussa

yhdessä Maritin kanssa ja katseli; hekin panivat kätensä ristiin, mutta

eivät veisanneet.

Sellainen oli ensimmäinen päivä koulussa.

Kolmas luku.

Öyvind kasvoi ja hänestä tuli reipas poika; koulussa hän oli

ensimmäisiä ja kotona hän teki kunnollista työtä. Se johtui siitä, että

hän kotona piti äidistä ja koulussa koulumestarista; isää hän näki

vähän, sillä joko tämä oli kalassa tai hoiti heidän myllyään, jossa

puolet paikkakuntaa jauhatti.

Syvimmän vaikutuksen teki hänen mieleensä näinä aikoina koulumestarin

historia, jonka äiti kertoi hänelle eräänä iltana, kun he istuivat

lieden ääressä. Se painui hänen kirjoihinsa, se painui joka sanaan,

jonka koulumestari lausui, se hiiviskeli pitkin koulua, kun siellä oli

hiljaista. Se istutti häneen tottelevaisuutta ja kunnioituksen tunnetta

ja teki hänelle ikäänkuin helpommaksi käsittää kaikki mitä opetettiin.

Se historia oli tällainen:

Koulumestarin nimi oli Baard ja hänellä oli veli, jonka nimi oli

Anders. He pitivät paljon toisistaan, ottivat molemmat pestin

sotaväkeen, elivät yhdessä kaupungissa, olivat mukana sodassa, jossa

molemmista tuli korpraaleja, ja palvelivat samassa komppaniassa. Kun

he sodan jälkeen palasivat kotiin, olivat he kaikkien mielestä komeita

poikia. Sitten kuolee heidän isänsä; hänellä oli paljon irtainta

omaisuutta, jota on vaikea jakaa, ja sentähden he päättivät keskenään,

etteivät tälläkään kertaa tahdo riitaantua, vaan antavat tavaroiden

mennä huutokaupalla ja kumpikin ostaa mitä tahtoo ja sitten he jakavat

tulot. Ja näin tapahtuikin. Mutta isällä oli ollut suuri kultakello,

-joka oli hyvin kuuluisa; sillä se oli ainoa kultakello, minkä ihmiset

sillä kulmalla olivat nähneet ja kun sitä ruvettiin tarjoamaan,

tahtoivat sitä monet rikkaat miehet, kunnes veljekset rupesivat

huutamaan; silloin heittivät vieraat. Mutta Baard odotti, että Anders

antaisi hänen saada kellon ja samaa odotti Anders Baardin puolelta;

he huusivat kumpikin kerran, tutkiakseen toisiaan ja katsahtivat

huutaessaan toisiinsa. Kun kello oli noussut kahteenkymmeneen

taalariin, arveli Baard, ettei veli nyt käyttäydy kauniisti ja nosti

hintaa likelle kolmeakymmentä; kun ei Anders vieläkään hellittänyt,

tuntui Baardista siltä, ettei Anders ensinkään muista kuinka hyvä hän

usein on hänelle ollut eikä sitäkään, että hän on vanhin, ja kello

nousi yli 30 taalarin. Anders seurasi yhä. Silloin nosti Baard äkkiä

yhdellä kertaa kellon neljäänkymmeneen taalariin eikä enää katsonut

veljeensä. Huutokauppahuoneessa oli ihan hiljaista; yksin nimismies

mainitsi levollisesti hinnat. Andersin mieleen johtui siinä seisoessa,

että jos Baardilla on varaa antaa 40 taalaria, niin on hänelläkin, ja

jollei Baard suonut hänelle kelloa, niin hänen kai täytyi ottaa se

muuten; hän nosti hintaa. Sen suurempaa häpeää ei Baard mielestään

vielä koskaan ollut saanut kokea; hän tarjosi 50 taalaria ja ihan

hiljaa. Ihmisiä oli paljon ympärillä ja Anders ajatteli, että tuolla

lailla ei veljen käy pilkkaaminen häntä kaikkien kuullen, ja nosti

hintaa. Silloin naurahti Baard.

— Sata taalaria ja veljeyteni kaupanpäälliseksi, sanoi hän, kääntyi ja

läksi huoneesta.

Hetken perästä, kun hän oli satuloimassa hevosta, jonka juuri oli

ostanut, tuli joku ulos hänen perässään.

— Kello on sinun, sanoi mies, — Anders antoi perään.

Samassa hetkessä, jolloin Baard tämän kuuli, lensi hänen lävitseen

ikäänkuin katumus; hän ajatteli veljeä eikä kelloa. Satula oli jo pantu

paikoilleen, mutta hän pysähtyi, käsi hevosen selällä, miettimään

lähtisikö. Silloin rupesi kansaa lappaamaan ulos, muiden muassa Anders

ja kun hän nyt näki veljensä seisovan satuloidun hevosen luona eikä

tietystikään tietänyt mitä hän ajatteli, huusi hän hänelle:

— Kiitoksia kellosta, Baard! Sitä päivää ei sinun pidä näkemän, jolloin

veljesi astuu sinun kantapäillesi!

— Eikä sinun sitä päivää, jolloin minä ratsastan tähän taloon! vastasi

Baard kasvot valkoisina ja hyppäsi hevosen selkään.

Siihen taloon, jossa he olivat asuneet yhdessä isänsä kanssa, ei

kumpikaan heistä enää astunut.

Vähän senjälkeen rupesi Anders

torpanvävyksi, mutta ei pyytänyt Baardia häihinsä; ei Baard liioin

ollut kirkossa. Häiden jälkeisenä vuonna tavattiin hänen ainoa lehmänsä

kuolleena tuvan pohjanpuoleisen seinän takaa, missä sitä oli pidetty

lieassa, eikä kukaan käsittänyt, mihin se oli kuollut. Sattui vielä

muitakin onnettomuuksia ja koko elämä rupesi menemään taaksepäin;

mutta pahinta oli, kun hänen riihirakennuksensa paloi keskellä talvea

kaikkineen päivineen; kukaan ei käsittänyt miten tuli oli päässyt irti.

"Sen on tehnyt sellainen, joka tahtoo minulle pahaa!" sanoi Anders ja

itki sen yön. Hänestä tuli köyhä mies, ja häneltä meni työhalu.

Seuraavana iltana astui Baard hänen pirttiinsä. Anders oli pitkänään

sängyssä, mutta kimmahti pystyyn.

— Mitä sinä täältä haet? kysyi hän, mutta vaikeni

ja jäi vilkkumatta katsomaan veljeensä. Vähän odotettuaan vastasi Baard:

— Minä tulen tarjoamaan sinulle apua, Anders; sinulla ei ole hyvät olot!

— Minulla on sellaiset olot, jommoiset sinä olet minulle suonut, Baard!

Mene, taikka en tiedä voinko hillitä itseäni.

— Sinä erehdyt, Anders, minä kadun...

— Mene, Baard, taikka Jumala armahtakoon sekä

sinua että minua!

Baard astui pari askelta taaksepäin ja kysyi värisevin äänin:

— Jos sinä tahdot kellon, niin sinä saat sen!

— Mene, Baard! huusi toinen, eikä Baard enää odottanut, vaan läksi.

Mutta Baardin oli käynyt näin. Kun hän kuuli veljen kärsimyksistä, suli

sydän, mutta ylpeys pidätti suuta. Hänelle tuli tarve käydä kirkossa ja

siellä hän teki hyviä päätöksiä; mutta ei jaksanut viedä niitä perille.

Usein hän pääsi niin pitkälle, että näki talon, mutta milloin tuli

joku ulos ovesta, milloin oli siellä joku vieras, tai seisoi Anders

ulkona hakkaamassa puita, joten aina oli jotakin tiellä. Mutta eräänä

sunnuntaina talvella oli hän taasen kirkossa ja silloin oli Anderskin

siellä. Baard näki hänet; hän oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, hänen

yllään oli samat vaatteet kuin silloin, jolloin he olivat yhdessä,

mutta nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana katseli hän

pappiin ja Baardin mielestä hän näytti lempeältä ja ystävälliseltä.

Heidän lapsuutensa vuodet tulivat Baardin mieleen, ja hän muisti kuinka

hyvä poika hän oli ollut. Itse kävi Baard sinä päivänä ehtoollisella

ja teki Jumalalleen sen pyhän lupauksen, että sopii veljensä kanssa,

tulkoon mitä tuli. Tämä päätös viilsi hänen sieluaan samassa hetkessä,

jolloin hän joi viiniä ja noustuaan aikoi hän paikalla mennä istumaan

veljensä viereen; mutta joku sattui olemaan tiellä eikä veli nostanut

silmiään. Saarnan jälkeen oli taas olevinaan jotakin estettä; oli liian

paljon ihmisiä, ja vaimo asteli hänen rinnallaan, eikä Baard tuntenut

häntä; hän arveli olevan parasta, että hän menee kotiin hänen luokseen

ja puhuu siellä vakavasti hänen kanssaan. Kun ilta tuli, hän menikin.

Hän astui suoraa päätä tuvan ovelle ja kuunteli; mutta silloin kuuli

hän nimeään mainittavan; vaimo siellä puhui. "Hän kävi tänään

ripillä", sanoi hän. "Varmaan hän ajatteli sinua" ‒ "Ei ei hän minua

ajatellut", sanoi Anders. "Minä tunnen hänet; hän ajattelee vain

itseään."

Pitkään aikaan ei puhuttu mitään; Baard hikoili siinä seisoessaan,

vaikka oli kylmä ilta. Vaimo kuului hääräilevän padan kanssa, koska

liedeltä kuului kolinaa ja ritinää; silloin tällöin itki pieni lapsi

ja Anders liekutti kehtoa. Silloin lausui vaimo nämä sanat: "Minä

luulen, että te molemmat ajattelette toisianne, vaikk'ette tahdo sitä

myöntää." — "Puhutaan jostakin muusta", vastasi Anders. Hetken perästä

hän nousi ja läksi ovelle päin. Baardin täytyi piiloutua halkovajaan;

sinne Anderskin meni hakemaan puita. Baard seisoi nurkassa ja näki

hänet selvästi. Hän oli riisunut huonot kirkkovaatteensa ja pukenut

ylleen sen univormun, jonka oli tuonut mukaansa sodasta, samaisen,

jommoinen Baardilla oli ja johon hän veljelleen oli luvannut olla

kajoamatta, jotta se jäisi perinnöksi, ja saman oli Baard luvannut

hänelle. Andersin univormu oli nyt paikattu ja kulutettu loppuun hänen

voimakas, sirorakenteinen ruumiinsa oli kuin rääsyihin kääritty, ja

samaan aikaan kuuli Baard kultakellon naksuttavan omassa taskussaan.

Anders meni sille puolelle, missä risut olivat; hän ei heti kumartunut

ottamaan sylystään, vaan jäi seisomaan, nojausi taaksepäin halkopinoa

vastaan ja katseli ylös taivasta kohti, joka oli tuikkivassa tähdessä.

Sitten hän huokasi ja sanoi: "Jaa — jaa — jaa; Herra Jumala, Herra

Jumala!"

Tämän kuuli Baard sittemmin niin kauan kuin eli. Hän aikoi astua veljeään

vastaan, mutta samassa rupesi veli yskimään ja se tuntui niin kovalta;

eikä muuta tarvittu häntä pidättämään. Anders kokosi sylyksensä, hän

meni niin likeltä Baardia, että oksat kipeästi löivät häntä kasvoihin.

Kumminkin kymmenen minuuttia seisoi hän vielä samalla paikalla, eikä

sitä tiedä, koska hän olisi mennyt jollei häntä voimakkaan liikutuksen

perästä olisi vallannut sellainen vilustus, että hän värisi ytimiä

myöten. Silloin hän astui ulos, hän tunnusti itselleen rehellisesti,

että oli liian pelkuri menemään sisään; sentähden oli hän nyt tehnyt

toisen suunnitelman. Tuhkaämpäristä, joka oli samassa nurkassa kuin hän

itse äsken, otti hän muutamia hiiliä, haki päretikun, nousi riiheen,

sulki oven ja otti tulta. Kun hän oli saanut päreen syttymään, haki hän

sen naulan, johon Anders ripusti lyhtynsä, kun varhain aamulla tuli

puimaan. Baard otti taskustaan kultakellonsa ja ripusti sen naulaan,

sammutti sitten päreensä ja läksi, ja hänen mielensä oli niin kevyt,

että hän juoksi lumien poikki kuin nuori poika.

Seuraavana päivänä kuuli hän, että riihirakennus samana yönä oli

palanut. Nähtävästi oli päreestä, jonka piti valaista niin, että hän

näkisi ripustaa kellon naulaan, pudonnut kipinöitä.

Tämä asia koski häneen niin, että hän sen päivän istui kuin sairaana,

otti sitten esiin virsikirjansa ja veisasi niin että ihmiset talossa

luulivat jotakin pahaa tapahtuneen. Mutta illalla läksi hän ulos; oli

kirkas kuutamo, hän meni veljen torpalle, haki raunioilta — ja löysikin

todella pienen kultakimpaleen, joka oli sulanut kokoon; se oli kello.

Se kultakimpale kädessä meni hän sinä iltana veljen luo, rukoili

sovintoa ja tahtoi selittää asiansa. Mutta edellä on jo kerrottu kuinka

kävi.

Pieni tyttö oli nähnyt hänen kaivelevan raunioilla, muutamat pojat

taas olivat tanssitiellä edellisenä pyhäiltana nähneet hänen menevän

torpalle päin, kotoväet tiesivät kertoa, miten kummallinen hän oli

ollut maanantaina, ja kun kaikki tiesivät, että hän ja veli olivat

katkeria vihamiehiä, ilmoitettiin asia viranomaiselle ja tuli tutkinto.

Ei saatu mitään todistetuksi, mutta häntä vain epäiltiin; hän saattoi

nyt vähemmän kuin koskaan ennen lähetä veljeään.

Anders oli riihirakennuksen palaessa ajatellut Baardia, muttei sanonut

sitä kenellekään. Kun hän tulipalon jälkeisenä iltana näki hänen

kalpeana ja outona astuvan pirttiinsä, tuli paikalla hänen mieleensä:

nyt on tullut katumapää, mutta niin kauheaa tekoa veljeään vastaan

ei hänen pidä saada anteeksi. Sitten hän kuuli ihmisten nähneen

hänen tulipaloehtoona menneen rakennuksille ja vaikkei tutkinnossa

saatu mitään selville, uskoi hän järkähtämättömästi, että Baard oli

syyllinen. Kuulustelussa he tapasivat toisensa, Baard oli hyvissä

vaatteissaan, Anders paikatuissaan; Baard katseli häneen kun hän astui

sisään ja silmät rukoilivat niin, että Anders tunsi sen ytimiä myöten.

Hän ei soisi minun puhuvan, ajatteli Anders, ja kun häneltä kysyttiin

uskoiko hän veljen tehneen teon, vastasi hän lujalla, varmalla äänellä:

ei!

Mutta siitä päivästä heittäyti Anders kovasti juomaan ja hän joutui

kovin huonoille jäljille. Vielä huonommin oli kuitenkin Baardin, vaikka

hän ei juonut; häntä ei enään saattanut tuntea.

Kerran illalla astuu sitten köyhä vaimo Baardin pieneen

vuokrahuoneeseen ja pyytää häntä vähän ulos. Baard tunsi hänet, se

oli veljen vaimo. Baard ymmärsi paikalla mitä asiaa hänellä oli,

kävi kalman kalpeaksi, pukeutui ja seurasi sanaa sanomatta. Andersin

ikkunasta loisti heikko valo, se vuoroin tuikki ja sammui ja he

kulkivat valon perässä, sillä lumen poikki ei kulkenut mitään polkua.

Kun Baard oli päässyt eteiseen, henki häntä vastaan outo haju, joka

teki hänelle pahan olon. He astuivat sisään. Pieni lapsi istui

liedellä ja nakerteli hiiliä, sen kasvot olivat ihan noessa, mutta se

nauroi niin, että valkoiset hampaat näkyivät; se oli veljen lapsi.

Mutta vuoteessa, kaikkinaisten vaatteiden peitossa, makasi Anders

laihtuneena, mutta tajuissaan, otsa kirkkaana, ja tuijotti ontoin

silmin veljeen. Baardin polvet nytkähtelivät, hän istuutui vuoteen

jalkopohjaan ja ratkesi tavattoman kovaan itkuun. Sairas katseli

häneen vilkkumatta ja vaikeni. Vihdoin pyysi hän vaimoa lähtemään

ulos, mutta Baard viittasi häntä jäämään — ja nyt alkoivat veljekset

puhua. He selittivät asiansa siitä päivästä lähtien, jolloin he yhdessä

huusivat kelloa, aina siihen, jolloin he tässä tapasivat. Baard lopetti

ottamalla esiin kultakimpaleen, jota hän aina kantoi povessaan ja

nyt selvisi veljeksille, etteivät he kaikkina näinä vuosina olleet

ainoanakaan päivänä tunteneet olevansa onnellisia. Anders ei puhunut

paljoa, sillä hän ei jaksanut; mutta Baard istui vuoteen ääressä niin

kauan kuin Anders oli kipeänä. "Nyt minä olen ihan terve", sanoi Anders

eräänä aamuna herätessään, "nyt, veljeni, eletään yhdessä eikä koskaan

erota, ihan niinkuin entisinä aikoina". Mutta samana päivänä hän kuoli.

Vaimon ja lapsen otti Baard luokseen ja siitä alkaen ei heillä ollut

mitään hätää. Mutta se, mitä veljekset olivat puhuneet vuoteen ääressä,

purkausi seinien ja yön läpi maailmalle ja kaikki paikkakunnan kansa

sen kuuli, ja Baardista tuli kunnioitetuin mies heidän joukossaan.

Kaikki tervehtivät häntä kuten tervehditään miestä, joka on surrut

paljon ja taas löytänyt ilon, tai joka hyvin kauan on ollut poissa.

Ympäröivä ystävyys teki Baardin lujaluontoiseksi, hän rupesi

rakastamaan Jumalaa — ja sanoi tahtovansa saada aikaan jotakin — ja

niin rupesi vanha korpraali koulumestariksi. Rakkautta juurrutti hän

aina ja alituisesti lasten mieliin ja itse harjoitti hän rakkautta

niin, että lapset rakastivat häntä leikkitoverina ja isänä yhtaikaa.

Tällaista tarinaa kerrottiin vanhasta koulumestarista, ja se suureni

Öyvindin mielessä niin, että siitä tuli hänelle sekä uskonto että

kasvattaja. Koulumestari kävi hänen silmissään miltei yliluonnolliseksi

ihmiseksi, vaikka hän istui heidän joukossaan niin ystävällisenä

ja piti pientä pakinaansa. Mahdotonta oli olla osaamatta hänelle

jok'ikistä läksyä, ja jos poika sen luettuaan sai opettajalta hymyilyn

tai jos hän sitaisi pojan päätä, oli poika siitä iloissaan ja

onnellisena koko sen päivän.

Suuren vaikutuksen teki lapsiin aina kun koulumestari silloin tällöin

ennen veisua piti pienen puheen ja vähintäin kerran viikossa luki

heille muutamia säkeistöjä, joissa puhuttiin lähimmäisenrakkaudesta.

Kun hän luki ensimmäistä näistä säkeistöistä, vapisi hänen äänensä,

vaikka hän jo oli lukenut sitä 20—30 vuotta; se kuului:

Lemmi, kristitty, lähintäs,

älä paaduta sydäntäs,

nosta veljeäs, auta!

Missä on kyvenkin elämää,

lempi sen uudesti synnystää,

koettelemusten kautta.

Mutta kun hän oli lukenut koko runon ja hetkisen vaiennut, rupesi hän

katsella siristelemään lapsiin. "Ylös nyt, pienet tontut, ja menkää

kauniisti kotiin melua pitämättä, — niin kauniisti, että minä kuulen

teistä paljasta hyvää, pienet vekarat!" Ja kesken lasten pahinta melua,

kun he huhkivat ja hakivat eväsvakkasiaan, huusi hän: "Tulkaa huomenna

takaisin, niin pian kuin päivä valkenee, taikka minä pehmitän selkänne!

Tulkaa oikeaan aikaan, pienet tytöt ja pojat, niin ollaan taas ahkeria!"

Neljäs luku.

Öyvindin elämästä rippikoulun edelliseen vuoteen asti ei ole paljonkaan

kertomista. Aamuisin hän luki, päivisin teki työtä ja illoin leikki.

Koska hän oli tavattoman iloinen luonteeltaan, rupesivat likiseudun

nuoret piankin kokoontumaan sinne, missä hän oli. Torpan editse kulki

pitkin vuoren syrjää, toisella puolen metsä, alas vuonolle, toisella

puolen suuri mäki, kuten ennenkin on kerrottu, ja koko talven olivat

paikkakunnan nuoret aina illoin, sekä kauniilla ilmalla että pyhäisin,

täällä kelkkamäessä, Öyvind oli oikein mestarina, hänellä oli kaksi

kelkkaa, "Skarptraveren" ja "Skabejstet"; viimemainitun hän lainasi

suuremmille joukoille, ensimmäistä hän itse ohjasi ja Marit oli sylissä.

Aamulla herätessään Öyvind niihin

aikoihin ensi työkseen katsoi ulos, oliko kaunis ilma, ja jos hän

näki, että pensaat tällä puolen lahtea olivat harmaassa sumussa, tai

kuuli, että räystäät tippuivat, niin oli pukeutuminen niin hidasta,

ettei olisi luullut sinä päivänä työtä olevankaan. Mutta jos hän

esimerkiksi sunnuntaiaamuna heräsi helisevällä pakkasella ja kirkkaalla

ilmalla, sai panna ylleen parhaat vaatteet, eikä ollut muuta työtä

kuin aamupäivällä läksynluku tai kirkkoonmeno ja koko iltapäivä ja

ilta oli vapaana — niin hei vaan! silloin oli poika tuossa tuokiossa

ylhäällä, sai vaatteet päälleen kuin tulipalossa eikä tahtonut jaksaa

syödä ensinkään. Niinpiankuin iltapäivä joutui ja ensimmäinen poika

suksillaan, heilauttaen suksisauvaa päänsä päällä ja huutaen niin,

että harjanteet vesien ympärillä kaikuivat, tulla viiletti tien

syrjää, ja samassa tuli toinen poika kelkalla tietä myöten ja vielä

kolmas ja neljäs — silloin Öyvind lippaamaan "Skarptraverenillaan",

hän juoksi koko mäen ja pysähtyi viimeksi tulleiden joukkoon, päästäen

ilmoille pitkän, voimakkaan huudon, joka mennä helisti pitkin lahtea,

harjanteelta harjanteelle ja hukkui vasta kauas.

Silloin hän mielellään kääntyi katsomaan, oliko Marit tullut; mutta kun

hän vain oli mukana mäessä, ei hän hänestä välittänyt sen enempää.

Mutta sitten tuli se joulu, jolloin sekä poika että tyttö olivat

seitsemännellätoista vuodellaan ja molempien keväällä piti päästä

ripille. Neljäntenä joulupäivänä oli suuret pidot Hejdegårdenen

ylätalossa Maritin isovanhempien luona, jotka olivat hänet

kasvattaneet. He olivat jo kolmatta vuotta luvanneet hänelle näitä

pitoja ja nyt heidän vihdoin täytyi pitää ne. Niihin kutsuttiin Öyvind.

Oli puolipilvinen, lauha ilta, tähtiä ei näkynyt ja seuraavana päivänä

varmaan tulisi satamaan. Unelias tuuli nuoli lunta, joka siellä täällä

oli siirtynyt syrjään Hejdelän valkoisilta kanervikkokankailta, siellä

täällä taas kasaantunut nietoksiin. Lumettomilla paikoilla pitkin

tietä oli jäätä ja se erottautui sinisenä lumen ja paljaan maan seasta

ja kohti silmään niin kauas kuin näki. Pitkin tuntureja oli kulkenut

lumivyöryjä; ne olivat jättäneet pimeän, tyhjän jäljen, mutta molemmin

puolin niiden sijaa oli valoisa lumipeite, paitsi missä koivikko

tiheänä piti pimeää. Vettä ei näkynyt, mutta puolialastomat kankaat

ja suot ulottuivat raskaina ja repaleisina tunturien juurelle asti.

Talot lepäsivät mustanpuhuvina ryhminä keskellä tasankoa. Talvi-illan

pimeässä näyttivät ne mustilta möhkäleiltä, joista viilsi valoa maille,

milloin toisesta, milloin toisesta ikkunasta. Tuikkeesta näkyi, että

sisällä oli kiire. Nuorisoa, sekä varttuneempaa että puolikasvuista,

kokoontui eri haaroilta. Harvat kulkivat tietä myöten ja siirtyivät

joka tapauksessa tieltä, kun tulivat likemmä taloja, hiipien perille

mikä navetan takaa, mikä aitan ohi; toiset hyppivät kauan ladon takana

ja huusivat kuin ketut, toiset vastasivat kaukaa kuin kissat; joku

seisoi kodan takana ja haukkui kuin vanha, vihainen koira, jolta jänne

on katkennut, kunnes nousi yleinen takaa-ajo. Tytöt tulivat suurissa

joukoissa, mukanaan muutamia — tavallisesti pieniä — poikia, jotka

kaiken aikaa tappelivat heidän ympärillään, näyttääkseen miehiltä.

Jos tyttöjoukon tullessa taloon joku isoista pojista sattui heidät

näkemään, erosivat tytöt paikalla, karkasivat eteisiin tai puutarhaan

ja olivat sieltä vedettävät esiin yksitellen. Toiset ujostelivat niin

perinpohjaisesti, että piti lähettää sana Markille, ja hän tuli sitten

houkuttelemaan heidät sisään, joskus tuli joku, jota ei oikeastaan

ollut käsketty ja jonka tarkoitus ei ensinkään ollut mennä sisään,

vaan hiukan katsella vain, kunnes hän heltyi tanssimaan yhden ainoan

tanssin. Ne, joista Marit erityisesti piti, pyysi hän itse isäntäväen

luo, pieneen kamariin, missä vanha äijä tupakoi ja muori puuhaili.

Heitä keskitettiin ja heille puheltiin ystävällisesti, Öyvind ei ollut

heitä ja se tuntui hänestä oudolta.

Paikkakunnan hyvä pelimanni ei voinut saapua ennenkuin myöhemmin,

joten heidän siihen asti täytyi tyytyä vanhaan torppariin, jota

sanottiin Harmaaksi Knudiksi. Hän osasi neljä tanssia, nimittäin kaksi

hyppytanssia, hallingin ja vanhan, niinsanotun Napoleonin valssin;

mutta vähin erin oli hänen täytynyt tehdä hallingista saksanpolkka,

nimittäin muuttamalla tahtia, ja toisesta hyppytanssista oli samalla

tavalla täytynyt tulla polkkamasurkka. Nyt hän rupesi soittamaan ja

tanssi alkoi, Öyvind ei heti uskaltanut mennä mukaan, sillä siellä oli

niin paljon täysikasvuisia; mutta pian lyöttäytyivät puolikasvuiset

yhteen, tuppautuivat esiin, joivat hiukan väkevää olutta avuksi ja

silloin joutui Öyvindkin permannolle; pirtissä tuli kuuma, ilo ja olut

nousivat päähän. Marit oli sinä iltana eniten permannolla, nähtävästi

sentähden, että kutsut olivat hänen isovanhempiensa luona, ja sentähden

Öyvindkin usein tuli katsoneeksi hänen mutkiinsa; mutta hän oli aina

tanssimassa jonkun toisen kanssa. Hänen teki hänenkin mieli tanssia

hänen kanssaan ja sentähden jäi hän istumaan yhden tanssin ajaksi, heti

voidakseen juosta hänen luokseen, kun hän lopetti. Ja hän juoksikin,

mutta pitkä, tummaverinen, tuuheatukkainen mies asettui hänen eteensä.

— Pois kakara! huusi hän ja tönäisi Öyvindiä niin, että hän oli

menemäisillään nurin Maritin päälle.

Sellaista ei hänelle vielä ikinä ollut tapahtunut, ei häntä vielä

kukaan ollut haukkunut "kakaraksi", kun hänen oli tehnyt mieli olla

mukana; hän lensi polttavan punaiseksi, mutta ei sanonut mitään ja

vetäytyi pois sinne, missä uusi pelimanni juuri istui soittamassa

alkusäveliä. Ihmisjoukko oli hiljaa, kaikki odottivat voimakkaita ensi

ääniä, nyt kun "hän itse" oli soittamassa; hän koetteli ja viritteli,

sitä kesti hyvän aikaa, mutta vihdoin rupesi hän laskettamaan hyppyriä,

jopa hihkaisivat ja heittäytyivät parittain joukkoon. Öyvind katselee

Maritia, joka tanssii tuuheatukkaisen miehen kanssa; hän hymyili miehen

olan yli niin että valkeat hampaat näkyivät ja Öyvind tunsi ensi kerran

eläissään kummaa, tuikeaa tuskaa rinnassaan.

Hän katseli katselemistaan tyttöä, mutta vaikka hän olisi kuinka

katsellut, tuntui hänestä, että Marit on ihan täysikasvuinen; eihän

se ole mahdollista, sillä vielähän hän on mukana kelkkamäessä.

Mutta täysikasvanut hän kumminkin oli, ja tanssin loputtua vetäisi

tuuheatukkainen mies hänet syliinsä; hän kyllä riuhtaisihe irti, mutta

jäi kuitenkin hänen viereensä istumaan.

Öyvind katseli miestä; hänellä oli hienot siniset verkavaatteet,

sinikirjava paita ja silkkiliinanen; kasvot olivat pienet, silmät

vilkkaat ja siniset, suu uhkamielinen ja hymyssä; hän oli kaunis.

Öyvind katseli häntä katselemistaan ja rupesi vihdoin katselemaan

itseäänkin; hän oli jouluksi saanut uudet housut ja ollut niistä hyvin

iloissaan, mutta nyt hän huomasi, että ne olivat vain harmaata sarkaa;

takki oli samaa maata, mutta vanha ja tummunut, liivit ruudullisesta

puolivillaisesta kankaasta, nekin vanhat ja niissä kaksi kiiltävää ja

yksi musta nappi. Hän katseli ympärilleen ja näytti siltä, että harvat

ovat niin huonoissa vaatteissa kuin hän. Maritin yllä oli liivihame

hienosta kankaasta, kaulaliinassa solki ja kädessä kokoonkääritty

silkkinenäliina. Takaraivolla oli hänellä pieni musta silkkimyssy, joka

suurin, raidallisin silkkinauhoin oli kiinnitetty leuan alle. Hän oli

punainen ja valkoinen ja hymyili, mies puhui hänen kanssaan

ja hymyili; ruvettiin taas soittamaan ja he yrittivät taas tanssiin.

Muuan toveri tuli istumaan Öyvindin viereen.

— Mikset tanssi, Öyvind? sanoi hän ystävällisesti.

— Enhän minä, vastasi Öyvind. — Enhän minä ole sen näköinen.

— Sen näköinen? kysyi toveri.

Mutta päästäkseen siitä keskustelusta sanoi Öyvind:

— Kuka se on tuo mies sinisissä verkavaatteissa, joka tanssii Maritin

kanssa?

— Se on Jon Hatlen, hän on kauan ollut maanviljelyskoulussa ja ottaa

nyt talon haltuunsa.

Samassa istuutuivat Marit ja Jon.

— Kuka se on tuo vaaleatukkainen poika, joka istuu tuolla pelimannin

luona ja mulkoilee minuun? kysyi Jon.

Silloin hymyili Marit vastaan ja sanoi:

— Se on Pladsenin torpan poika.

Öyvind oli aina tietänyt olevansa torpan poika; mutta vasta nyt

hän sen tunsi. Hän tunsi ruumiinsa käyvän ikäänkuin niin pieneksi

ja lyhyemmäksi kaikkia muita; pysyäkseen rohkealla mielin, koetti

hän ajatella kaikkea, mikä tähän asti oli tuottanut hänelle iloa ja

ylpeyttä, alkaen kelkkamäestä yksityisiin saloihin asti. Mutta kun hän

tuli muistelleeksi isäänsä ja äitiään, jotka nyt istuivat kotona ja

luulivat hänen olevan hyvillä mielin, niin hän tuskin sai pidätetyksi

kyyneleensä. Kaikki hänen ympärillään nauroivat ja ilvehtivät, viulu

vinkui suoraan hänen korvaansa, oli sellainen hetki, jolloin hän luuli

näkevänsä jonkin mustan nousevan silmiinsä, mutta sitten hän muisti

koulun ja kaikki toverit ja koulumestarin, joka taputti häntä, ja

papin, joka viime tutkinnossa oli antanut hänelle kirjan ja sanonut,

että hän oli reipas poika; isä oli itse kuunnellut sitä ja hymyillyt.

"Ole nyt kiltti, Öyvind," oli koulumestari sanovinaan hänelle ja

ottavinaan hänet syliinsä, niinkuin ennen, kun hän oli pieni. "Herra

Jumala, tämä on kaikki niin vähän arvoista, ja pohjaltaan ovat kaikki

ihmiset hyvät; näyttää vain siltä kuin he eivät olisi. Me kaksi,

Öyvind, me kehitymme yhtä kyvykkäiksi kuin Jon Hatlen; sinä saat

sinäkin hyvät vaatteet ja tanssitat Maritia valoisassa pirtissä; sadat

ihmiset nauravat ja puhelevat keskenään, siellä on sulhanen ja morsian

ja pappi, ja minä seison kuorissa ja hymyilen sinulle... Ja äiti

talossa, ja suuri talo, kaksikymmentä lehmää, kolme hevosta ja Marit...

Marit.. on hyvä kuten koulussa..."

Tanssi taukosi, Öyvind näki Maritin edessään penkillä ja Jonin hänen

rinnallaan, kasvot ihan hänen kasvojensa vieressä; suuri, pistävä

tuska nousi taasen rintaan ja tuntui siltä kuin hän itse olisi puhunut

itselleen: se on totta, minä olen sairas.

Samassa nousi Marit ja suuntasi askeleensa suoraan häntä kohti. Hän

painui hänen puoleensa.

— Älä sinä istu ja tuijota minuun, sanoi hän! -Etkö sinä näe, että

ihmiset panevat sen merkille; tanssi nyt jonkun kanssa.

Öyvind ei vastannut, vaan katseli yhä Maritiin eikä voinut sille

mitään, että silmät tulivat täyteen kyyneliä. Tyttö oli jo

menemäisillään, kun näki sen ja pysähtyi; hän kävi äkkiä ihan

punaiseksi, kääntyi ja palasi paikoilleen; mutta siellä hän taas

kääntyi ja meni istumaan toiseen paikkaan. Jon meni heti perässä.

Öyvind nousi penkiltä, meni muun väen joukossa ulos pihamaalle,

istuutui porstuaan eikä käsittänyt mitä hänellä oli siellä tekemistä,

nousi sitten, mutta istuutui taas, sillä saattoihan hän yhtä hyvin

istua siellä kuin muualla. Kotiin ei hän huolinut mennä eikä liioin

takaisin sisään; kaikki oli hänelle yhdentekevää. Hänen oli mahdoton

koota ajatuksiaan käsittämään mitä oli tapahtunut; hän ei tahtonut sitä

ajatella; eteenpäin ei hän myöskään tahtonut ajatella, sillä siellä ei

ollut mitään mitä hän ikävöi.

Mutta mitä minä ajattelenkaan? kysyi hän puoliääneen itseltään ja

kun hän oli kuullut oman äänensä, ajatteli hän: puhua sinä vielä

osaat, osaatkohan sinä nauraa? Ja hän koetti: osasihan hän nauraa,

ja hän nauroi ääneen, vielä kovemmin ja samassa hänestä tuntui niin

hullunkuriselta, että hän istuu siinä nauramassa ypö yksinään! — ja

nauroi. Mutta Hans, sama toveri, joka oli istunut hänen vieressään,

tuli ulos hänen perässään.

— Jumalan tähden, mitä sinä naurat? kysyi hän ja seisahtui porstuan

eteen.

Silloin lakkasi Öyvind nauramasta. Hans jäi seisomaan, ikäänkuin hän

olisi odottanut mitä vielä tapahtuu; Öyvind nousi, katseli varovasti

ympärilleen ja sanoi hiljaa:

— Nyt minä sanon sinulle, Hans, miksi minä ennen olen ollut niin

iloinen; sentähden, etten oikein paljon ole pitänyt kenestäkään; mutta

siitä päivästä lähtien, jolloin me oikein pidämme jostakin ihmisestä,

emme enää ole iloisia.

Ja hän purskahti itkuun.

— Öyvind! kuului kuiskaus pihalta. — Öyvind! Poika pysähtyi

kuuntelemaan.

— Öyvind! kuului vielä kerran hiukan kovemmin. Mahtoi olla se, jota

Öyvind ajatteli.

— Mitä? vastasi hän, niinkuin kuiskaten, kuivasi kiireesti kasvonsa ja

astui esiin.

Joku nainen astui hiljaa pihan poikki.

— Sielläkö sinä olet? kysyi hän.

— Täällä, vastasi poika ja jäi paikoilleen.

— Kuka sinun kanssani on?

— Hans.

Hans aikoi lähteä.

— Ei, ei! pyysi Öyvind.

Nainen tuli hitaasti ihan heidän luokseen. Se oli Marit.

— Sinä läksit niin pian pois, sanoi hän Öyvindille. Hän ei tiennyt,

mitä siihen vastaisi ja silloin kävi tyttökin hämilleen; he vaikenivat

kaikki kolme.

Hans hiipi vähitellen tiehensä. He jäivät

kaksin, eivät katsoneet toisiinsa, mutta eivät myöskään liikahtaneet.

Vihdoin virkkoi tyttö kuiskaten: -Minulla on kaiken iltaa ollut

taskussa vähän joulumakeisia sinulle, Öyvind; mutta en ole ennemmin

saanut niitä annetuksi.

Hän veti taskustaan muutamia omenia, palasen kyläkakkua ja pienen

pullon, jonka pisti hänen käteensä ja käski hänen pitää omanaan.

Öyvind otti makeiset.

— Kiitos, sanoi hän ja ojensi kätensä; tytön käsi oli lämmin, hän

päästi sen heti irti, ikäänkuin se olisi polttanut. — Sinä olet

tanssinut paljon tänä iltana.

— Niin olen, vastasi tyttö. — Mutta _sinä_ et ole tanssinut paljoakaan,

lisäsi hän.

— En ole, vastasi poika.

— Mikset ole?

— Kas...

— Öyvind!

— Mitä?

— Miksi sinä niin tuijotit minuun? Voi...

— Marit!

— Niin...

— Mikset sinä tahtonut, että katselisin?

— Oli niin paljon ihmisiä.

— Sinä olet tänä iltana tanssinut paljon Jon Hatlenin kanssa.

— Olenhan minä.

— Hän tanssii hyvin.

— Tanssiiko?

— Eikö sitten sinusta?

— Kyllä.

— En tiedä mistä se johtuu, mutta tänä iltana minä en kärsi, että sinä

tanssit hänen kanssaan, Marit!

Hän kääntyi poispäin. Niitä sanoja oli ollut vaikea lausua.

— En ymmärrä sinua, Öyvind.

— En itsekään ymmärrä itseäni; se on tyhmää. Hyvästi, Marit. Nyt minä

menen.

Hän astui askeleen, taakseen katsomatta. Silloin huusi tyttö hänen

perässään:

— Sinä olet nähnyt väärin, Öyvind. Poika pysähtyi.

— Siinä suhteessa ainakaan en ole erehtynyt, että sinä olet

täysikasvanut tyttö.

Hän ei sanonut sitä, mitä Marit oli ajatellut ja siksi Marit vaikeni;

mutta samassa näkee hän palavan piipunpesän edessään; se oli hänen

isoisänsä, joka juuri oli kiertänyt kulman ja astui ohi. Hän pysähtyi.

— Täälläkö sinä, Marit, oletkin?

— Täällä.

— Kenen kanssa sinä puhut!?

— Öyvindin.

— _Kenen_ kanssa sinä sanoit?

— Öyvind Pladsenin.

— Vai Pladsenin torpan pojan kanssa. — Lähdetkö paikalla sisään minun

kanssani!

Viides luku.

Kun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, heräsi hän pitkästä,

virkistävästä unesta ja onnellisesta unennäöstä. Marit oli lekotellut

vuorella ja viskannut lehtiä hänen päälleen, hän oli ottanut ne vastaan

ja viskannut takaisin ylös; lehvät olivat nousseet ja laskeneet

tuhansissa väreissä ja muodoissa; aurinko paistoi ja koko vuori

välkkyi. Herätessään etsi hän sitä kaikkea, katsellen ympärilleen;

samassa muisti hän eilispäivän, ja entinen pistävä, haavoittava tunne

rinnassa alkoi taas tuntua. Siitä en ikinä enää pääse, ajatteli hän

ja tunsi olevansa niin veltto, että olisi luullut koko tulevaisuuden

menneen.

— Nyt sinä olet maannut tarpeeksesi, sanoi äiti, joka kehräsi vieressä.

— Ylös nyt ja syömään; isäsi on jo metsässä hakkaamassa puita.

Tämä ääni ikäänkuin auttoi häntä ja hän nousi hiukan rohkeammin.

Äiti varmaan muisteli omaa tanssiaikaansa; sillä hän rallatti

rukkinsa ääressä, pojan puidessa ylleen ja syödessä; pojan täytyi

nousta pöydästä ja mennä ikkunan luo; entinen raskaus ja haluttomuus

laskeutui taas painamaan häntä; hänen täytyi koota voimansa ja

ruveta ajattelemaan työtä. Sää oli muuttunut, ilma oli käynyt vähän

kylmemmäksi, joten se, joka eilen uhkasi tulla alas sateena, tulikin

lumiräntänä. Hän puki ylleen lumisääryksensä, karvalakin, merimiestakin

ja kintaat, sanoi hyvästi ja läksi, kirves olalla.

Lumi lankesi hitaasti, suurina, märkinä läisköinä; hän taivalsi ylös

kelkkamäkeä poiketakseen vasemmalle metsään; hän ei koskaan, talvella

enempää kuin kesälläkään, ollut kulkenut siitä kelkkamäestä muistamatta

jotakin, joka teki mielen iloiseksi ja jota hän ikävöi. Nyt se oli

kuollut, raskas tie, hän kahlasi märässä lumessa, polvet olivat

kankeat, eilinen tanssi vaiko haluttomuus siihen lienee ollut syypää;

nyt hän tunsi, että kelkkamäkien aika oli mennyt, mennyt sekä tältä

vuodelta että ainaiseksi. Muuta hän ikävöi siinä astellessaan puiden

välissä, lumen hiljaa langetessa maille; pelästynyt metsäkana kirkaisi

ja lentää lepatti parin sylen päähän; muuten oli kaikki sellaisessa

odotuksessa, ikäänkuin joku sana olisi ollut lausuttava eikä sitä

lausuttu. Mutta mitä hän ikävöi, sitä ei hän itsekään selvästi

tiennyt; ei hän ikävöinyt kotiin eikä poiskaan, ei huvituksiin eikä

työhön; jonnekin korkealle hän ikävöi, jonnekin, joka oli kuin laulua.

Vähitellen muodostui siitä varma toivomus: hän tahtoo keväällä päästä

edes -ja siinä tilaisuudessa olla numero yksi. Sydän sykki, kun hän

sitä ajatteli, ja ennenkuin hän kuuli isän kirveen iskevän vapiseviin

puihin, oli tämä toivomus juurtunut häneen syvemmälle kuin mikään muu,

syntymästä asti. Isä ei tapansa mukaan sanonut hänelle montakaan

sanaa; he hakkasivat molemmat puita ja vetivät ne kasoihin. Välistä

sattuivat he yhteen ja kerran yhteen sattuessa päästi Öyvind raskaasti

suustaan:

— Torppari saa kokea aika kovaa.

— Niinkuin kaikki muutkin, sanoi isä, sylki kouraansa ja tarttui

kirveeseen.

Kun puu oli kaatunut ja isä veti sen kasaan, sanoi Öyvind:

— Jos te olisitte talollinen, niin ette te näin raataisi.

— Kyllä niitä silloin olisi muita huolia painamassa! ja hän kävi kiinni

molemmin kourin.

Äiti tuli tuomaan heille päivällistä; he istuutuivat. Äiti oli

iloisella mielellä, hän rallatteli ja löi yhteen jalkojaan tanssin

tahtiin.

— Mitä sinä rupeat tekemään, kun tulet suureksi, Öyvind? sanoi hän

äkkiä.

— Eihän torpanpojalla ole montakaan tietä, vastasi Öyvind.

— Koulumestari sanoo, että sinun pitäisi päästä seminaariin, sanoi äiti.

— Pääseekö sinne vapaasti? kysyi Öyvind.

— Koulukassa maksaa, vastasi isä syödessään.

— Olisiko sinulla halua? kysyi äiti.

— Minulla on kyllä halua oppia, mutta ei ruveta koulumestariksi.

He olivat kaikki ääneti hetkisen; äiti rallatteli ja katseli eteensä.

Mutta Öyvind meni pois ja asettui istumaan yksikseen.

— Ei meidän tarvitse lainata koulukassasta, virkkoi äiti pojan mentyä.

Mies katsoi häneen pitkään.

— Köyhien ihmisten niinkuin me?

— Minä en pidä siitä, Tore, että sinä olet aina olevinasi niin köyhä,

kun et kumminkaan ole.

Molemmat vilkaisivat poikaan, kuulisiko hän heidän puheensa. Sitten

katsahti mies terävästi vaimoonsa:

— Sinä puhut oman järkesi mukaan. Äiti nauroi.

— Se on ihan niinkuin emme tahtoisi kiittää Jumalaa siitä, että meidän

on käynyt hyvin, sanoi hän ja tuli vakavaksi.

— Kai Häntä voi kiittää ilman että vaatteissa on hopeanapit, arveli isä.

— Kyllä, mutta ei Häntä silläkään lailla kiitetä, että annetaan

Öyvindin mennä tanssiin sellaisissa tamineissa kuin hän eilen meni.

— Öyvind on torpan poika.

— Kyllä hän silti voi olla siisteissä vaatteissa, koska kerran meillä

on varaa siihen.

— Puhu nyt niin, että hän itsekin sen kuulee.

— Ei hän sitä kuule; vaikka kyllä mieleni tekisi, sanoi vaimo ja katsoi

rohkeasti miestään vasten kasvoja.

Mies oli synkän näköinen ja laski lusikan kädestään ottaakseen

piippunsa.

— Sellainen kurja torppa kuin meillä on, sanoi hän.

— Jo minun täytyy sinua nauraa, kun aina puhut siitä torpasta. Mikset

sinä koskaan mainitse myllyjä?

— Niistä myllyistä sinä aina; et taida kärsiä niiden käyvän.

— Jumalalle kiitos ja kunnia; käykööt vain sekä yötä että päivää.

— Ne ovat nyt seisoneet joulusta asti.

— Ihmiset eivät toki jauhata joulupäivinä.

— Kyllä ne jauhattavat, kun vain on vettä. Mutta sitten kun sinne

Nyströmmenille tuli mylly, käy täällä huonosti.

— Koulumestari oli tänään toista mieltä.

— Minun pitää antaa rahamme vaiteliaamman ihmisen huostaan kuin

koulumestari.

— Niin, viimeksi kai hänen pitäisi puhua omalle vaimollesi.

_Iloinen poika_ 41

Tore ei vastannut tähän, hän oli juuri saanut tulta piippuunsa,

nojautui risuläjää vastaan ja vei katseensa ensin pakoon vaimoaan

ja sitten poikaansa, vihdoin antaakseen sen pysähtyä vanhaan

variksenpesään, joka ränstyneenä riippui männynoksalla.

Öyvind istui itsekseen, tulevaisuus edessään, kuin avara, kiiltävä

jää, jota kerrankin lasketti menemään rannalta toiselle. Köyhyys oli

tiellä joka taholla, sen hän tunsi, mutta sentähden hänen ajatuksensa

kaikin voimin koettikin päästä sen ohi. Maritista se tosin ainaiseksi

oli hänet erottanut, häntä hän katseli jo puoleksi luvatuksi Jon

Hatlenille; mutta hänen mielensä teki lähteä laskettamaan kilpaa

sekä toisen että toisen kanssa niin kauan kuin elämää kestää. Hän ei

enää kärsi, että häntä tönitään niinkuin eilen, siksi on paras pysyä

poissa kunnes on päässyt eteenpäin ja Jumalan kaikkivaltiaan avulla

hän pääseekin eteenpäin! Tätä hän ajatteli, eikä vähääkään epäillyt

onnistumistaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että lukemalla se käy

parhaiten; mihin maaliin se raivaisi tietä, sitä hänen myöhemmin täytyi

ajatella.

Illalla tuli kelkkakeli ja lapset tulivat mäkeen, mutta ei Öyvind. Hän

istui lukemassa lieden ääressä eikä ehtinyt uhrata silmänräpäystäkään.

Lapset odottivat kauan, vihdoin kävi joku kärsimättömäksi, tuli ja

pani kasvot ruutua vastaan ja huusi sisään; mutta Öyvind ei ollut

kuulevinaan. Heitä tuli useampia ja tätä toistui ilta illan perästä;

he astelivat tuvan ulkopuolella hyvin hämmästyneinä; mutta hän

kääntyi selin ikkunoihin ja luki, uskollisesti kamppaillen saadakseen

ajatuksiaan pysymään koossa. Myöhemmin hän sai kuulla, ettei Maritkaan

enää tullut mäkeen. Hän luki niin ahkeraan, että isänkin piti myöntää

sen olevan liikaa. Hän kävi vakavaksi; kasvot, jotka olivat olleet niin

pyöreät ja pehmeät, laihtuivat ja tulivat terävämmiksi, silmä ikäänkuin

koveni, hän lauloi vain harvoin, eikä koskaan leikkinyt. Aika ei

tuntunut riittävän. Kun kiusaus tuli, oli kuin joku olisi kuiskannut:

"sitten, sitten!" ja alituiseen: "sitten!" Lapset juoksivat, huusivat

ja nauroivat hetkisen niinkuin ennen, mutta kun he eivät saaneet häntä

houkutelluksi joukkoonsa iloisuudellaan eikä panemalla kasvoja ruutua

vastaan ja siinä huutamalla, lakkasivat he vähitellen tulemasta;

he löysivät toisia leikkikenttiä ja pian oli mäki tyhjänä. Mutta

koulumestari huomasi pian, ettei Öyvind ollutkaan entinen poika, joka

luki, kun niiksi tuli, ja leikki, koska se oli välttämätöntä. Hän puhui

usein hänen kanssaan, koetti houkutella ja urkkia, mutta hänen ei enää

tahtonut onnistua löytää pojan sydäntä yhtä helposti kuin entisinä

aikoina. Hän puhui asiasta vanhempienkin kanssa ja yhteisen neuvottelun

mukaan tuli hän eräänä pyhäiltana kevättalvella heille ja sanoi,

hetkisen istuttuaan:

— Tulepas nyt Öyvind, niin menemme kävelemään. Puhuisin mielelläni

kanssasi.

Öyvind puki takin ylleen ja lähti. He suuntasivat kulkunsa

Hejdegårdenen taloja kohti, puhe luisti hyvin, mutta ei koskenut mitään

tärkeää; heidän lähetessään taloja poikkesi koulumestari keskimmäiseen,

ja kun he tulivat perille, kuului sieltä huutoja ja naurua.

— Mitä täällä on? kysyi Öyvind.

— Tanssit, sanoi koulumestari. — Emmekö mene sisään?

— Ei.

— Etkö sinä, poika, tahdo tansseihin?

— En, en vielä.

— Et vielä? Koska sitten? Poika ei vastannut.

— Mitä sinä tarkoitat, kun sanot, ettet tiedä? Ja kun ei poika

vastannut, sanoi koulumestari: — Tule nyt, äläkä turhia höpise.

— Ei, minä en mene!

Hänen vastauksensa oli hyvin tiukka ja hän oli mielenliikutuksissaan.

— Vai pitää sinun oman koulumestarisi seisoa tässä ja kehoittaa sinua

menemään tanssiin!... Molemmat olivat ääneti. — Onko tuolla sisällä

joku, jota sinä pelkäät nähdä?

— Enhän minä voi tietää, keitä siellä on.

— Mutta _voisiko_ siellä olla joku? — Öyvind oli vaiti. Silloin meni

koulumestari ihan hänen likelleen ja laski kätensä hänen olalleen: —

Pelkäätkö sinä nähdä Maritia?... Öyvind katsoi maahan, hengitys kävi

raskaaksi ja lyhyeksi. — Sano se minulle, Öyvind!... Öyvind oli vaiti.

— Ehkä sinua hävettää tunnustaa se, kun et vielä ole ripillä käynyt;

mutta sano se nyt minulle kumminkin, Öyvind, et sinä sitä kadu...

Öyvind nosti katseensa, mutta ei saanut sanaa suustaan ja silmä luisti

syrjään. - Et sinä myöskään viime aikoina ole ollut iloinen; pitääkö hän

muista enemmän kuin sinusta?

Öyvind oli yhä vaiti, se hiukan loukkasi koulumestaria ja hän kääntyi

pois; he palasivat takaisin.

Kun he olivat astelleet hyvän matkaa, seisahtui koulumestari senverran,

että Öyvind tuli hänen rinnalleen.

— Taidat toivoa sitä aikaa, jolloin pääset ripille? sanoi hän.

— Kyllä.

— Mitä sinä sitten aiot ruveta tekemään? — Minä tahtoisin seminaariin.

— Ja sitten koulumestariksi?

— En.

— Eikö se ole tarpeeksi suuri virka?

Öyvind vaikeni ja he kulkivat taasen hyvän matkaa.

— Kun olet ollut seminaarissa, niin mitä sinä sitten rupeat tekemään?

— Sitä en oikein ole ajatellut.

— Jos sinulla olisi rahaa, niin taitaisit mielelläsi ostaa talon?

— Kyllä, mutta pitää myllyt.

— Silloin on parasta, että menet maanviljelyskouluun.

— Opitaanko siellä yhtä paljon kuin seminaarissar

— Ei; mutta opitaan sellaista, josta sitten on hyötyä.

— Saadaanko sielläkin numeroita? — Miksi sinä sitä kysyt?

— Minä tahtoisin mielelläni olla etevä.

— Voithan sinä olla etevä ilman numeroja.

He astelivat taasen, äänettöminä, kunnes Pladsen tuli näkyviin;

tuvasta tunki valoa, vuori riippui raskaana talvi-illassa, vesi lepäsi

kiiltävän, välkkyvän jään alapuolella, metsä ympäröi hiljaista lahtea,

mutta lumettomana, kuu paistoi ja kuvasti metsää jäähän.

— Täällä Pladsenilla on kaunista, sanoi koulumestari.

Välistä saattoi Öyvind katsella maailmaa samoin silmin kuin silloin,

kun äiti kertoi satuja, tai sillä mielellä, joka hänellä oli mäkeä

laskiessa; nyt hän katseli sitä niin, ja kaikki oli kirkasta ja ylevää.

— Niin, täällä on kaunista, sanoi hän, mutta huokasi.

— Tämä torppa on riittänyt isällesi; voisi se riittää sinullekin.

Äskeinen iloinen silmä poistui kuin puhaltamalla. Koulumestari seisoi

vastausta odotellen, mutta sitä ei tullut, ja hän ravisti päätään

ja meni sisään. Hetkisen hän istui torpanväen luona, mutta vaikeni

enemmän kuin puhui ja vaikenemisen tuuli tarttui toisiinkin. Kun hän

sanoi hyvästi, seurasivat sekä mies että vaimo häntä oven taakse; he

tuntuivat molemmat odottavan, että hän sanoisi jotakin ja jäivät kaikki

katselemaan iltaa.

— Täällä on käynyt niin hiljaiseksi, sanoi vihdoin äiti, — sitten kun

lapset leikkeineen ovat muuttaneet pois.

— Eikä teilläkään enää ole talossa _lasta_, sanoi koulumestari.

Äiti ymmärsi mitä hän tarkoitti.

— Öyvind ei viime aikoina ole ollut iloinen, sanoi hän.

— Ei; se joka on kunnianhimoinen, ei ole iloinen. Ja hän katseli

vanhuksen tyyneydellä Jumalan tyyntä taivasta.

Kuudes luku.

Puoli vuotta myöhemmin, syksyllä nimittäin (rippilapsia piti silloin

päästettämän), istuivat emäseurakunnan rippilapset papin arkihuoneessa

tutkittavina; heidän joukossaan Öyvind Pladsen ja Marit Hejdegårdene.

Marit oli juuri tullut kuulustelusta, saanut kauniin kirjan ja paljon

kiitosta; hän nauroi ja jutteli ystävättäriensä kanssa ja katsahteli

silloin tällöin poikien parveen. Marit oli täysikasvanut tyttö,

kevyt ja vapaa käytöksessään, ja sekä tytöt että pojat tiesivät

paikkakunnan huomatuimman nuorenmiehen Jon Hatlenin kosivan häntä; hän

saattoi syystä olla iloinen, hän. Ovensuussa seisoi muutamia tyttöjä

ja poikia, joita ei oltu hyväksytty; he itkivät, Maritin ja hänen

ystävättäriensä nauraessa; heidän joukossaan oli pieni poika, jolla oli

jalassa isän saappaat ja kaulassa äidin kirkkosilkki.

— Voi Jumala, Jumala, hytki hän, — minä en uskalla mennä kotiin.

Ne lapset, jotka eivät vielä olleet käyneet tutkittavina, valtasi

myötätuntoisuus; syntyi yleinen äänettömyys. Pelko nousi kurkkuun ja

silmiin, he eivät saattaneet nähdä eivätkä niellä ja kaiken aikaa

tuntui kuitenkin nielemisen tarve. Joku poika istui laskemassa, mitä

osasi, ja vaikka hän muutamia tunteja sitten oli luullut osaavansa

kaikki, huomasi hän nyt, ettei osannut mitään, ei edes lukea sisältä.

Toinen pani kokoon syntiluetteloaan siitä asti kuin oli niin suuri,

että osasi muistaa, tähän hetkeen asti, ja hän huomasi, ettei se ollut

ensinkään ihmeellistä, jos Jumala hänet hylkäisi. Kolmas pani merkille

kaikkia ulkonaisia asioita: jollei kello, joka juuri oli lyömäisillään,

lyö ennenkuin hän laskee kahteenkymmeneen, niin hänet hyväksytään; jos

se, joka kävelee eteisessä, on renki Lauri, niin hänet hyväksytään; jos

se suuri sadepisara, joka tulee alas ruutua, pääsee listaan asti, niin

hänet hyväksytään. Viimeiseksi ja ratkaisevaksi kokeeksi hän määräsi

sen, että jos hän saa oikean jalkansa kierretyksi vasemman ympärille,

ja se oli hänelle ihan mahdotonta. Neljäs tiesi, että jos häneltä vaan

kysytään Joosepista piplian historiassa tai kasteesta katkismuksessa

tai Saulista, tai huoneentaulusta, tai Jeesuksesta, tai käskyjä, tai

- hän tutki paraillaan näitä asioita, kun hänet huudettiin sisään.

Viides oli ihmeellisesti ruvennut pitämään vuorisaarnasta; hän oli

nähnyt unta vuorisaarnasta, ja hän oli varma, että häneltä kysytään

vuorisaarnaa ja lasketteli vuorisaarnaa ulkoa itsekseen; hänen täytyi

lähteä ulos nurkan taa lukemaan vuorisaarnaa — kun hänet kutsuttiin

sisään ja häneltä ruvettiin kuulostamaan suuria ja pieniä profeettoja.

Kuudes ajatteli pappia, joka oli niin hyvä mies ja tunsi niin hyvin

hänen isänsä, ajatteli myöskin koulumestaria, jolla oli niin lempeät

kasvot, ja Jumalaa, joka oli niin laupias ja joka oli auttanut niin

monta ihmistä, sekä Jaakoppia että Jooseppia, ja sitte hän ajatteli

äitiä ja siskoja, jotka parhaillaan kotona rukoilivat hänen puolestaan;

varmaan se auttaa. Seitsemäs tinkieli pois kaikesta, miksi oli aikonut

päästä tässä maailmassa. Kerran hän oli aikonut yletä kuninkaaksi,

toisen kerran kenraaliksi tai papiksi; nyt olivat ne ajat olleet

ja menneet; mutta siihen asti kun hän tänne tuli, oli hän aikonut

mennä merille ja ruveta kapteeniksi, ehkäpä merirosvoksi ja hankkia

hirmuiset rikkaudet; nyt hän ensiksikin tinki pois rikkauden, sitten

merirosvon, sitten kapteenin ja perämiehen ja pysähtyi merimieheen,

korkeintain merisotamieheen; olihan mahdollista, ettei hän ensinkään

menisikään merille, vaan jäisi tekemään työtä isänsä talolla. Kahdeksas

luotti onneensa enemmän, ei hänkään sentään ollut varma asiastaan;

sillä osaavinkaan ei ollut varma. Hän ajatteli rippivaatteitaan,

että mitä niillä tehdään, jollei häntä hyväksytäkään. Mutta jos

hänet hyväksytään, niin hän pääsee kaupunkiin ja saa verkavaatteet

ja palaa taas kotiin ja tanssii jouluna niin että kaikkien poikien

käy kateeksi ja tytöt ihmettelevät. Yhdeksäs teki toisenlaisia

laskuja. Hän järjesti jonkinlaisen vastakirjan Jumalan kanssa ja teki

toisen puolen tulopuoleksi: jos Hän antaa hyväksyä minut; ja toinen

menopuoleksi: niin en koskaan enää valehtele enkä lörpöttele, vaan

käyn aina kirkossa, annan tyttöjen olla rauhassa ja totutan itseni

pois kiroilemisesta. Mutta kymmenes ajatteli, että kun Ola Hansen

hyväksyttiin viime vuonna, niin on kovin väärin, jollei häntä hyväksytä

tänä vuonna, hän kun aina on osannut paremmin koulussa ja sitäpaitsi

on parempien ihmisten lapsia. Hänen vieressään istui yhdestoista,

joka kantoi mielessään mitä hirvittävimpiä kostontuumia sen tapauksen

varalta, ettei häntä hyväksyttäisi, kuinka hän polttaa poroksi koulun,

tai karkaa paikkakunnalta ja palaa papin ja koko johtokunnan jyrisevänä

tuomarina, mutta on lopulta ylevämielinen ja antaa armoa oikeuden

asemasta. Aluksi aikoi hän mennä palvelukseen naapuriseurakunnan

papille ja olla siellä ensi vuonna ensimmäisenä ja vastata niin,

että koko kirkko ihmettelisi. Mutta kahdestoista istui itsekseen

kellon alla, molemmat kädet taskussa ja silmäili surumielisenä

seurakuntaa. Ei kukaan täällä tiennyt, mitä taakkaa hän kantoi ja missä

vastuunalaisuudessa hän oli. Kotona oli yksi, joka sen tiesi, sillä hän

oli kihloissa. Suuri, pitkäkoipinen hämähäkki kulki permannon poikki

ja likeni hänen jalkaansa; hänen oli tapana polkea murskaksi mokomakin

ilkeä elukka, mutta tänään hän lempeästi nosti jalkaansa, jotta se

rauhassa saisi mennä minne tahtoi. Hänen äänensä oli lauha kuin rukous,

hänen silmänsä lausuivat lakkaamatta, että kaikki ihmiset ovat hyviä,

hänen kätensä teki nöyrän liikkeen ulos taskusta ja siirtyi tukkaan

silittämään sitä. Kunhan hän vaan pääsisi onnellisesti hiipimään

tämän vaarallisen neulansilmän läpi, niin hän kyllä sitten pitäisi

huolta siitä että miehistyisi, pureskelisi tupakkaa ja julkaisisi

kihlauksensa. Mutta matalalla jakkaralla, jalat allaan ristissä, istui

levoton kolmastoista; hänen pienet, kipinöivät silmänsä kiersivät

sekunnissa kolmeen kertaan koko huoneen, ja suuressa, pörröisessä

päässä myllersi kaikkien noiden kahdentoista ajatukset kirjavassa

sekamelskassa, voimakkaimmasta toivosta musertavimpaan epäilykseen,

nöyrimmistä parannuspäätöksistä koko kylää hävittäviin kostontuumiin

asti, ja samaan aikaan oli hän syönyt kaiken irtonaisen lihan oikeasta

peukalostaan, pureskeli paraikaa kynsiään ja heitteli suuria kappaleita

eteensä permannolle.

Öyvind istui ikkunan luona, hän oli jo ollut tutkittavana ja oli

vastannut kaikkeen mitä häneltä kysyttiin; mutta pappi ei ollut sanonut

mitään eikä myöskään koulumestari; yli puoli vuotta hän oli ajatellut

mitä he sanovatkaan, kun kuulevat kuinka hän on tehnyt työtä, ja nyt

hän oli hyvin pettynyt ja loukkaantunut. Tuossa istui Marit, jonka

työtä ja tietoja ei voinut verratakaan hänen työhönsä ja tietoihinsa ja

joka oli saanut sekä kehoitusta että palkinnon: hän oli tehnyt työtä

juuri päästääkseen suureksi tytön silmissä ja tyttö saavutti nauraen

sen, mihin hän niin suurella kieltäymyksellä oli pyrkinyt. Tytön nauru

ja leikki polttivat hänen sieluaan; hänen vapaa käytöksensä koski

häneen. Hän oli huolellisesti karttanut joutumista puheisiin hänen

kanssansa sen illan perästä; saa kulua vuosia, ajatteli hän; mutta kun

hän näki hänen iloisena ja ylimielisenä istuvan paikallaan, painosti

häntä maahan asti ja kaikki hänen ylpeät unelmansa riippuivat märkinä

lehvinä.

Silloin tällöin koetti hän kuitenkin karistaa alakuloisuutta

mielestään. Kaikki riippui siitä, pääsisikö hän tänään numero yhdeksi,

ja sitä hän odotti. Koulumestarin oli tapana hiukan viipyä papin luona

järjestämässä nuorisoa ja sitten tulla kertomaan heille tuloksia;

tosin ei se ollut lopullinen ratkaisu, mutta se oli vastaiseksi

hänen ja papin keskinäinen sopimus. Keskustelu huoneessa vilkastui

vilkastumistaan sitä mukaa kuin useampia oli tutkittu ja hyväksytty;

mutta kunnianhimoiset rupesivat nyt huomattavasti eroamaan iloisista;

viimemainitut riensivät niin pian kuin olivat saaneet seuraa,

ilmoittamaan vanhemmille onneaan, tai odottivat toisten tähden,

jotka eivät olleet valmiit; ensinmainitut sensijaan kävivät yhä

äänettömämmiksi ja silmät katselivat jännityksessä oveen.

Vihdoin viimein olivat lapset valmiit, viimeisetkin olivat tulleet

huoneeseen ja koulumestari puhui siis nyt papin kanssa, Öyvind katsahti

Maritiin; hän oli yhtä iloinen, mutta istui yhä paikoillaan — itsensä

vaiko toisten tähden, sitä ei Öyvind tiennyt. Kuinka Marit oli käynyt

kauniiksi; iho oli häikäisevän hieno, Öyvind ei ollut kenelläkään

nähnyt sellaista, nenä oli hiukan pysty, suu hymyili. Silmät olivat

puoliummessa, paitsi kun hän vartavasten katsoi johonkin, mutta katse

tulikin silloin odottamattomalla voimalla — ja ikäänkuin hän itse olisi

tahtonut lisätä, ettei hän katseellaan mitään tarkoita, hymähti hän

samassa. Hiukset olivat pikemmin tummat kuin vaaleat, mutta kähärät ja

jaetut kahden puolen; yhdessä puoleksi ummistettujen silmien kanssa

vaikuttivat ne, että kasvoihin tuli jotakin salaperäistä, josta ei

koskaan oikein saanut selvää. Mahdotonta oli varmuudella tietää, ketä

hän silmillään haki hänen istuessaan itsekseen muiden joukossa; eikä

sitäkään, mitä hän oikeastaan ajatteli, kun kääntyi jonkun puoleen

puhumaan; sillä hän ikäänkuin paikalla otti takaisin, mitä juuri oli

antanut. Tämän kaiken alla piilee kai Jon Mätien, ajatteli Öyvind,

mutta katseli silti lakkaamatta tyttöä.

Jo tuli koulumestari. Jokainen jätti paikkansa ja hääräsi hänen

ympärillään.

— Minkä numeron minä saan?

— Entä minä?

— Entä minä, minä?

— Hiljaa, ylenannetut lapset, ei saa olla vallaton nyt! — Olkaa

kilttejä, lapset, niin saatte kuulla!... Hän katseli hitaasti

ympärilleen. — Sinä olet numero kaksi, sanoi hän pienelle,

sinisilmäiselle pojalle, joka rukoilevin silmin katsoi häneen, ja poika

lippasi sen tiensä joukosta. — Sinä olet numero kolme...! hän läjäytti

reipasta, punatukkaista poikaa, joka nyki häntä takinliepeestä; —

sinä olet numero viisi, sinä numero kahdeksan... j.n.e. Hänen

silmänsä sattuivat Maritiin. — Sinä olet numero yksi tytöistä... Marit

lensi polttavan punaiseksi kasvoiltaan ja kaulaltaan, mutta koetti

hymyillä. — Sinä, numero kaksitoista, olet ollut laiska veitikka ja

aika hulivili; sinä numero yksitoista — ei parempaa voinut odottaa,

poikaseni; sinun, numero kolmetoista, täytyy lukea aika lailla ja tulla

kuulosteluun, muuten sinun käy hullusti!

Öyvind ei enää jaksanut kestää kauvemmin. Tosin ei numero yhtä vielä

oltu mainittu, mutta hän seisoi kaiken aikaa niin, että koulumestari

näki hänet.

— Koulumestari!... Koulumestari ei kuullut; — koulumestari! — kolme

kertaa täytyi hänen toistaa sana, ennenkuin koulumestari kuuli ja

katsoi häneen.

— Numero yhdeksän tai kymmenen, en oikein muista kumpiko, sanoi hän ja

kääntyi toisen puoleen.

— Kuka sitten on numero yksi? kysyi Hans, joka oli Öyvindin paras

ystävä.

— Et sinä, kiharatukka! sanoi koulumestari ja läjähytti paperikääröllä

häntä käteen.

— Kuka se sitten on? kysyivät useat.— Kuka on, kuka se on?

— Se saa sen tietää, joka on numero yksi, vastasi koulumestari

ankarasti; hän ei tahtonut vastata useampiin kysymyksiin. — Menkää

nyt kauniisti kotiin, lapset, ja kiittäkää jumalaanne ja tuottakaa

iloa vanhemmillenne. Ja saatte te kiittää vanhaa koulumestariannekin;

olisitte koreasti saaneet kalvaa luita, jollei minua olisi ollut.

He kiittivät häntä ja nauroivat ja läksivät riemuissaan menemään;

sillä tänä hetkenä, jolloin heidän piti päästä vanhempien luo kotiin,

olivat he kaikki iloissaan. Yksi ainoa jäi etsimään kirjojaan, joita

ei tahtonut löytää, ja löydettyään asettui hän paikalleen, ikäänkuin

uudelleen alkaakseen lukea.

Koulumestari meni hänen luokseen.

— No, Öyvind, etkö sinä lähde muiden kanssa?... Poika ei vastannut. —

Miksi sinä avaat kirjasi?

— Tahdon katsoa, missä paikassa tänään olen vastannut väärin.

— Et sinä ole vastannut väärin.

Öyvind käänsi häneen katseensa, silmät olivat täynnä kyyneliä, hän

katseli häneen rävähtämättä, kyynelten valuessa alas poskia, mutta ei

sanonut sanaakaan. Koulumestari istuutui hänen eteensä.

— Etkö sinä ole iloissasi nyt kun sinut on hyväksytty?

Suupielissä värähteli, mutta hän ei sanonut mitään,

— Isäsi ja äitisi tulevat hyvin iloisiksi, sanoi koulumestari ja

katseli häntä.

Öyvind taisteli kauan ennenkuin sai sanan suustaan, vihdoin kysyi hän

hiljaa ja katkonaisesti:

— Senkötähden... että minä... olen torpanpoika... minä olen numero

yhdeksän tai kymmenen?

— Sentähden tietysti, vastasi koulumestari.

— Mitä minun sitte kannattaa tehdä työtä, sanoi Öyvind soinnuttomalla

äänellä ja lyyhistyi lamaan kaikkien unelmiensa päälle. Äkkiä kohotti

hän päätään, nosti oikean kätensä, iski sen kaikin voimin pöytään, putosi

suulleen ja purskahti katkerimpaan itkuun.

Koulumestari antoi hänen itkeä, tyhjentyä oikein pohjia myöten.

Kauan sitä kesti, mutta koulumestari odotti, kunnes itku oli käynyt

vähän lapsellisemmaksi. Silloin otti hän molemmin käsin kiinni hänen

päästään, kohotti sitä ja katsoi itkettyneisiin kasvoihin.

— Etkö luule, että Jumala nyt on käynyt luonasi? sanoi hän ja painoi

häntä ystävällisesti vastaansa, Öyvind hytki vielä, mutta lyhyemmin;

kyyneleetkin vuotivat levollisemmin, mutta ei hän uskaltanut katsoa

kysyjään eikä liioin vastata. — Tämä, Öyvind, on ollut ansaittu palkka.

Sinä et ole lukenut rakkaudesta kristinuskoon etkä vanhempiisi; sinä

olet lukenut turhamaisuudesta... Huoneessa oli hiljaista kaiken aikaa,

jolloin ei koulumestari puhunut, Öyvind tunsi hänen katseensa lepäävän

kasvoillaan ja suli ja nöyrtyi sen alla. — Sellainen viha sydämessäsi

et sinä olisi voinut astua antamaan lupaustasi Jumalalle; olisitko

voinut, Öyvind?

— En, kangersi poika.

— Ja jos sinä olisit seisonut siinä, sydämessäsi turhamainen ilo siitä,

että olit numero yksi, niin etkö olisi astunut alttarin juurelle synti

sydämessä?

— Kyllä, kuiskasi poika värisevin huulin.

— Vieläkö sinä pidät minusta, Öyvind?

— Kyllä. Ja poika nosti ensi kerran katseensa.

— Sitten minä sanon sinulle, että minä sinun arvosanasi sain alenemaan;

sillä minä niin pidän sinusta, Öyvind... Poika katsoa vilkutti häneen

ja kyyneleet valuivat alas poskia. — Ethän sinä ole minulle siitä

pahoillasi?

— En.

Poika katsoi häneen kirkkain silmin, vaikka ääni vielä tuntui

tukahtuneelta.

— Rakas lapseni, minä olen sinun ystäväsi niin kauan kuin elän.

Hän odotti, kunnes Öyvind sai tavaransa kuntoon ja kokoon kirjansa,

sitten hän lupasi lähteä saattamaan häntä kotiin. He astelivat

hiljalleen kotiin päin, aluksi oli Öyvind ääneti ja taistelua

yhä jatkui, mutta vähitellen hän pääsi voitolle. Hän kävi aivan

vakuutetuksi siitä, että se mikä oli tapahtunut, oli paras mikä häntä

olisi voinut kohdata, ja ennenkuin hän pääsi kotiin, oli hänen uskonsa

siihen tullut niin lujaksi, että hän kiitti Jumalaansa, ja sanoi sen

koulumestarillekin.

— Ja sitten me rupeamme ajattelemaan mitä elämässä voimme saavuttaa,

sanoi koulumestari, — emmekä aja takaa virvatulia ja numeroita. Mitä

sinä sanot seminaarista?

— Kyllä minä mielelläni menisin sinne.

— Tarkoitatko maanviljelyskoulua.

— Kyllä.

— Varmaan se onkin paras. Se avaa toisia mahdollisuuksia kuin

koulumestarinpaikkoja.

— Mutta miten minä sinne pääsen? Minulla on suuri halu, mutta ei varoja.

— Ole ahkera ja kelpo poika, niin kyllä keksitään keinot!

Öyvind joutui aivan kiitollisuuden valtaan. Hänen silmänsä rupesivat

loistamaan, hengitys kulki helposti, häneen syttyi tuo ääretön

rakkauden tuli, joka alkaa palaa, kun ihminen saa kokea odottamatonta

hyvyyttä. Koko tulevaisuus saattaa siinä hetkessä näyttää olevan

ainaista kulkua raikkaassa tunturi-ilmassa; se kannattaa kulkijaa

enemmän kuin hän itse kävelee.

Kun he tulivat kotiin, olivat molemmat vanhemmat tuvassa; he olivat

siellä odotelleet, vaikka oli kiire työaika. Koulumestari astui sisään

ensinnä.

— No? sanoi isä ja laski kädestään virsikirjan, josta hän juuri oli

lukenut "rippilapsen rukousta".

Äiti seisoi lieden ääressä eikä uskaltanut sanoa mitään; hän hymyili,

käsi vapisi; nähtävästi hän odotti jotakin hyvää, vaikkei hän tahtonut

sitä näyttää.

— Minä tulin vain mukaan tuomaan teille sitä ilosanomaa, että hän

vastasi kaikkeen mitä häneltä kysyttiin ja että pappi, Öyvindin mentyä,

sanoi, ettei hänellä ole ollut sen parempaa rippilasta.

— Tosiaanko! sanoi äiti ja joutui kovin mielenliikutuksiin.

— Sehän oli hyvä, sanoi isä ja rupesi epävarmasti rykimään.

Oli pitkän aikaa ollut äänetöntä, kun äiti hiljaa kysyi:

— Minkä numeron hän sai?

— Numero yhdeksän tai kymmenen, sanoi koulumestari tyynesti.

Äiti katsahti isään, isä ensin häneen ja sitten Öyvindiin.

— Ei se torpanpoika voi odottaa sen enempää, sanoi hän.

Öyvind katsoi isäänsä; kurkkuun yritti jo nousta karvas pala, mutta hän

pakotti kiireesti ajatuksensa hauskoihin, iloisiin asioihin, kunnes se

meni alas.

— Taitaa olla parasta, että taas lähden, sanoi koulumestari, nyökäytti

päätään, ja kääntyi. Tapansa mukaan saattoivat molemmat vanhemmat hänet

porraskivelle. Siellä pisti koulumestari mällin poskeensa ja sanoi

hymyillen: — Kyllä hänestä tulee numero yksi; mutta sitä ei pidä sanoa

hänelle ennenkuin se päivä tulee.

— Ei, ei, sanoi isä ja nyökkäsi päätään.

— Ei, ei, sanoi äiti ja nyökkäsi niinikään päätään; sitten taittui hän

koulumestarin käteen. — Kiitoksia teille kaikesta, mitä teette hänen

hyväkseen, sanoi hän.

— Niin, kiitoksia, sanoi isä ja koulumestari läksi, mutta he seisoivat

vielä kauan ja katselivat hänen jälkeensä.

Seitsemäs luku.

Koulumestari oli nähnyt oikein pyytäessään pappia punnitsemaan,

sietäisikö Öyvind olla ensimmäisenä. Niinä kolmena viikkona, jotka

vielä olivat lasten ripillepääsyyn, kävi hän pojan luona joka päivä.

Toista on nuoren, herkän mielen taipua jonkun vaikutuksen alle,

toista omistaa se uskona omakseen. Monta pimeää hetkeä sai poika

kokea, ennenkuin hän oppi asettamaan elämänsä päämääräksi parempia

asioita kuin kunniaa ja uhmaa. Juuri kun hän parhaillaan oli työssä,

saattoi työinto mennä ja työ jäädä: minkätähden minä tätä teen? mitä

minä voitan? — mutta hetkisen perästä tuli mieleen koulumestari,

hänen sanansa ja hyvyytensä; ja tätä inhimillistä keinoa hän tarvitsi

noustakseen, joka kerta kun hän lankesi unohtamaan korkeamman

velvollisuutensa.

Samaan aikaan kuin Pladsenilla valmistauduttiin rippikirkkoon,

valmistettiin myöskin Öyvindin lähtöä maanviljelyskouluun; sillä

seuraavana päivänä piti hänen lähteä. Suutari ja räätäli neuloivat

tuvassa, äiti leipoi keittiössä, isä valmisti kirstua. Keskustelu koski

sitä, mitä hän kahtena vuonna tulisi heille maksamaan, ettei hän voisi

päästä kotiin ensimmäisenä jouluna eikä ehkä toisenakaan ja kuinka

raskasta olisi niin kauan olla erossa. Puhuttiin myöskin siitä, kuinka

hänen piti rakastaa vanhempiaan, jotka lapsensa tähden olivat valmiit

sellaisiin uhrauksiin. Öyvind istui siinä nolona niinkuin ihminen, joka

on koettanut tulla toimeen omin neuvoin, mutta purjehtinut kumoon ja

joutunut hyvien ihmisten hoitoon.

Sellainen tunne tekee nöyräksi ja sitä seuraa paljon muuta. Kun suuri

päivä likeni, rohkeni hän pitää itseään valmistuneena ja katsella

eteenpäin luottavan hartaana. Joka kerta kun Maritin kuva

yritti sekaantua mukaan, työnsi hän sen varovasti syrjään, mutta tunsi

joka kerta sitä tehdessään tuskaa. Hän koetti tottua siihen, mutta

ei milloinkaan saanut niin paljon voimaa, päinvastoin kasvoi tuska

kasvamistaan. Sentähden häntä viimeisenä iltana väsytti, kun hän pitkän

itsekoettelemuksen perästä rukoili, ettei Jumala tässä suhteessa

koettelisi häntä.

Myöhemmin tuli koulumestari. He istuutuivat kaikki tupaan, pestyinä

ja siistittyinä, kuten tapa on, kun ollaan menossa rippikirkkoon

tai puolipäiväjumalanpalvelukseen. Äiti oli mielenliikutuksissaan,

isä vaitelias; jäähyväiset odottivat huomispäivän juhlallisuuden

takana eikä saattanut tietää, koska taas istuttaisiin näin yhdessä.

Koulumestari otti esiin virsikirjat, he viettivät hartaushetken ja

veisasivat, ja sitten luki koulumestari lyhyen rukouksen, semmoisena

kuin sanat sattuivat tulemaan.

Nämä neljä istuivat yhdessä myöhään iltaan ja ajatukset kääntyivät

sisäänpäin; erotessa toivottivat he toisilleen kaikkea hyvää

huomispäiväksi, Öyvindin täytyi maata pannessaan myöntää, ettei hän

koskaan ollut laskeutunut levolle niin onnellisena; tänä iltana selitti

hän asian ymmärryksensä mukaan näin: en koskaan ole laskeutunut levolle

niin alttiina Jumalan tahdolle ja niin iloiten siitä. — Maritin kasvot

yrittivät taas näyttäytyä ja viimeinen minkä hän tajusi, oli, että

hän kiusasi itseään ajatellen: en ole ihan onnellinen, en ihan, — ja

vastasi: olenpa, ihan —; mutta taas tuli: en ihan; — olenpa, ihan! - en,

en, ihan...

Herätessään muisti hän heti, mikä päivä oli, rukoili ja tunsi olevansa

voimakas, kuten ihminen aamulla on. Hän oli kesästä asti nukkunut

yksinään vinttikamarissa; nyt hän nousi, pukeutui varovaisesti uusiin,

kauniisiin vaatteisiinsa, sillä sellaisia ei hänellä ollut koskaan

vielä ollut. Varsinkin pyöreähelmaista takkia hänen täytyi koettaa

monta kertaa, ennenkuin tottui siihen. Saadessaan kauluksensa

kaulaansa ja neljännen kerran ylleen takin, otti hän esiin pienen

peilin. Kun hän sitten näki omat tyytyväiset kasvonsa tavattoman

vaaleitten hiusten ympäröiminä hymyilevän vastaansa peilistä,

juolahti hänen mieleensä, että tämäkin varmaan on turhamaisuutta.

Niin, mutta siistin ja puhtaan ihmisen toki täytyy olla, sanoi hän

taas vastaan, siirtäessään kasvot pois peilistä, ikäänkuin olisi ollut

synti katsoa peiliin. — Kyllä, mutta se asia teki, ettei hän enää ollut

ihan yhtä tyytyväinen. — Ei mutta - toki Jumala mahtaa siitä pitää,

että ihminen tahtoo olla siistin näköinen. — Mahdollista kyllä, mutta

varmaan Hän pitäisi siitä vielä enemmän, jos olisit siisti ilman että

itse kiinnität siihen niin paljon huomiota. — Se on totta, mutta se

johtuu siitä, että kaikki on niin uutta. Niin, mutta vieraannuthan

sinä siitä vähitellen. Hän tapasi itsensä pitämästä tällaisia

itsetutkistelun keskusteluja milloin tästä asiasta, milloin toisesta,

jottei synti pääsisi tahrimaan tätä päivää; mutta hän tiesi myöskin,

että siihen vaadittiin enemmän.

Kun hän tuli alhaalle, istuivat vanhemmat täysissä tamineissaan häntä

odottamassa ruoalle. Hän ojensi heille kätensä, kiitti vaatteista ja

sai vastaukseksi: "ei kestä". He istuutuivat pöytään, lukivat hiljaa

ruokarukouksensa ja rupesivat syömään. Äiti korjasi pöydän ja toi

sisään eväsvakan. Isä pani takin ylleen, äiti köytti kiinni huivinsa,

he ottivat virsikirjansa, panivat ovet lukkoon ja läksivät menemään.

Niin pian kuin he olivat päässeet kylätielle, rupesi kirkkoväkeä,

sekä ajaen että jalan, tulemaan vastaan; tuontuostakin oli joukossa

rippilapsia ja jossakin seurassa harmaapäisiä isovanhempia, jotka vielä

tämän ainoan kerran olivat lähteneet mukaan.

Oli auringoton syyspäivä, sellainen, jommoisia on ilmanmuutosten

edellä. Pilvet ajautuivat kokoon ja hajaantuivat, toisinaan tuli

suuresta pilvimöhkäleestä kaksikymmentä pienempää, jotka läksivät

kiitämään ja viemään rajuilma viestiä; mutta alhaalla maan päällä

oli vielä hiljaista, lehdet riippuivat kuolleina eivätkä edes

värähtäneet, ilma oli hiukan hikevää; ihmiset olivat ottaneet mukaansa

päällysvaatteet, mutta eivät käyttäneet niitä. Tavattoman suuri

ihmisjoukko oli kerääntynyt kirkolle, joka oli vapaalla paikalla;

mutta rippilapset menivät heti kirkkoon, asettuakseen paikoilleen

ennenkuin jumalanpalvelus alkoi. Samassa tuli koulumestari, yllä

siniset vaatteet, takki ja polvihousut, korkeat saappaat, kankea

kaulaliina ja piippu pistäen esiin takataskusta; hän nyökytti päätään,

hymyili, taputti tuota olalle, huomautti tälle parilla sanalla, että

pitää vastata lujalla, selvällä äänellä, ja ehti tätä tehdessään

köyhäinlaatikolle, jonka luona Öyvind seisoi vastaamassa kaikkiin Hans

ystävänsä kysymyksiin matkasta.

— Hyvää päivää, Öyvind — ja niin hienona! hän kävi kiinni hänen

takkinsa kaulukseen, ikäänkuin olisi halunnut puhua hänen kanssaan; —

kuule, minä uskon sinusta kaikkea hyvää. Nyt minä olen puhunut papin

kanssa; sinä saat pitää paikkasi; mene seisomaan ensimmäiselle sijalle

ja vastaa selvästi!

Öyvind katsoi häneen ihmeissään, koulumestari nyökytti päätään, poika

kulki muutamia askelia, pysähtyi, kulki taasen muutamia askelia ja

pysähtyi; on se niin, että hän on puhunut papille minusta! ja, poika

läksi kiireesti menemään.

— Sinähän kuulut kumminkin olevan numero yksi, kuiskaa joku hänelle.

— Kyllä, vastasi Öyvind hiljaa eikä taaskaan tietänyt, oikeinko

uskaltaisi.

Lapset seisoivat paikoillaan, pappi oli tullut, soitettiin yhteen ja

kansa tulvi kirkkoon. Silloin näki Öyvind Marit Hejdegårdin seisomassa

vastapäätään; Maritkin katsoi häneen, mutta paikan pyhyys pidätti heitä

niin, etteivät he uskaltaneet tervehtiä, Öyvind näki vain, että tyttö

oli hohtavan kaunis ja että hänen hiuksensa olivat paljaina, enempää ei

hän nähnyt. Öyvind, joka yli puoli vuotta oli rakentanut suuria

suunnitelmia, kuinka seisoo vastapäätä häntä, unohti kun niiksi tuli,

sekä paikkansa että hänet, jopa senkin, että joskus oli näitä kaikkia

ajatellut.

Toimituksen loputtua tulivat sukulaiset ja tuttavat esiintuomaan

onnentoivotuksiaan, senjälkeen tulivat hänen toverinsa sanomaan

hyvästi, koska olivat kuulleet hänen lähtevän matkalle seuraavana

päivänä; sitten tuli niitä lapsukaisia, joitten kanssa hän oli

lasketellut kelkkamäessä ja joita hän oli auttanut koulussa, ja miltei

siinä hiukan vesisteltiin. Vihdoin tuli koulumestari, ojensi ääneti

kätensä hänelle ja vanhemmille ja antoi lähtömerkin; hän aikoi tulla

heidän mukaansa. Nämä neljä olivat taas yhdessä ja viimeinen ilta oli

käsissä. Monet sanoivat hyvästi vielä tiellä ja toivottivat hänelle

onnea, mutta keskenään eivät he puhelleet ennenkuin olivat kotona.

Koulumestari koetti pitää heitä reippaalla mielellä. Olihan se

luonnollista, että nuo kolme surivat kahden vuoden eroa, kun eivät

tähän asti olleet koskaan olleet erossa päivääkään; mutta kukaan

ei tahtonut sitä näyttää. Jota kauemmaksi ilta kului, sitä enemmän

Öyvindin mieltä rupesi ahdistamaan, hänen täytyi lähteä ulos hiukan

rauhoittumaan.

Oli puolipimeä, ilmassa suhisi oudosti, hän jäi seisomaan

porraskivelle ja katseli ylöspäin. Silloin kuuli hän vuorenrinteeltä

nimeään lausuttavan, ihan hiljaa — eikä hän voinut erehtyä, sillä se

toistettiin kahteen kertaan. Hän katsahti sinne ja huomasi naisen

olevan kyykyllään puiden välissä ja katsovan alas.

— Kuka siellä on? kysyi hän.

— Minä kuulin, että sinä lähdet matkalle, sanoi nainen hiljaa. —

Täytyihän minun tulla sanomaan sinulle hyvästi, kun et sinä tahtonut

tulla minun luokseni.

— Hyvänen aika, sinäkö siellä olet, Marit? Minä tulen sinne luoksesi.

— Ei, älä tule; minä olen odottanut niin kauan ja minä saan odottaa

vielä kauemmin; ei kukaan tiedä, missä minä olen ja minun täytyy

rientää kotiin.

— Olit kiltti, kun tulit, sanoi Öyvind.

— En minä voinut kestää, että sinä lähtisit sillä lailla; mehän olemme

tunteneet toisemme lapsesta asti.

— Niin olemme.

— Ja nyt emme ole puhuneet keskenämme puoleen vuoteen.

— Emme ole.

— Ja me erosimme silloin niin kummallisesti.

— Niin; — enköhän minä tule sinne sinun luoksesi.

— Ei, älä tule! Mutta sano minulle: ethän ole minulle pahoillasi?

— Hyvänen aika, kuinka sinä sellaista luulet?

— Hyvästi sitten, Öyvind, ja kiitos kaikista yhteisistä hetkistä.

— Ei, Marit!

— Kyllä minun nyt täytyy mennä; kaipaavat minua.

— Marit, Marit!

— Ei, minä en enää uskalla viipyä, Öyvind. Hyvästi!

— Hyvästi!

Senjälkeen kulki Öyvind kuin unessa ja vastasi jostakin kaukaa, kun

häntä puhuteltiin; he laskivat sen matkan syyksi, kuten odottaa sopi

ja matka täyttikin hänen mielensä kokonaan sinä hetkenä, jolloin

koulumestari illalla otti jäähyväiset ja pisti hänen käteensä jotakin,

jonka hän sitten huomasi olevan viiden taalarin setelin. Mutta

maatapannessaan ei hän ajatellut matkaa, vaan niitä sanoja, jotka

olivat kaikuneet alas vuorenrinteeltä ja nousseet ylös. Lapsena ei

Marit saanut tulla vuorenrinteelle siksi, että isoisä pelkäsi

hänen putoavan alas. Entä jos hän sittenkin tulee alas!

Kahdeksas luku.

Rakkaat vanhemmat!

Nyt me olemme saaneet paljon enemmän lukemista, mutta nyt minä myöskin

kohta olen saanut toiset kiinni, niin ettei enää ole niin vaikeaa.

Ja kyllä minä sitten muutan paljon isän torpalla, kun tulen kotiin;

sillä monet asiat siellä ovat nurin, ja on se ihme, että ne niinkin

ovat menneet. Mutta kyllä minä panen ne kuntoon, sillä minä olen

oppinut paljon. Tahtoisin kovasti päästä johonkin paikkaan, jossa

saisin koettaa kaikkia mitä nyt tiedän; sentähden minä aion hakea

suureen paikkaan, jahka pääsen täältä. Täällä sanovat kaikki, ettei

Jon Hatlen niin taitava ole kuin meillä kotona sanotaan, mutta hänellä

on oma talo, niin että eihän se liikuta muita kuin häntä itseään.

Monet, jotka ovat päässeet täältä, saavat hyvin suuria palkkoja;

mutta heille maksetaan niin hyvästi siksi, että meidän koulu on paras

maanviljelyskoulu maassa. Toiset sanovat, että naapuri-amtissa on

parempi, mutta se ei ole ensinkään totta. Täällä on kaksi sanaa:

toinen on teoria ja toinen käytäntö, ja ne ovat molemmat hyvät

eikä toinen oli mitään ilman toista, mutta viimeinen on kuitenkin

paras. Ja ensimmäinen sana merkitsee sitä, että pitää tietää syyt

ja perusteet joka työssä, mutta toinen merkitsee, että pitää osata

tehdä työ, kuten nyt esimerkiksi jos on viljeltävä suo. Sillä niitä

on paljon, jotka tietävät kuinka heidän pitää viljellä suo, mutta

tekevät sen kuitenkin hullusti, kun eivät osaa. Mutta monet taas kyllä

osaavat, mutta eivät tiedä ja niin sen suon kuitenkin käy hullusti,

sillä on niin monenlaisia soita. Mutta maanviljelyskoulussa me

opimme molemmat sanat. Johtaja on niin taitava, ettei kukaan pysty

kilpailemaan hänen kanssaan. Viime maanviljelyskokouksessa, joka oli

koko maan maanviljelyskokous, alusti hän kaksi kysymystä, mutta muilla

johtajilla oli vain yksi kysymys kullakin, ja aina se kävi niinkuin

hän sanoi, kun he olivat saaneet ajatella asiaa. Mutta edellisessä

kokouksessa, missä hän ei ollut, hutiloivat he vain. Luutnantin, joka

opettaa maanmittausta, on johtaja hommannut vain siksi, että hän on

niin taitava; sillä ei muissa kouluissa ole luutnanttia. Mutta hän on

niin taitava, että luutnanttikoulussa hän kuuluu olleen kaikkein paras.

Koulumestari kysyy, käynkö minä kirkossa. Kyllä minä käyn kirkossa,

sillä nyt on pappi saanut kappalaisen ja hän saarnaa niin, että kaikki

kirkossa pelkäävät, ja oikein sitä kuuntelee ilokseen. Hän on niitä

uusia uskolaisia, joita on Kristianiassa, mutta se on vain hyvä.

Tätä nykyä me luemme paljon historiaa, jota emme ennen ole lukeneet,

ja ihmeellistä on nähdä kaikkia, mitä maailmassa on tapahtunut, mutta

varsinkin meillä. Sillä me olemme aina voittaneet, paitsi silloin,

kun me olemme joutuneet tappiolle, ja silloin meitä on ollut paljon

vähemmin. Nyt meillä on vapaus eikä kellään muulla kansalla ole niin

paljon vapautta kuin meillä, paitsi Amerikassa, matta eivät ne siellä

ole onnelliset, ja meidän pitää rakastaa vapauttamme yli kaiken.

Nyt minä lopetan tällä kertaa, sillä minä olen kirjoittanut hyvin

pitkältä. Koulumestari kyllä lukee kirjeen ja vastaa minulle teidän

puolestanne ja kirjoittakoon minulle uutisia kaikista ihmisistä ja

asioista, sillä muuten ei hän sitä tee. Ja terveisiä nyt paljon

lähettää teille poikanne

_ö. Thoresen._

* * * * *

Rakkaat vanhemmat!

Nyt kerron teille, että täällä on ollut tutkinto, ja minä olen osannut

erinomaisen hyvin monta ainetta, ja kiitettävästi kirjoitusta ja

maanmittausta, mutta tyydyttävästi ainekirjoitusta äidinkielessä. Se

johtuu siitä, sanoo johtaja, etten ole lukenut tarpeeksi ja hän on

lahjoittanut minulle muutamia Ole Vigin kirjoittamia kirjoja, jotka

ovat mainioita, sillä minä ymmärrän kaikki niissä. Johtaja on hyvin

hyvä minulle, hän kertoo meille niin paljon asioita. Kaikki täällä on

ihan pientä sen rinnalla, mitä on ulkomailla; me emme ymmärrä paljon

mitään, vaan opimme kaikki skotlantilaisilta ja sveitsiläisiltä, mutta

hollantilaisilta me opimme puutarhanviljelystä. Monet matkustavat

näihin maihin. Ruotsissakin ovat paljon taitavammat kuin me, ja siellä

on johtaja itse ollut. Nyt minä kohta olen ollut täällä vuoden ja

minä luulin, että olin oppinut paljon, mutta kun minä kuulin mitä

ne osasivat, jotka suorittivat erotutkinnon ja ajattelen, etteivät

nekään osaa mitään, kun joutuvat yhteen ulkomaalaisen kanssa, niin

tulen ihan surulliseksi. Ja sitten on maa täällä Norjassa niin huonoa

verraten siihen mitä se on ulkomailla; ei se ensinkään kannata miten

me sitä viljelemme. Kansa ei sitäpaitsi tahdo ottaa oppia. Ja vaikka

he tahtoisivat ja jos maa olisi paljon parempi, niin eihän heillä ole

rahaa sitä viljellä. On se ihmeellistä, että se niinkin on mennyt.

Nyt minä olen ylimmällä luokalla, ja olen siellä vuoden ennenkuin

olen valmis. Mutta useimmat toverit ovat lähteneet ja minun on ikävä

kotiin. Minusta tuntuu siltä kuin olisin niin yksin, vaikken ole

ensinkään; mutta se on niin kummallista, kun kauan on ollut poissa.

Minä luulin ennen, että minusta täällä tulisi niin taitava, mutta

pahalta se asia näyttää.

Mitä minä nyt rupean tekemään, kun tulen täältä? Ensin minä tietysti

tahdon kotiin, sitten minun kaiketi pitää hakea virka, mutta se ei saa

olla kaukana.

Voikaa nyt hyvin, rakkaat vanhemmat! Sanokaa terveisiä kaikille, jotka

minua kysyvät ja sanokaa heille, että minä voin hyvin, mutta nyt minun

on ikävä kotiin.