Kun Aslaugista oli tullut täysikasvanut tyttö, ei Husabyssa saatu
paljoakaan rauhaa; sillä yökaudet umpeensa kylän parhaimmat pojat
siellä tappelivat ja repivät toisiaan. Pahin oli lauantaiyö; mutta
silloin ei vanha Knud Husaby koskaan pannutkaan maata muuten kuin
nahkahousut jalassa ja koivuinen keppi vuoteen vieressä.
— Koska minä kerran olen tytön saanut, niin pitää minun häntä myöskin
puolustaa, sanoi Husabyn isäntä..
Tore Nässet oli vain torpanpoika, mutta toiset
väittivät juuri hänen useimmin käyvän Husabyn tyttären luona. Vanha
Knud ei siitä pitänyt; hän sanoi ettei se ollut totta, "koska hän
ei koskaan ollut häntä siellä nähnyt." Mutta ihmiset naureskelivat
keskenään ja arvelivat, että jos hän olisi hakenut nurkista sensijaan
että torui pihalla ja permannolla metelöitsijöitä, niin hän olisi
löytänyt Toren.
Tuli kevät ja Aslaug läksi karjan mukana tuntureille Kun sitten päivä
helteisenä laskeutui laaksoon, tunturi kohosi viileänä autereesta,
kellot kalkattivat, karjakoira haukkui, Aslaug huhuili ja puhalsi
paimentorveen nurmikkojyrkänteillä — silloin rupesi poikien sydäntä
polttamaan, kun he ahersivat alhaalla vainioilla Ensi lauantai-iltana
he kilvan riensivät karjakartanolle. Mutta vielä nopeammin tulivat
he alas- sillä karjakartanolla seisoi oven takana poika, ja hän otti
vastaan jokaisen tulijan ja tumpuloi hänet niin pahanpäiväisesti,
että hän sitten ikänsä muisti ne sanat, jotka seurasivat: tule vielä
toisenkin kerran, niin saat enemmän!
Heidän ymmärtääkseen ei sellaista nyrkkiä ollut siinä seurakunnassa
muilla kuin Tore Nässetillä. Ja kaikki rikkaat talollisenpojat pitivät
sitä peräti hulluna, että mokomakin torpparinpukki seisoi puskemassa
Husabyn karjakartanon korkeimmalla harjalla.
Samaa mieltä oli vanha Knudkin, kun hän sen kuuli, ja samalla hän
suunnitteli, että jollei kukaan muu osaa kurittaa sitä veitikkaa, niin
hänpä koettaa poikiensa kanssa. Tosin Knud jo rupesi vanhenemaan,
mutta vaikka hän likeni kuudettakymmentään, niin hän mielellään
paini vanhimman poikansa kanssa, kun huveissa rupesi käymään liian
hiljaiseksi.
Husabyn karjakartanolle ei ollut kuin yksi tie ja se kulki suoraan
talon läpi. Seuraavana lauantai-iltana, kun Tore aikoi karjakartanolle
ja kevein askelin hiipi pihan poikki, karkasi mies hänen rinnuksiinsa.
— Mitä sinä minusta tahdot? sanoi Tore ja viskasi hänet maahan, niin
että helisi.
— Sen saat heti tietää, sanoi toinen hänen takaansa; ja se oli veli.
— Täällä tulee kolmas, sanoi Knud ja kävi kaikin voimin hänen
kimppuunsa.
Tore kävi vaarassa voimakkaammaksi; hän oli notkea kuin pajuvitsa ja
iski niin että poltti; hän kiemurteli ja hiiviskeli; kun iskut tulivat,
oli hän poissa tieltä; kun he eivät osanneet mitään odottaa, tulla
läjähti. Selkäänsä hän lopulta sai, jopa aika lailla, mutta vanha Knud
sanoi sittemmin usein, että hän tuskin oli paininut vankemman pojan
kanssa. He ottelivat kunnes veri valui, mutta sitten sanoi Husabyn
isäntä:
— Seis! ja lisäsi: — jos sinä ensi lauantai-iltana pääset Husabyn hukan
ja hänen pentujensa ohi, niin on tyttö sinun!
Tore laahautui kotiin niin hyvin kuin taisi ja kun hän oli päässyt
kotiin, paneutui hän vuoteeseen. Paljon oli puhumista tappelusta
Husabyssä, mutta sen sanoi jokainen, että mitä hänellä siellä oli
tekemistä? — Yksi ei sanonut sillä lailla, ja se oli Aslaug. Hän oli
sinä lauantai-iltana niin odottanut häntä; ja kun hän kuuli, miten päin
asiat isän kanssa olivat kääntyneet, itki hän ja puheli itsekseen:
— Jollen minä saa Torea, ei minulla ole ilon päivää tässä maailmassa.
Tore oli sunnuntain vuoteen omana ja tunsi maanantaina, ettei hän
silloinkaan voi nousta. Tiistai tuli ja oli kaunis päivä. — Yöllä oli
satanut, tunturi oli kostea ja vihanta, ikkuna oli auki, lehväin haju
tuli sisään, kellot kalkahtelivat alas rinteitä ja ylhäällä huhuili
joku; jollei äiti olisi ollut sisällä, olisi hänen täytynyt itkeä
kärsimättömyyttään.
Keskiviikko tuli ja yhä vielä hän makasi; mutta torstaina hän rupesi
miettimään, eikö tästä sentään lauantaiksi pitäisi ruveta paranemaan,
ja perjantaina hän oli ylhäällä. Hän muisti visusti isän sanat: "jos
sinä ensi lauantai-iltana pääset Husabyn hukan ja hänen pentujensa ohi,
niin on tyttö sinun." Alituiseen katseli hän Husabyhyn.
— En minä pahempaa voi saada kuin selkääni, ajatteli Tore.
Husabyn karjakartanolle kulki, kuten jo ennen on sanottu, vain yksi
ainoa tie; mutta reipas mies saattoi sentään päästä sinne, vaikkei
kulkenut juuri sitä tietä. Kun souti tuonne niemen taakse ja laski
maihin tunturin tuolle puolelle, niin aina sitä jollakin lailla pääsi
ylös, vaikka seinämä olikin niin jyrkkä, että pukki vaivoin kulki
siitä, ja se tavallisesti sentään ei hätäydy tuntureilla.
Lauantai tuli ja Tore oli kaiken päivää ulkona; - aurinko säteili niin,
että pensaat vavahtelivat ja kaiken aikaa kuului huhuilun houkutus
tuntureilta. Hän oli vielä istumassa oven edustalla, kun ilta jo joutui
ja sumun höyryt nuolivat nurmikkojyrkänteitä. Hän loi katseensa sinne
ylös ja siellä oli ihan hiljaista, hän katsahti Husabyhyn päin — ja
sitten hän työnsi veneen vesille ja läksi kiertämään nientä.
Karjakartanolla oli Aslaug saanut pois päivän työt ja istuutunut.
Hän arveli, ettei Tore kai pääse sinne sinä iltana, mutta että hänen
sijaansa tulee sitä useampia muita; hän päästi irti karjakoiran eikä
sanonut kenellekään minne läksi. Hän asettui istumaan sellaiseen
paikkaan, että saattoi nähdä laakson, mutta sieltä nousivat sumut,
eikä hän muutenkaan saanut katsotuksi sinne; sillä muistot olivat joka
paikassa vastassa. Hän siirtyi siis muualle ja tuli huomaamattaan
joutuneeksi toiselle puolelle ja asettui katsomaan järvelle. Siitä tuli
sellainen rauha, kun silmäili pitkiä vesiä.
Hänen rupesi tekemään mieli laulaa; hän valitsi laulun, jossa oli
pitkiä säveliä, ja kauas kaikui ääni hiljaisessa yössä. Hän ihastui
itsekin ja lauloi säkeistön lisää. Mutta äkkiä tuntui siltä kuin joku
olisi vastannut kaukaa, alhaalta.
— Mitä ihmettä se on? ajatteli Aslaug, astui jyrkänteelle ja kietoi
käsivartensa solakan koivun ympäri, joka värisi ja vapisi syvyyden
päällä. Hän katsahti alas, mutta ei nähnyt mitään. Vuono lepäsi suurena
ja tyynenä, ei lintukaan viilättänyt sen yli: Aslaug istuutui taasen ja
rupesi laulamaan; mutta nyt vastattiin samoin sävelin ja likempää kuin
äsken.
— Kyllä siellä sittenkin on joku.
Aslaug ponnahti pystyyn ja kumartui katsomaan alas. Silloin näki hän
kallioseinämän luona veneen, joka oli laskenut maihin, ja niin syvällä
se oli, että se näytti pieneltä näkinkengänkuorelta vain. Hänen
silmänsä kulkivat ylöspäin — silloin äkkäsi hän punaisen lakin ja sen
alla pojan, joka ponnisteli ylös miltei sileää tunturinseinää.
— Hyvät ihmiset, kuka se saattaa olla? kysyi Aslaug, päästi käsistään
koivun ja juoksi hyvän matkan päähän. Hän ei uskaltanut itselleenkään
vastata, sillä tiesihän hän, kuka se oli. Hän heittäytyi nurmikolle
ja kävi kiinni ruohoon molemmin käsin, ikäänkuin asia olisi riippunut
hänen kiinnipitämisestään; mutta ruohon juuret katkesivat, hän huusi
ääneen ja rukoili Jumalaa kaikkivaltiasta auttamaan. Mutta sitten
johtui hänen mieleensä, että tämä Toren teko oli Jumalan kiusaamista,
ja ettei apua sentähden ollut odottaminen.
— Vain tämän ainoan kerran, rukoili hän ja kiersi kätensä koiran
ympäri, ikäänkuin se olisi ollut Tore, jonka hänen pitää pelastaa. Hän
vierittelihe koiran kanssa pitkin nurmikkoa, ja aika tuntui hänestä
loppumattomalta.
Mutta äkkiä riistäytyi koira irti.
— Vov, vov! haukkui se alas jyrkännettä ja heilutti häntäänsä; —
vov, vov! haukkui se Aslaugille ja pani etukäpälänsä häntä vastaan;
— vov, vov! taas alas jyrkännettä — ja tuossapa nousi punainen lakki
tunturinsyrjän yli ja Tore lepäsi hänen povellaan.
Siinä hän viipyi minuuttikausia, saamatta sanaa suustaan ja kun hän
vihdoin puhui, ei sanoissa ollut mitään järkeä.
Mutta vanha Knud Husaby lausui tämän kuultuaan sanan, jossa oli järkeä,
sillä hän sanoi:
— Se poika on hyvä olemassa. Tyttö on hänen.